Hiono

"Hiono" tarkoittaa perheessämme jotain erityisen hienoa. Sanaa käytettiin ensimmäisen kerran kuvaamaan joulukuusessa roikkuvan, kahvipaketista tarkkaan reunoja myöten leikatun, kultaisen kahvikupin erityistä, henkeä salpaavaa kauneutta. "Eiks oo hiono!", huokaili keskimmäinen, silloin 4-vuotias lapsemme ja tuijotti aikaansaannostaan silmät pyöreänä. Jouluvalmisteluissa perheemme on panostanut erityisesti silmänruokaan. Ja nuorna on vitsa väännettävä!


Silti oli yllätys, kun vanhempi lapsenlapsi alkoi ojennella käteeni jouluaattona, pian suojapuvusta kuoriuduttuaan, itse tekemiään joulukuusenkoristeita. Äiti oli hieman avustanut, eli leikannut joulukuvioita, joita tyttö oli "ite" liimannut. Koska ei ole vielä loppiainen, voimme palata siis hetkeksi joulukoristeluun.





Pieni kuusi odotteli jalkaan aseteltuna seinän vierellä. Ja tyttö asetteli tekemiään koristeita sinne innoissaan.





Joululaatikosta kaivelimme lisäksi pieniä, keltaisen ja kullan värisiä palloja.





Arvaattekin jo varmaan, että lähes vuoden ikäiselle pienemmälle lapsenlapselle pikkupallot olivat aivan liian houkuttelevia. Nopealla käden heilautuksella hän sai napattua pallon kuusesta. Vain kullanvärinen lankalenkki jäi roikkumaan puuhun. Ja yhtä nopealla ranneliikkeellä pallo oli jo pojan suussa.





Tänä vuonna meille antoi siis tunnelmaa joulukuusi, jossa roikkuivat tytön tekemät paperikoristeet ja latvapuoleen kerätyt koristepallot. Ja kuusen ympärillä neulasten kehä. Sillä kulkureitti nyt vain sattui aina menemään aivan kuusen oksia hipoen.





Tänään oli sitten jo aika aloittaa kinkun sulatus. Sain ohjaajaltani uuden kuntosaliohjelman, jota olisi nyt tarkoitus käyttää ahkerasti. Lisäpuhtia antaa Katriina. Sillä eihän kaveria petetä ja olla menemättä, jos kerran on sovittu. Seuraava kerta on jo huomenna. Lienee parasta lähteä keräilemään voimia punttien nostoon. Mukavaa menoa sinnekin!

Rääppiäiset

Mietin, onko sana rääppiäiset kirjakieltä vai murresana. Suomi-englanti-sanakirjani tietää sen olevan "oikea" sana. Nämä päivät ovat joulun ja vuoden rääppiäisiä.


En tiedä, ilkeänkö kertoa tämän päivän ruokalistaani. Todellinen rääppiäislista! Luumurahkaa. Paljon. Omena. Kymmenen mandariinia. Ainakin. Vai klementiiniä. En koskaan opi. Pullaa, kaksi kymmenen sentin palaa. Voita päällä. Kylmän maidon kanssa. Reilut puoli pussia suklaatoffeita. Ei ollut enempää jäljellä niitä... Ja kahvia, tietty. Porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, rosollia, kinkkua. Tursuu jo korvistakin. Latte ja piparijäätelöä, ennen elokuvaa. Tänään ei ollut väliä. Kunhan ei ollut nälkä.


Enkä tiedä, ilkeänkö kertoa, mitä tein tänään. Lähes en mitään. Keskimmäisen tyttären perhe lähti kotiin junalla, aamuvarhaisella. Sen jälkeen istahdin television ääreen ja istuin, istuin, söin, istuin. Yöpaidassa ja aamutakissa. Tuntikausia. Gerard Depardieu Monte Criston kreivinä vangitsi minut yllättäen. Katsoin kaikki sarjan osat peräperää. Välillä kipaisin käynnistämässä pesukoneen tai hakemassa keittiöstä, nnohhh, tiedätte jo.


Miehen kanssa kävimme vielä elokuvissa. Australia. En ollut lukenut siitä mitään mairittelevia arvioita, mutta elokuva kiinnosti ihan maisemien vuoksi. Maisemat olivat Australian pohjoisosan kuivaa seutua, Darwin mainittiin. Kamerat kiersivät suhteellisen pienellä alueella. Ja muutenkin on pakko todeta, että oman arvioni mukaan arvostelut olivat sittenkin liian mairittelevia. En voi suositella sitä ystävilleni.





Joulu jätti jälkeensä surullisen ja tyhjän olon. Mielessä risteilee nyt monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Ja syli tuntuu tyhjältä. Kaksi pientä ihmistä olivat kuin iloinen tuulenpyörre. Taukoamaton, koko hereillä olon ajan. Mistä se energia saakaan alkunsa...

Joulua!

Ja me toivotam onnellista ja hyvää joulua itsekullekin Kurkistelijalle!

Jouluaatonaatonaattoo

Joulu tulee. Eikä enää jolkotellen, sillä se lähestyy jo nurkan takana. Viime päivinä se on tullut Rajattomien Joulu-levyn tahdissa. Levyllä on niin iloisen levollinen tunnelma, että musiikki osuu suoraan ja hyvästi syvälle "hermoon".


Kävimme Miehen kanssa tänään pitkällä kauppareissulla. Ostimme valmiiksi kaikki jo nyt ostettavat ruokatarvikkeet. Ostimme myös muovilla kyllästetyn pöytäliinan kahden tahmatassun kunniaksi. Täydentävä ruokatarvikkeiden ostosmatka tehdään aatonaattona ja loput saadaan kotikatumme päässä olevasta pikkukaupasta aattona. Nuorempi tytär käväisi jutustelemassa kuulumisia ja kaiveli kouluaikaisen keittokirjani väliin talletetun glögipiiraan ohjeen. Hän lupasi leipoa sen jouluaatoksi. Ensimmäisen glögipiiraan meille leipoi erinäisiä vuosia sitten miniämme.


Aattona meitä on ruokapöydän äärellä kahdeksan. Nuorempi tytär tulee poikaystävänsä kanssa jo ateriaa valmistelemaan. Ja vanhempi tytärkin tulee etelästä perheineen aattona puolenpäivän aikaan. Joukosta puuttuu kaksi, eli miniämme ja poikamme. Mietin, että koska olisimme olleet koolla koko perhe yhtäaikaa. Olisiko se ollut vanhemman lapsenlapsen synnyttyä, lähes kaksi ja puoli vuotta sitten? Muuten pidämme kyllä paljon yhteyttä eri suuntiin. Koen, että välimme ovat läheiset.


Eilen käväisin päiväseltään Helsingissä ystäväni ja hänen parin naapurinsa kanssa. Ihan muuten vain. Päivä oli sateinen aamuvarhaisesta iltamyöhään saakka. Onnistuin silti nappaamaan kamerallani joitakin joulutunnelmia.


Esplanadin puiston puut olivat kauniisti valaistuja.





Puitossa oli pitkät rivit käsityöläisten myyntikojuja. Pitkä ja hoikka joulupukkikin siellä seisoskeli. Hän vaikutti hieman hämmentyneeltä. Lumesta ei ollut tietoakaan ja rekikin juuttunut ties minne lumen puutteessa. Posetiivari soitteli iloista musiikkia. Häntä ei sade tuntunut haittaavan, vaikka välillä oli leviteltävä muovit soittimen suojaksi.





Ainoa ostokseni oli Intiassa tehty tähtilyhty. Impulssiostos.





Vielä kaksi työpäivää ja sitten on aika käydä joulun viettoon...

Tonttu tietää, tonttu tietää...

Tasan viikko jouluaattoon. Lapsena tämä oli vuoden pisin viikko. Tontut kurkistelivat ikkunoista ja piti olla vielä kiltimmin kuin tavallisesti. Yhtenä vuonna olin mukana tonttuleikissä. Se toinen vasemmalta. Ja koulussa, joulujuhlan jälkeen, saimme aina paperipussin, jossa oli omena, pipari ja lakritsapatukka. Ai että se pussi tuoksui hyvältä!


Mies on pystyttänyt jokavuotisen jäälyhtytehtaan. Niitä on jo monta pihalla odottamassa. Tänään hän sytytti kaksi, kokeeksi. Hyvin paloivat. Palavat vieläkin, vaikka tuuli ulvottaa ikkunanpieliä.


Pihalla, seinää vasten nojaa pieni, kesämökkimme metsästä noudettu kuusi. Mies laittaa sen jouluaattona pensasaidan taakse piiloon. Hän aikoo löytää sen sieltä yhdessä isomman lapsenlapsen kanssa. Tuovat sen sisälle koristeltavaksi.

Niskasta kiinni

Ah, lähes hävettää tuo edellinen postaus surkeuksineen. Vaikka totta onkin joka sana. Mutta eihän se elämä muutu surkuttelemalla. Vaan ajattelemalla ja tekemällä. Olen mietiskellyt, mitä tehdä tällä vapaa-ajalla, jota nyt on siis enemmän. Ja kolme asiaa on noussut selkeästi muiden edelle.

Joulukortteja kirjoitellessa on tullut ajateltua paljon ystäviä. Heitä, joita viimeisen kahden vuoden aikana ei ole muistanut riittävästi. Koska lapset eivät asu enää kotona, yhteydenpito heidän kanssaan on ollut etusijalla. Ja tietysti lastenlasten kanssa. Loppuvuodesta isompi lapsenlapsi on ilahduttanut meitä välillä juttutuokioilla skypessä. Pääosin hän kuuntelee puhettamme sekä vastailee kysymyksiimme "ei" tai "joo", kuten kaksivuotias ikään. Ja välillä hän kuuntelee ja katselee lyhyitä satujuttuja - silloin ovat nuket ja nalletkin apunamme. Sitten rakkaisiin vanhoihin ihmisiin on yhteydenpito ollut etusijalla. Mutta koen, että siskon perheeseen sekä joukkoon ystäviä on tullut oltua yhteydessä liian vähän. Heitä aion muistaa uudenvuodenlupauksessani.

Kuntoilua olen aloittelemassa uudella innolla. Parin vuoden ajan liikunta on rajoittunut kävelylenkkeihin ja satunnaisiin käynteihin keilahallissa. Pari vuotta sitten sanouduin irti kuntokoulusta, jossa oli tullut ahkeroitua vuosien ajan. Sopimaton verenpainelääkitys ja pitkät työpäivät uuvuttivat liikaa. Käynnit harvenivat harvenemistaan ja oli turhaa maksaa enää kannatusmaksua kuntokoululle. Mutta nyt liityimme Miehen kanssa sinne uudelleen. Kolmen kuukauden ajan minua "vahtii" ohjaaja. Tai oikeammin hän on käytettävissä apuna liikkeelle lähtöön ja sopivan tehon lisäämiseksi. Haluan takaisin sen hyvän olon, mikä seurasi tehokasta jumppaa.

Ja harrastukset. Niille löytyy nyt aikaa paremmin. Olen plaraillut kansalaisopiston kevään ohjelmaa. Digikuvaus kiinnostaa - siis oppia niksejä tämän yritys-ja-erehdys-menetelmän sijaan. Niin ja kuvankäsittely, tottakai. Ja sen lisäksi olisi joukko muita, lähinnä taidepainotteisia aineita. Ehkä mahdun johonkin mukaan. Ilmoittautuminen on huomisesta alkaen. Syksyllä suosituimmat ryhmät täyttyivät muutamassa minuutissa. Taidankin nukkua sormi pystyssä ensi yön, että se on valmiina naputtelemaan nettiin heti kello yhdeksännollanolla.

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Niin kaamos!

Joka vuosi se yllättää minut. Kaamos. Joka vuosi yritän vastustaa sitä ja onnistunkin joulukuun alkuun saakka. Ja taas se yllättää. Tulee väsymys. Pimeys aivan sattuu. Ei auta, vaikka takapihalla on valoja kuin ilutalussa. Liikunta ja sosiaaliset suhteet auttavat. Joopajoo. Mutta silloin pitää kerätä niin paljon energiaa, että saa vaihdetuksi aamutakin lenkkivaatteisiin tai raivattua alakerran sotkut vieraiden tulla.





Tänään piti kävellä kaksipilkkuneljäkilometriä. Sitten alkoi helpottaa. Ilmeisesti endorfiinia alkoi silloin purskahdella pannan puristamaan aivostooni. Iltapäivällä vielä tunti keilailua ja sen päälle oikean kokin valmistama grillipihvi. Saatoin kotiin palattuamme jo kehua ystävälleni, että kunnon kaamosmasennus meni hukkaan. "Kyllä se vielä palaa", lohdutteli ystäväni kunnon ystävän tapaan.


Mutta, I´ll survive!

Fiiliksiä

Istun tässä ja fiilistelen. Kello on jo paljon, mutta en vielä malta mennä nukkumaan. Ensin on naputeltava edes muutama rivi, vaativat levottomat etusormeni. Sillä tänään löysin joulufiiliksen. Istuin kotona illan yksin ja soitin joululevyjä toisensa perään. Ja kirjoittelin joulukortteja. Minulle käy aina niin, että saan ne postiin vasta juuri, kun aika hipoo dead linea. Mutta ehdin, yleensä. Kerran jouduin laittamaan kalliilla... Mies oli työpaikan pikkujouluissa, mutta tuli varhain kotiin. Nukkuu jo. Onkohan meistä tulossa vanhoja??





Minullakin oli tänään työpaikan pikkujoulut, tavallaan. Lyhyen koulutuksen jälkeen talo tarjosi meille maittavan jouluaterian. Oli mukavaa rupatella kollegojen kanssa. Heidänkin, joita harvemmin tapaa. Nyt, kun sähköposti lähinnä on kommunikaatioväline puhelimen sijaan, kontaktit muissa työpisteissä olevien kollegoiden kanssa jäävät vähiin. Sain lopettaa työviikon hyvillä mielin.


Illan mittaan olen mietiskellyt, millaisia fiiliksiä työviikko onkaan tarjonnut. Maanantaina illalla takki oli niin tyhjä tauottoman, yhdeksäntuntisen työpäivän jälkeen! Tiistaina sain asiakkaalta niin kauniit kiitokset, että iltakin meni aivan hämmentyneen onnellisissa fiiliksissä. Ja aina välillä piti kokeilla kädellä varovasti päälakea: Oli siellä "sulka". Keskiviikkoillan olin kiukkuinen. Piti Miehellekin kiukutella, viattomalle luontokappaleelle. Olin ollut neljän tunnin koulutuksessa ja se nostatti harmistunutta olotilaa. Eikä Mies onneton mielestäni kuunnellut minua riittävän osaaottavasti. Hänen syynsä siis! Koulutus liittyi muutoksen hallintaan. Ja muutosvastarinnan taltuttamiseen. Ensioletukseni oli ollut, että koulutus liittyisi tulevaan kuntaliitokseen. Mutta sitten nousi ajatus, että olemmekohan olleet vastarannan kiiskejä esimiesten mielestä. Emme ole hihkuen suopuneet kaikkiin uusiin työmuotoihin, kun kerran resurssia ei ole herunut yhtään lisää. Olen yrittänyt työssä lähinnä keskittyä omaan työhöni, siihen jota koen osaavani ja josta pidän. Mutta en voi sille mitään, että kokouksissa ja sisäisissä koulutuksissa koen usein enemmän latistuvani ja ärtyväni kuin innostuvani. Olenkohan asennevikainen vai muutosvastarintainen? Torstaina työpäivä oli helpompi, hallittavissa. Pääsin kotiin ajallaan. Eikä päivä jättänyt jälkeensä kuin väsymyksen. Haasteellisemman työpäivän jälkeen jää tunne, että on saanut jotain aikaan. Mutta joka päivä ei jaksaisi yhtä suuria haasteita...


Nyt on siis edessä viikonloppu. Seuraavan kerran menen työhön keskiviikkona. Jotain jouluvalmisteluja voisi tehdä, ettei tule kiire. Sillai fiilistellen. Välillä pysähdyn ikkunaan ja tuijottelen takapihalle. Kun lunta on tullut lisää, ja valot valaisevat lumen, ja lumi kertaa valot, on piha niin satumainen.

Läähätän ja läkähdyn

Alkoi pyöriä mielessä se sävel: "Läähätän ja läkähdyn,Y, Y-Y!" Se taitaa jatkua, että syövereissä syleilyn. Ö, Ö-Ö. Ei täällä vaan semmoisissa syövereissä. Vaan palaudutaan taas päivän työstä. Tuo laulu menee sentään duurissa - se, mitä nyt nuoteista tiedän. Ja duurissa täälläkin sentään. Sen verran totean, että on pakko antaa työlle pikkusormen kynsi vapaa-aikana ja alkaa lukea kotonakin työsähköpostit. Muuten ei-tuu-mittään!


Oikeasti taustalla soi Paul Simonin Graceland. Ja pääni nyökkii tahdissa. Ihana! Kiitos, Katriina!


En jaksa nyt oikealle lenkille, mutta ainahan voi tehdä virtuaalilenkin. Nnnnoh, hikoilun ja hengästymisen kanssa nyt on niinjanäin. Mutta kyllä se virtuaalisestikin virkistää. Siis palataan tuokioksi eiliseen.


Pilvet roikkuivat tuttuun tapaansa niskaa hipoen. Silti varustauduimme eiliselle lenkille kameroiden kanssa. Jos JOTAIN kuvattavaa tulisi vastaan. Tuntuu siltä, että kun on tottunut nyt kulkemaan kameran kanssa, löytyy aina jotakin ihmeteltävää tai ihasteltavaa. Annoin raahata itseni läheiseen lintutorniin. Sillä tiesinhän, että muuttolinnut ovat aivan jossain muualla ja pesinnän kanssa on niin ja näin. Siksi yllätys olikin hieno, sillä se ääni, mikä syntyi, kun vapaat laineet liplattivat jään alle ja soittelivat kaisloja, oli ihmeellinen. En ollut koskaan kuullut sellaista ääntä aikaisemmin, kaupunkilaistyttö.





Sinnikkäästi etenimme rantaraittia. Oli niin liukasta, että vauhti oli hitaahkoa ja takajalka lipsui. Eikä mitään mieltä nostattavaa katseltavaa. Veneetkin hytisivät ohuen lumipeiton alla.





Silloin muistimme Kallen, jota emme olleet käyneet tervehtimässä moneen kuukauteen. Kalle asuu paikallisessa vihermaassa, jossa nimensä mukaan on kesä ainainen. Herätimme sen unestaan. Vaikutti siltä, että keskeytetty päiväuni aiheutti mieliharmia, sillä se kaivautui sanomalehden alle ja käänsi selkänsä meille. Eikä vastannut, vaikka hoimme sille "päivää" ja "terveterve" monet kerrat. Päätimme lopulta poistua näyttämöltä tappion kärsineinä. Jos ei huvita, niin ei huvita ja olkoon sitten! Mutta silloin kuului käheällä äänellä:"Päivää, päivää!" Kaikki oli meille anteeksi annettu. Saimme kuunnella vuolasta juttelua. Ja kun lopulta oli aika lähteä kotiin, se yritti huudella meitä takaisin kirkumalla kimeästi.





Niin, Kalle on kakadu, älykäs, utelias papukaijalintu. Sen ikää en nyt muista, mutta ei se aivan eilisen teeren kakadu ole. Oli ihmeellistä muistella, että tuollaisia Kalleja bongasimme kymmenien lintujen parvina tienposkessa ajellessamme siellä aussiteillä. Huoh!

Suunnitelmia ja niiden muunnelmia

Suunnitelmat ovat sitä varten, että niitä muutetaan. Tällaiseen johtopäätökseen kasvoin jo silloin, kun lapset olivat pieniä. Saattoi kulua viikkokausia ennen kuin sovittu kyläreissu toiseen lapsiperheeseen toteutui. Sillä jos ei joku omista lapsista sairastunut juuri parahiksi, niin isäntäperheessä jylläsi tauti, jota ei ehdoin tahdoin halunnut hakea omaan kotiin.


Edellinen riitänee pohjustukseksi aiheeseen. Sillä tämän itsenäisyyspäivän olemme viettäneet tiiviisti omassa kodissamme suunnitellun kyläreissun sijaan. Mies heräsi kaksi päivää sitten silmä punaisena ja eilen se oli edelleen punainen. Mitä siitä silmästä nyt turvonneiden luomien välistä näkyi. Eikä autolla ajamisesta tullut mitään, sillä auton ilmastointilaitteen tuuli sai silmän lisäksi kyynelöimään vuolaasti. Lääkäri antoi eilen reseptit ja hoito-ohjeet ja näyttää siltä, että maanantaina on käytävä arvuuttelemassa toista diagnoosia. Kyläpaikan isäntä arveli peruutusta soitellessamme syyksi avaimenreiästä kurkistelua. Mutta eikös siitä tullut näärännäppy ja tuo ei ole nyt sitä...




Tämän päivän kuvitukseksi sopinee kansalliskukkamme kielo.


Aamulenkin jälkeen olemme siis kökötelleet kotosalla. On ollut aikaa soitella puheluja, joiden suo kestävän pitempään. Ja joulukorttien tekoon on ollut kyllin aikaa. Ylellistä. Mies kypsensi pakastimesta löytyneen strutsinlihan - suomalaiskansalliseen tapaan. Juhlan kunniaksi nautimme sitä viinin kera.


Kukaan ei uskoisi varmaan, jos väittäisin olleeni kotona ja välttäneeni the Juhlien seuraamisen televisiosta. En välttänytkään. Kokonaan. Alussa seurasin hyvinkin tiiviisti ja lopussa toisella silmällä. Toinen silmä ja ajatukseni olivat keskittyneet korttien tekoon. Viimeisen vuoden aikana on tullut seurattua telkkaria hyvin vähän. Eikä tämän päivän tarjonta lisännyt kiinnostustani. Vaikka suon kyllä juhlat linnassa. Ihmettelen sitä katkeran kateellisen sävyistä keskustelua, jota viime aikoina olen ollut huomaavinani ainakin paikallislehdessämme. Ja televisiossa juhlia pilkattiin jossain "huumori"-ohjelmassa aivan ala-arvoisesti. Itsenäisyys on hieno asia ja sen juhliminen on paikallaan.


Jahas, itsenäisyyspäivä olikin jo eilen. On aika siirtyä unten maille. Jatkot jäävät nyt väliin... Hyvää yötä!

Kunnon kohotusta

Ensimmäinen viikko puolivapautta alkaa olla lopuillaan. Maanantaina on aika mennä työhön. Ajatus siitä tuntuu jo hyvältä. Viikko on kulunut äkkiä, liian äkkiä, sillä en ole saanut tehtyä asioita, joita olin suunnitellut. Kuvittelin tekeväni paljon kodin siisteyden hyväksi, mutta en ole saanut aikaiseksi. Parina päivänä olen laahustanut aamutakissa, puuhaillutkin, iltapäivään saakka. Ja olen nauttinyt yksinolosta. Mutta toimetonna laahustamista ja yksinoloa pitää nauttia säästellen, kuin lääkettä. Jos sitä nauttii liikaa, alkaa tulla sivuvaikutuksia, olen huomannut. Minulle tulee nopeasti tunne, että elämä on kulunut hukkaan. Tänä aamuna luin kaupunginosalehdestä paikallisen valtuutetun joulukolumnia. Hän toivotti ihmisille kaamosrauhaa ja laskeutumista hitauteen. Hm, niinhän juuri olen toiminut!


Tämän viikon ilonaiheita ovat olleet ystävät. Eilen sain vieraaksi kaksi ystävää, joihin olen tutustunut työssä jo vuosia sitten. Olen monesti miettinyt, olisinko minä tällainen minä ilman näitä ystäviäni. Sillä niin antoisia ovat olleet monenmonet keskustelut elämästä, parisuhteesta, naisena olosta, kaikesta... He ovat haastaneet minua peilaamaan aivoituksiani. Enää emme ole ehtineet paljoakaan työssä juttelemaan kuin päällimmäisiä kuulumisia, mutta kohtaamiset vapaa-ajalla kulttuurista nauttien, tai muuten vain, ovat syventäneet ystävyyttämme. Tulevaisuudessa työtoveruutemme tulee muuttumaan, loppumaankin, mutta ystävyys jatkuu.


Eilinen päivä alkoi siis vauhdikkaasti. Aamulenkillä keräilin puhtia "edustustilojen" raivaamiseksi vierailukuntoon. Se tarkoitti käytännössä monta keikkaa yläkertaan tavaroita roudaten. Sitten nopeasti tarjoiltavat kuntoon. Vieraiden tultua unohtui aika. Ja mieli sai kunnon kohotusta.





Ystäväni tuntevat levottoman sieluni, joka kaipaa jatkuvasti kauas, aurinkoon. Mikäpä olisi ollut siis parempi tuliainen tällaiselle puoliköyhälle ystävälle kuin säästöpossu. Ohjeeksi annettiin laittaa sinne sata euroa. Mutta oliko se kuukaudessa? Viikossa?? Päivässä????





Päivän päätteeksi sain jutella vielä kaksi puhelua. Ensimmäinen tuli työtoverilta, konserttiystävältä. Vaihdoimme puolen vuoden kuulumisia ja sovimme kohtaamisesta viimeistään ensi vuoden ensimmäisessä konsertissa. Ja toinen puhelu oli Skypellä. Juttukavereina olivat vävy, tytär ja isompi lapsenlapsi, erikseen ja yhdessä. Pienempi hoilasi jossain taustalla. Tyttö seurasi herkeämättä kuvaruudusta, kun rapistelin ja availin säästöpossupakettiani. Yhteislaulusta ei nyt tullut mitään. Hän sanoi tomerasti "En!". Mutta mummi kelpasi puhaltamaan pipit sormessa, kyynärpäässä ja kummassakin jalassa. Hän asetteli paranneltavan paikan lähelle ruutua ja mummi puhalsi, pappakin. Taisivat pipit loppua kesken...


Tämän viikonlopun suunnitelmiin kuuluu lisää ihmisiä. Suunnitelmissa on ajella huomenna pojan appivanhempien luokse yhdeksi yöksi pikkujoulua viettämään. Huomenna aion myös soittaa kaksi puhelua, enolle ja Miehen tädin puolisolle. Nämä rakkaat vanhat herrat viettävät kenties viimeistä itenäisyyspäivää. Eno oli ollut juuri sairaalassa, koska sisäinen verenvuoto oli vienyt voimat. Syytä vielä selvitellään. Ja Miehen tädin puoliso on joutunut sairaalahoidon jälkeen kuntoutuslaitokseen, jossa selviää lopullinen hoitopaikka. Alzheimer-sairaus on edennyt nopeasti ja avun tarve on kasvanut liian suureksi. Toisilleen rakkaat vanhat ihmiset ovat joutuneet eroon. Haluan soittaa näille veteraaneille ja kertoa jälleen kiitollisuuteni siitä, että he ovat olleet mukana turvaamassa itsenäisyytemme säilymistä.


Hyvää itsenäisyyspäivää ja viikonloppua sinullekin!

Tiistaita koko päivä

Tänään on pidellyt jälleen pimeää ja sadetta. Vicki Li ilahdutti blogissaan kesäkuvilla. Se sai minutkin kaivelemaan arkistojani. Jossain tuolla loskan alla tällainenkin kesä odottelee puhkeamistaan. Suunnittelin viritteleväni valoja tänään pihalle. Mutta en voinut mennä kastumaan sinne. Enkä hennonnut Miestäkään pyytää; olisi varmaan mennyt. Huomenna sitten. Mañana.





Tänään päivä meni jälleen kaupungilla asioiden. Ostin valmiiksi postimerkit joulukortteihin. Tarvitsee enää tehdä ne ja kirjoitella osoitteet. Tai viime tipassa rynnätä kauppaan ostamaan kortit ja kirjoituttaa Miehellä puolet osoitteista. Huoh! Joulu sinänsä ei aiheuta mitään stressiä tai hössötystä. Lasten kanssa olemme muutamien vuosien ajan panostaneet vain yhdessäoloon. Lahjoja saavat vain pienimmät, tyttären lapset ja siskoni lapsenlapset. Isompien lahjaa on se yhdessäolo ja hyvä ruoka. Yritin löytää jotain uutta kivaa peliä isompien yhdessä pelattavaksi, mutta en löytänyt. Joskus aikaisempina jouluina olemme tehneet yhdessä suurensuurta palapeliä. Tehneet tuntikausia ja höpötelleet. Yhtenä jouluna Kerttu-koira ratkaisi kilpailun siitä, kuka saa laittaa viimeisen palan. Meni ja söi sen!


Tänä vuonna vanhemman tyttären perhe tulee meille ja nuorempi tytärkin tulee poikaystävänsä kanssa. Pojalle ja miniälle lähetin paketin. Saapa nähdä, ehtiikö jouluksi.


Joululevyjä ei ole tullut vielä kuunneltua. Nämä pimeät päivät ovat vaatineet reippaampaa menoa. Viime päivinä se on ollut afrikkalaista musiikkia, joka on saanut minut mukaansa tanssahteluun, polvet koukussa ja takalisto rytmissä keinahdellen.


Tänään tapasin kaupungilla ystäväni, joka tutustutti minut uuteen salaattipaikkaan. Pidän paikoista, joissa on mahdollisuus ruokailla rauhassa ja jäädä jutustelemaan vielä kuulumisetkin. Niin, toki salaatinkin pitää maistua hyvältä.


Kuntoilun eteen tein tänään sen verran, että kävin tiedustelemassa aikaisemmilta vuosilta tutun kuntokoulun nykyistä tarjontaa. Kun työpäivät alkoivat tuntua liian raskailta, en jaksanut mennä enää ryhmiin ja sanouduin sieltä irti. Ennen sitä olin "sakottanut" itseäni jo erinäisiä kuukausia maksamalla kuukausimaksun tyhjästä. Taidanpa aloittaa kuntokoulussa jo tällä viikolla uudelleen. Mies suunnittelee myös liittymistä sinne. Joillakin tunneilla voimme käydä yhdessä. Uskon, että saan vähitellen lisättyä jaksamistani. Vieläkin muistan sen hyvän olon, joka viipyili vielä pari päivää syvävenyttelyn jälkeen. Sitä oloa olen kaivannut.


Eih. Nyt lähden koluamaan kaappia ja kaivelemaan laatikoitani. Joulukorttien teko alkaa...

Ensimmäinen päivä

Mitä ihmettä voi kirjoittaa päivänä, jolloin aamu ja ilta ovat kohdanneet toisensa ja päivä on ollut siinä välissä vähän vähemmän pimeä hetki. On pitänyt kiiruhtaa kaulukset pystyssä ja yrittää suojautua pisaroilta, jotka tuuli on pyöräyttänyt varjonkin alle. Ihminen, joka on varustettu valokennolla, ei voi kuin vääntäytyä puoliväkisin saadakseen edes osan suunnittelemistaan asioista toteutettua. Huoh, en kessssstä tätä kaamosta!



(Tuo lumikin on sulanut sateen mukana pois. Ei sekään enää valaise.)


Tämä viikko on vapaata työstä. Näin olen nyt suunnitellut: Viikko työtä ja viikko vapaata, ainakin toistaiseksi. Viikko aina aikaa elämälle. Olen päättänyt antaa enemmän aikaa ihmissuhteille, harrastuksille, kodille ja hyvinvointini kohentamiseen.


Eilen oli syntymäpäiväni. "Muutamaan" vuoteen ei ole tullut enää laskettua, montako yötä on vielä nukuttava ennen syntymäpäivää. Eikä ole tullut enää toivottua, että vuosi kuluisi nopeasti. Se kuluu toivomattakin. Suuren osan päivästä istuin eilen hiljaa mietiskellen. En voinut olla laskematta, että tämän ikäisenä äidilläni oli enää neljä vuotta elinaikaa. Ja tässä iässä hänen elämänsä laatua heikensi jo vakava sairaus, syöpä. Tunnen kiitollisuutta siitä, että saan vielä näin nauttia elämästä. Ehkäpä siksi tämä kiitollisuus, että elämän rajallisuuden ymmärtää selkeämmin kuin nuorena. Ja hyväksyy.


Päivän iloisempi osa alkoi illan korvissa, kun nuorempi tyttömme ja hänen poikaystävänsä sekä me Miehen kanssa kohtasimme keilahallilla. Tunnin kisailu painavaa palloa työnnellen päättyi parhaalla mahdollisella tavalla: Jokainen oli melko tyytyväinen suoritukseensa. Pallo ei vierinyt suoraan ränniin liian usein ja välillä joku sai kaikkikin keilat nurin, yhdellä tai kahdella heitolla. Ja hauskaa oli. Pelin jälkeen suunnistimme yhdessä ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja seura mitä parhainta. Kiitos!





Tämän päivän vietin asioilla. Kävin työterveyshuollossa, sillä ajatukseni on nyt aloittaa kunnon kohottaminen. Muutaman viimeisen vuoden aikana on kuntoilu jäänyt liian vähälle. Ja sitten pistin uuden passin vireille. Sille tulee olemaan käyttöä, toivottavasti! Nuoremman tytön kanssa kohtasimme vielä kaupungilla lähes sattumalta (pienen kaupungin etuja) ja päädyimme kahvilaan. Miten ihanaa olikaan uppoutua pitkään keskusteluun nuoren, viisaan naisen kanssa!


Tänään oli loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Heijastus

Valokuvatorstain 110. haaste on "Lasi". Lasi heijastaa, muuttaa kuvan kuvajaiseksi.
(Klikkaa suuremmaksi.)

Terveiset etelästä

Tarina alkaa siitä, että perjantaina matkasimme junalla etelään, matkalla olevan tyttären perheen kotiin "hotelliin". Olemme Miehen kanssa siunailleet jo moneen kertaan sitä, että valitsimme kulkuneuvoksi junan - sekä hyvässä että ei-niin-hyvässä - mielessä. Mutta siitä tuonnempana.





Lauantaina vietimme pitkän päivän Helsingissä, joka oli koristautunut jo pikkujouluun. Ensimmäiset tunnit kuluivat ahkerassa talvitakin etsinnässä, sillä sulkasatoisen untuvatakin tilalle piti löytyä jotain uutta lämmintä. Ja löytyihän se viimein, illan korvissa, kun jo toivoni menettäneenä kurkistin nopeasti "vielä tuonne".


Lounaalla olimme jo suunnitelleet päivän muuta sisältöä. Kansallisteatterin esitykset eivät nyt houkutelleet. Ja Ateneumille ei ollut riittävästi aikaa. Mieluummin olen menemättä taidenäyttelyyn kuin juoksen sen läpi. (Oriveden Purnussa on tullut sekin aikoinaan koettua. Älytöntä!) Mutta Miehen hakemasta elokuvateatterin ohjelmalehtisestä löytyi jotain kiinnostavaa: Faustin tuomio, säveltänyt Berlioz, suorana lähetyksenä Metropolitan-oopperasta. Ihmeeksemme saimme vielä liput esitykseen, ja esityksen alkaessa olimme vielä enemmän ihmeissämme, sillä sadan hengen salissa oli vain parikymmentä kuulijaa. Nyt olisi hyvä tilaisuus snobbailla, mutta tunnustan, että ooppera oli kyllä minulle tuntematon ja sen musiikkia muistan ehkä joskus kuulleeni, osittain.


Me, kaksikymmentä kuulijaa, saimme osaksemme lähes Vip-kohtelun. Takit saimme jättää säilöön, näytännön alkua odottelimme pienessä kabinetissa ja väliajalla meille oli katettu sinne tarjolle virvokkeita. Ennen oopperan alkua syntyi yhteys Metropolitaniin ja saimme kurkistaa kulisseihin. Susan Graham, naissolisti esitteli oopperaa. Väliajalla esittäytyivät kapellimestari, ohjaaja, lavastaja sekä miessolistit. Kamera kiersi myös yleisön joukossa, kuin oma katseemme. Ihmettelimme yleisön arkista pukeutumista. Olin näkeväni yhdellä naisella kauppakassinkin. Hehän olivat tulleet seuraamaan oopperaa puolenpäivän aikaan.


Sitten esitys alkoi. Upea esitys. Ja musiikki, pidin siitä. Eniten pidin Mefistofeleesta sekä kuoro-osuuksista. Jostain syystä tenorit eivät ole suurimpia suosikkejani. Lavastus, koreografia, uusi video-digitekniikka (mikä se hieno ilmaus nyt onkaan). Esitys tempaisi mukaansa. Äänentoisto ei ollut kohdallamme paras mahdollinen. Katsomossa oli vain kahdeksan riviä ja olimme jättäytyneet turhan taakse. Kaipasin tunnetta siitä, että olemme tapahtumien keskellä. Oopperaesityksiä on kesään mennessä vielä seitsemän. Toivon, että tämä on vasta alkua ja oopperavienti (esityksiä oli samanakaisesti useissa maissa) tulee tavallisemmaksi käytännöksi. Ja että äänentoisto ja muut olosuhteet muuttuvat paremmiksi. Mutta näilläkin ehdoilla, todella nautittava ilta!


Sunnuntain ohjelmamme tiedättekin jo. Siivoilimme tyttären perheen kodin vastaanottamaan heidät loppuviikosta takaisin. Huomasimme tuulen, joka vähitellen alkoi pyörittää lunta taivaalta. Mutta emme aavistaneet, että pääsisimme kotiin vasta aamuyöllä. Sitä edelsi pitkän pitkä odottelu rautatieaseman hallissa, loputtomien, sekavien kuulutusten kuuntelu, kiipeily lumen peittämillä asemalaiturin portailla ylös ja alas, värjöttely lumituiskussa ja tulemattoman junan odottelu. Lumi oli yllättänyt veeärrän aivan täysin. Pääsimme kotiin vasta lähes neljä tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Silti meitä lohdutti suuresti ajatus siitä, että matkan teko omalla autolla tuossa kelissä olisi ollut äärimmäisen kurjaa.


Ja nyt. Nukuttaa! Sillä viime yön unet jäivät vähiin. Hyvää yötä!

Tämän aamun ilonkyven

Tänään on vapaapäivä. Iltapäivällä lähdemme Miehen kanssa kohti etelää. Junalla. Pidämme sitä mukavampana tapana matkustaa näillä keleillä. Valloitamme vanhemman tyttären perheen kodin pariksi yöksi. He tulevat matkalta viikon päästä. Ajatuksemme on urakoida koti kuntoon ja varustella kaappiin jotain syötävää heille. Avuntarjouksemme otettiin ilolla vastaan ja avain tuli postissa jo viime viikolla. Ja olihan meillä oma lehmäkin ojassa. Tai jos ei nyt lehmä niin ainakin takaneljännes. Huomenna olemme ajatelleet nauttia Helsingin kulttuuritarjonnasta. Teatteria, konsertti tai edes taidetta. Junassa on aikaa tutkia Hesaria ja katsoa, mitä on tarjolla.


Oikeasti minun pitäisi nyt olla jo yläkerrassa imuroimassa. Mutta säleverhojen nosto sai jälleen etusormeni sykkimään, enkä voinut olla näppäilemättä näitä muutamia rivejä. Näky ikkunasta toi mieleen yhden lempirunoistani. Se on Maaria Leinosen kirjoittama.





"Ei niin onnetonta päivää
ettei pientä
ilonkyventä tarjoa:
linnun helkähdyksen
kastepisaran
kuurankiteen
kimalluksen verran.


Ja taas jaksat -
etkö jaksakin?"




Hyvää viikonloppua sinulle!

Ihmeen hyvä tulla kotiin

Palasin jälleen työhön. Puhuminen yskitti ja päivän mittaan sain monta kertaa selitellä pöydän toisella puolella istuvalle ihmiselle, että "Kunhan tässä yskiskelen. Tämä ei tartu, hiiiiii-köhhhh!". Muuten päivä oli tavanomaisen tiivis ja antoisa.


Aamulla säleverhojen nosto sai aikaan ihastuneen huudahduksen. Lumi oli kuorruttanut pensaat ja puut. Sekä takapihan kuolleet kasvinjämät. Tänä syksynä ne jäivät keräämättä pois, kun matka, sateet ja flunssa saivat aina siirtämään hommaa. Mañana. Keväällä sitten.





Tuntui hyvältä tulla illalla kotiin, sillä toissailtainen perhekokous miehen kanssa on alkanut kantaa hedelmää. Alakerta alkaa näyttää jo siedettävän siistiltä. Mies on raivannut kiitettävän määrän "kaikkea tärkeää" omille paikoilleen. Tuntuisi hyvältä lopettaa juttu nyt tähän. Mutta on jatkettava. Sillä täytyy tunnustaa, että olen palautellut erinäisiä pinoja "kaikkea tärkeää" paikoilleen minäkin. Pelkästään omien jälkien siivous ja tavaroiden paikalleen palauttaminen kohentavat kotiamme jo paljon Avotakka-suuntaan. Nnnohh, ehkä hieman liioittelen, sitä Avotakkaa.


Tämän päivän loppukevennykseksi olisin voinut tehdä pihaan lumienkelin. Mutta jääköön. Laitan sen sijaan Apu-lehdessä, Lasten suusta-palstalla olleen jutun:
"Katsoimme Sateen, 3 vuotta, kanssa ikkunasta ja odotimme äitiä hakemaan hänet yökylästä. Selitin hänelle, miten ihmiset ovat menossa kotiin ja ihmiset kävelevät ja juoksevat. Sitten äiti jo tulikin, ja sanoin Sateelle: "Nyt tulee äiti." Sade katsoi minua totisena aivan läheltä silmiin ja kysyi: "Onko äitikin ihminen?"

Suuri keskustelu

Tauti alkaa helpottaa. Sain nukuttua viime yön ilman pahoja yskänkohtauksia, höyryhengitystä ja lämmintä juomaa. Tyyny on vielä painettava kylkeä vasten yskiessä, niin sattuu. Mutta kuvissa ei näkynyt keuhkokuumetta. Eikä muutakaan. Ja ääni alkaa jo kestää puhumista. Juuri sillä äänellä ehdotin Miehelle ennen hänen työhön lähtöään, että pitäisimme perhekokouksen lähiaikoina, aiheena kotitöiden jakaminen. En kestä ajatusta, että pian lisääntyvä vapaa-aikani täyttyisi turhista yrityksistä parantaa kotimme siisteystasoa. Miehen mielestä sopiva päivä oli tänään.



(Melbournen museossa napattu kuva. Klikkaa isommaksi.)


Päivä livahti nopeasti, hyödyllistä ja täysin hyödytöntä puuhaillen. Mieleni askarteli jo illan aiheessa. Hämmästyttävää, mutta vastaavanlaista keskustelua kotitöiden tekemisestä meillä ei ole koskaan ollut aikaisemmin. Kinastelua joskus, harvoin sitäkään. Paljon olen niellyt kiukkua. Nalkuttanut ja yrittänyt olla nalkuttamatta. Se ei toimi. Mies on kyllä osallistunut kotitöiden jakoon ja osaa jo itsekin ryhtyä. Mutta vähitellen, kun työ on imenyt voimani, on kotimme siisteystaso romahtanut. Kauhea tunne: Inhottaa, kun on sotkua, eikä vain jaksa aloittaa urakkaa, joka veisi enemmän kuin päivän. Väärään paikkaan unohtuneita tavaroita on siellä ja täällä, kadonneita juuri-nyt-tärkeitä-esineitä etsitään ja etsitään ja ne löytyvät lopulta aivan väärästä paikasta. Uhh, kauheaa energian tuhlausta. Yläkerrasta kulkeutuneet tavarat pinoutuvat välillä pitkälle olohuoneen pöydälle ja vaativat takaisin yläkertaan roudaamista. Yläkerran työhuone pursuilee vaatteita, jotka vaativat siirtoa. Varmuuden vuoksi lisään, että imuroitu sentään on ja ei ole torakoita eikä kirppuja sun muita ötököitä.


Mies palasi kotiin aikaisin. Vähitellen pääsimme aloittelemaan keskustelua. Yhteisen tavoitteen selventäminen oli yllättävän helppoa. Kumpikin halusi siistiä ja viihtyisää kotia. Sitten lähdimme avaamaan sanaa kotityö. Määrittelimme päivittäiset, viikoittaiset ja aina tarvittaessa hoidettavat tehtävät. Aina tarvittaessa tehtävien listasta tuli pitkä, sillä myös helposti näkymättömäksi jäävät työt listattiin. Töiden jakaminen ei tuottanut vaikeuksia. Kuukauden päästä pidetään seurantakokous. Hyvä me!

Kakkua suupielessä

Tänään Mies kyyditsi minut lääkäriin ja röntgenin sekä leipomon kautta kotiin. Ajellessamme aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja syksynruskeat pensaat kukkivat kristalleja.





Joimme Miehen kanssa kakkukahvit. Sitten hän lähti työhön. Minun lomani jatkuu vielä kolme päivää. Yksin ollessani laitan usein levyn soimaan. Tänään kuuntelin Mozartin viulukonserttoja. Ne saavat levolliseksi ja iloiseksi samanaikaisesti.


Ajatus matkasi marraskuun seitsemänteentoista päivään vuosia sitten. Yön aikana oli satanut räntälunta nilkkaan saakka. Pojalle oli noussut yöllä kuume muutaman päivän yskän jälkeen. Mies lähti varhaisella junalla Varkauteen ja minä ajelin pojan kanssa taksilla lääkäriin. Olisi ollut melkoinen urakka työntää rattaita nuoskassa varsinkin juuri sinä päivänä. Sain pojan juuri nukahtamaan päiväunille ensimmäisen rohtonsa saaneena, kun Hän päätti saapua. Tyttömme. Juuri laskettuna päivänä. Mies palasi iltajunalla ja sai jo asemalla kuulla uutiset. Miten sitä aina joskus ajattelee, että nuorena sai enemmän aikaan päivässä kuin nykyisin...


Tällaisena päivänä ihmettelee, miten äkkiä aika on kulunutkaan. Olin silloin nuorempi kuin tyttömme nyt. Ja hänkin on jo äiti. Tytön syntymäpäivää juhlistaaksemme joimme siis miehen kanssa kahvit. Ja kakkua.





Uskon, että tyttömme siellä jossakin meren rannalla hiekkakakkujen äärellä on saanut oikeaakin kakkua sen "laskimomatoteen" kanssa. Otan maapallon käteeni ja painan suukon siihen kohtaan, missä tytär, vävy, hiekkakakuntekijä ja hiekkakakunrikkoja ovat. Sitten käännän maapalloa. Menköön toinen suukko tuonne. Ja kolmas - tuonne.

Mies sai taas tekstiviestin

Vanhemmalta tyttäreltä tuli isälleen kysymys Sieltä Jostakin, missä aurinko näkyy: "Mikä on verveine? On joku kasvi kai :-)"


Ja vähän ajan kuluttua toinen viesti: "Okei. Juodaan sitten laskimomatoteetä."


Mihin lapsemme maailmalla joutuisivatkaan, jos isä ei olisi yhtä lähellä kuin lähin känny!

Ei virka-aikaan sairas

Tauti jatkuu. Alkaa näyttää siltä, että en tokene vielä maanantainakaan työhön. Eilen illalla nousi vielä kuume nopeasti, värisyttäen minua kahden täkin alla. Yksi täkki sentään vähemmän kuin edellisiltana. Silloin oli vielä Mieskin pitelemässä kiinni, sillä tärisin kuin kolmannen luokan draaman voipuva näyttelijätär. Suorastaan pelottavaa. Onneksi ei kestänyt kauan.


Olen ollut lähes puhumaton nämä päivät. Eilen uskaltauduin jo soittamaan vanhemmalle tyttärelle, joka perheineen lensi eilen illalla lämpimään. Yritin jutella isomman lapsenlapsenkin kanssa. Hän ihmetteli hiljaa aikansa kähisevää puhettani ja alkoi sitten möristä vastaukseksi matalaa mörinää...


Tänään hiivin pienen happilenkin taloa kiertäen ja sen seurauksena kärsin kovia yskänpuuskia. Keuhkot puhdistuivat. Ihan vesi tirskui silmistä ja... Nnnohh, tiedättehän, tytöt. Nyt sitten pähkäilen, että uskaltautuako häiritsemään terveysasemalle. Täällä saa mieluiten sairastaa vain virka-aikaan.


Tästä perspektiivistä on maailmaa siis tullut katsottua viime päivinä.





Sattumalta huomasin pensasaitamme päällä oravan, joka tasapainoili omena suussaan määrätietoisesti. Se löysi etsimänsä, tukevan oksanhaarukan, johon se painoi saaliinsa. Huomasin, että pensaaseen oli varastoitu jo muitakin omenia.





Matkan vuoksi keräämättä jääneet omenat ovat siis hyötykäytössä. Muutaman linnunkin olen huomannut niitä nokkivan. Taas ovat tintit istuskelleet paikassa, jossa vielä kaksi talvea sitten oli ruokaa pursuileva lintulauta. Muistavatkohan ne? Näyttää siltä, että ne ovat löytäneet jo uuden ruokapaikan, sillä nyt niitä ei ole näkynyt enää. Mitä nyt joku satunnainen pensaan tutkija. Taisin jo kertoa aikaisemmin, että taloyhtiömme asukkaat tekivät yhteisen sopimuksen lintujen ruokinnan lopettamisesta, koska pulut alkoivat pesiä ruokapatojen äärellä kattorakenteissa. Se on auttanut. Mutta pikkulintuja kaipaan. Omenapuusta kuvaa ottaessani välähti salamavalo. Keskellä päivää!





Valoon ja kesään on vielä aikaa, mutta siellä se oksien kätköissä lymyilee. Uusi kesä.

Sokeria pohjalta. Elämyksiä, ihmettelyä ja ihastelua

Nyt ei mene lujaa, sillä syksyn ensimmäinen flunssa on kaatanut minut. Mies aloitti jo viime viikolla tautinsa potemisen ja luulin jo välttäneeni koko vitsauksen. Mutta ei. Maanantaina alkoi kurkku tuntua aina vain kipeämmältä ja jätin työpaikan ylipitkän päivän jälkeen, vilusta väristen. Kuume oli nousussa. Lapsena poistetut nielurisat saavat aikaan sen, että flunssavirukset tulehduttavat aina kurkunpään. Että nieleminen voikin tehdä kipeää!


Ei hyvin mene! Viiden työpäivän jälkeen jo sairauslomalla. Työpäivät ovat olleet raskaita. Varsinaisen työn lisäksi olen joutunut soittelemaan paljon ja muuttamaan työsuunnitelmia, koska sijaiseni oli pakannut päivät liian täyteen jo etukäteen. Ei ollut enää tilaa nopeasti reagointia vaativille asioille. Vaatii aikaa, että työn rytmi tulee tutuksi. Siihen vaikuttaa yllättävän moni asia, jotka vähitellen oppii ottamaan paremmin huomioon. Eikä sittenkään täydellisesti.


Tänään olen siis lepäillyt kotona ja välillä kasannut blogia. Löytyi vielä monenmonta kuvaa, joista ajattelin kertoa jotain. Kuvat tulevat nyt epäjohdonmukaisessa järjestyksessä. Ja tarinat. Niin kuin yleensä, kun kertoillaan matkasta. Lisään tarinaa kuvien herättämillä muilla muistoilla. Sitten Australia on raportoitu riittävästi puolestani. Ehkä. Olethan muuten huomannut, että kuvani voi klikata suuremmaksi, yleensä.


Ensimmäinen ihastelun aihe ovat linnut. Papukaijat, kakadut, magpiet, pienet sinisenhohtoiset hyppijät, töyhtöpulut, noisy minerit, varpuset, mustarastaat ja kaikki muut. Papukaijojen runsaus yllätti, sillä niitä lenteli aivan kaupungissa. Samoin kakaduja, joita näimme myös muutaman kymmenen linnun parvina aivan tien penkalla. (Papukaijakuvat ovat Miehen ottamia) Harakkaa suurempia magpie-lintuja oli myös puistoissa ja joskus näki niitä puissa parvena rupattelemassa keskenään huilumaisella äänellään. Pesimisaikaan lintu on aggressiivinen pesänsä puolustaja, joten varoimme menemästä liian lähelle niiden reviiriä ettei tullut nokkaisuja.








Ensimmäinen päivä Melbournessa päättyi vahvaan elämykseen. NGV, National Gallery of Victoria, oli tuottanut Lontoon Albert-museosta Art Deco-tyylistä kertovan näyttelyn. Siinä esiteltiin kaikki ajan henkeen kuuluvat osaset koruista arkkitehtuuriin ja puvuista huonekaluihin. Huolellisesta työstä kertonee jopa galleriarakennuksen eteen rakennettu valaistu portti. Myös näyttelytilaan oli rakennettu elokuvateatterin sisäänkäynti. Kerrassaan upea näyttely.


NGV-kokonaisuuteen kuului useampi rakennus ja gallerioita oli monia. Vaikuttava oli aboriginaalitaiteen näyttely. 1990-luvulta alkaen heidän taiteensa on alkanut saada tukea ja perinteinen muotokieli on saanut uuden ilmaisukeinon uuden tekniikan avulla. Vahabatiikkimenetelmällä oli tehty myös upeita kankaita. Näyttely alkoi avata minulle aboriginaalien tarinaa ja herätti mielenkiintoni hankkia lisää tietoa. Muissa saleissa oli australialaista ja ulkomaista taidetta menneiltä ajoilta nykypäivään. Jotkut taiteilijat olivat saanet vahvoja vaikutteita Australian luonnon erilaisesta värimaailmasta verrattuna Eurooppaan. Mielenkiintoista.





Yhtenä päivänä menimme lähes keskikaupungilla sijaitsevaan vankilamuseoon. Suosittuja siellä ovat opastetut kierrokset, joilla ennalta varautumaton opastettava huomaakin yllättäen saavansa vangin kohtelun. Me valitsimme omatoimisen taloon tutustumisen. Oli aikaa lukea vankien kohtaloista ja tuntea surua siitä, kuinka pelkästään alkeellinen sosiaaliturva saattoi aikaisemmin ajaa ihmisiä kovaan kohtaloon. Kummastelimme kevätretkellä olevan, ala-asteikäisen koululaisryhmän saamaa tietoiskua: Oppaana oleva nainen seisoi aitauksen sisällä heilutellen hirttoköyttä ja kertoi lapsille "hirttämisen taiteesta". Kyllä, viereisessä huoneessa oli oikein selonteko hirtetyistä vangeista ja taidosta saada hirtettäviltä henki pois nopeasti. Se on taidetta!, todettiin.





Melbournen museossa vietimme kaksi päivää emmekä sittenkään nähneet kaikkea, mikä olisi kiinnostanut. Ensimmäisestä päivästä suuri osa meni aboriginaaleista kertovassa näyttelyssä. Siellä kuulin ensimmäistä kertaa kadotetusta sukupolvesta. Aboriginaalilapset "pelastettiin" kodeistaan "hyviin valkoisiin koteihin". Vaikuttavia olivat henkilökohtaiset tarinat, joille antoivat kasvonsa kertojat lyhyillä videotallenteilla. Ja taustalla soi Archie Roachin 1990 säveltämä laulu "Took the children away". Hänet oli huostaanotettu 4-vuotiaana.


Melbournen historiasta kertova näyttely oli myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Se oli tehty eläväksi, kuten muutenkin koko museo. Oli muun muassa mahdollisuus kulkea sisällä siirtolaisten alkuaikojen henkeen sisustetuissa huoneissa ja kuunnella samalla "asujan" kertomaa tarinaa elämästään.





Museo tuntui olevan koululaisryhmien suosiossa ja toisena päivänä oli alle kouluikäisten lasten päivä. He kulkivat äitinsä kanssa erityisesti lasten museossa ja luontonäyttelyssä. Museon tiloissa oli myös pisteitä, joissa oli lapsia keskittyneenä maalaukseen, lauluun ja leikkiin. Sitä mekkalaa ja riemua!


Luonto- ja kivi-ihmisenä minua kiinnosti erityisesti myös nämä osastot. Näytteille oli laitettu muun muassa kaikki Australian pussieläimet. Joukossa oli muutama jo sukupuuttoon kuollut. Ja kivikokoelma oli hieno.





Viimeisenä viikonloppuna ajelimme paikkaan nimeltä Hanging Rock. Laavapurkauksista ammoisina aikoina alkunsa saaneet kivet nousivat vieläkin mahtavina pilareina esiin. Mäen päälle nousi kilometrin pituinen polku. Rinteitä peitti eukalyptusmetsä hiiltyneine runkoineen. Luontoelämyksen tarjosivat myös pesivä papukaija sekä naurulintu, joka käkätteli kuuluvasti harmistuneena häirinnästä. Myös ruohojen seassa hiipivä nokkasiili, echina, oli mukava yllätys. Laitan tuonnempana kuvan nokkasiilistä, jonka sain kuvattua Tasmaniassa erään koulun pihalla arkipuuhissaan. Lähtiessämme näimme parkkipaikalla vielä kenguruemon. Se raahasi pussissaan poikastaan, joka tuskin mahtui enää turvapaikkaansa.





Kevät teki tuloaan koko Melbournessa olomme ajan. Jotkut siellä olevat puut eivät olleet ehtineet täyteen lehteen vielä pois lähtiessämmekään.





Tämän puun nimi oli pulloharjapuu. Miksiköhän?





Tasmaniassa kuvasin siemenkodan eräässä puussa. Kuin kävyn esiaste. En tiedä onko tuollaisia puita muualla. Onko?





Kasvitieteellisessä puutarhassa saisi helposti kulutettua kokonaisen päivän. Kaukana lammen toisella puolella oli juuri vihkiminen käynnissä. Veden yli kantautui hebreankielistä laulua.





Ja puutarhan nurmikoille oli kerääntynyt ihmisiä piknikille perheensä ja ystäviensä kanssa.





Yhden päivän vietimme Melbournen eläintarhassa, joka on yksi maailman suurimpia. Jo puutarhana alue oli mykistävän upea. Taitavat puutarha-ammattilaiset olivat saaneet laajan alueen kasvamaan kunkin esillä olevan eläimen alkuperäistä elinpaikkaa muistuttavaksi. Savanni muuttui vähitellen kukoistavaksi sademetsäksi. Alueella oli myös muutama pieni alkuperäisistä materiaaleista rakennettu kylä. Oma lukunsa on kastelujärjestelmä, jota käytetään muissakin Melbournen puistoissa. Sadevedet, silloin kun niitä saadaan, kerätään talteen ja ne kiertävät suunnitellusti maakerroksien läpi. Näin lampiin saatava vesi on puhdasta suodatuksen ansiosta. Myös yksityisille ihmisille tarjotaan neuvoja vastaavan kastelujärjestelmän rakentamiseksi omaan puutarhaan.





Meillä oli tilaisuus jutella kenguruaitauksessa nuoren, Los Angelesin eläintarhasta vaihdossa olevan eläintenhoitajan kanssa. Hänen puheestaan kuului hänen innostuksensa työhön. Hän kertoi olevansa biologi ja eläintarhaan työhön aikovilta vaaditaan lisäksi paljon lisäkoulutusta.





Katselin kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa. Sitten huomasin vastakkaisella seinustalla olevassa ikkunassa hahmon, joka piti käsiä otsallaan varjona paremmin nähdäkseen. Orankihan se oli. Se katseli kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa.





Eläintarhassa oli vahvasti viestiviä infotauluja ja vetoomuksia ympäristön ja eläinten suojelun puolesta. Eläintarhoilla on tärkeä tehtävä estää joidenkin eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon. Myös huolenpito eläimistä on moitteetonta. Mutta sittenkin oloni oli ristiriitainen. En voinut olla tuntematta surua norsujen puolesta. Ne olivat menettäneet vapautensa. Vai olisiko kohtalona vaihtoehtoisesti ollut toimiminen työjuhtana jossain? Nykyään, kun luontokuvaajat tekevät upeita dokumentteja eläimistä aidoissa ympäristöissään voitaisiin kenties lopettaa villiksi ja vapaiksi tarkoitettujen eläinten pitäminen vangittuina. Melbournen museossa meillä oli ollut tilaisuus nähdä uutta, kolmiulotteisen kuvan tuottamista reaalikoossa. Voisiko siinä olla tulevaisuuden keino?


Tällaisetkin otukset ovat mielenkiintoisia. Ne olivat tulleet esiin laskuveden ajaksi.





Tässä se nokkasiili nyt on! Kooltaan se oli vähän kissaa pienempi ja eleet olivat hyvin siilimäiset. Nokka on pehmeä ja taipuisa. Kätevä työnnettäväksi ötököiden ja toukkien asuinsijoille.





Nämä hedelmälepakot, Flying Fox, tarjosivat uskomattoman luontokokemuksen. Ne asustivat Melbournen keskustasta erinäisien kilometrien päässä, Yarra-joen varrella. Ne olivat asettuneet ensin asumaan kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta niiden siirto sivummalle muutamia vuosia sitten oli onnistunut hyvin. Odotin näkeväni muutaman lepakon lymyilemässä oksien kätköissä. Niinpä yllätys oli täydellinen, sillä kahden puolen jokea puut olivat täynnä kookkaita lepakoita, jotka naukuivat äänekkäästi kimeällä, kissamaisella äänellä. Tuhansittain. Välillä ne rähisivät ärsyyntyneenä vieressä roikkuvalle naapurilleen, tappelivatkin. Ja välillä ne pyrähtivät lentoon vaihtaakseen toiseen paikkaan. Ja siellä täällä näki itseään rapsuttelevia otuksia. Hedelmälepakon ravinto on kasviperäistä ja ruokaa hankkiessaan ne toimivat samalla tärkeinä puiden pölyttäjinä. Niiden merkitys Australian metsäteollisuudelle on huomattava.





Jo ensimmäisinä iltoina olimme nähneet näitä samoja lepakoita liitelemässä lamppujen valoissa kaupungin yllä. Lamppujen valo sai ne hohtamaan fosforinvihreänä tummaa taivasta vasten.





Melbournen ydinkeskustassa oli ylellisiä kauppakujia.














Sydney Road, vaikka ei ollutkaan IN, oli mielenkiintoinen ja aidon karhea tunnelmaltaan. Siellä oli turkkilaisia, libanonilaisia, juutalaisia, kiinalaisia ja kreikkalaisia ravintoloita. Ja samoista maista muuttaneiden ihmisten kauppoja, myös vaatekauppoja. Myös katukuvaa kirjavoittivat "kaiken maailman" ihmiset.











St Kilda oli aikaisemmin punaisten lyhtyjen aluetta, mutta nyt meren rannalla sijaitsevan alueen ovat löytäneet ravintolat, taiteilijat ja muotiliikkeet. Sen syke viehättää.





Tällainen postilaatikko oli kaduilla tavallinen näky. Kirjeet olivat näkyvillä kadun varrella olevassa aidassa, kirjelokerossa. Lehti oli käännetty torveksi sille tarkoitettuun reikään.





Yarra-joki antoi ilmettä keskikaupungille. Joella kulki risteilylaivoja, mutta niiden sesonki ei ollut vielä. Liian viileää.





Tämän sillan läpinäkyvään seinämään oli kirjoitettu kaikki maat, joista Australiaan oli muuttanut ihmisiä. Myös Suomi oli mukana. Seinän takana, sillan kaiteessa, oli patsaita nimeltään Vaeltajat, jotka muuttivat päivän mittaan paikkaa, edestakaisin.





Ja tässä vielä katunäkymiä Melbournesta.








Puun kokoa voi hahmottaa autojen avulla.





Hevosajuri kuljetti kulkuneuvoaan raitiovaunujen väliin jäävällä katuosuudella. Hevosilla oli laput silmien sivulla, mutta sittenkin ihmettelimme, että ne eivät pillastuneet säikähdyksestä.





Federation Square-aukio oli melbournelaisten olohuone. Siellä istui aina ihmisiä viihtymässä.





Chinatown oli Little Bourke Streetillä. Siellä oli kiinalaisia yrityksiä ja ravintoloita sekä museo. Kävimme siellä vain kerran ruokailemassa.





Chapel Street oli muodin ja ravintoloiden katu. Siellä oli myös kirjakauppakahvila. Kirjojen ystävien taivas.








Tällaiset näkymät olivat hyvin tyypillisiä kaduilla, joilla lähinnä asuttiin. Metallipitsi oli tavallinen somistus. En tiedä miltä ajalta talot olivat. Myös huippumodernia arkkitehtuuria oli nähtävissä. Tyypillistä oli, että vanha ja uusi olivat vierekkäin. Kirkot olivat usein jääneet mahtavien talokolossien varjoon.


Jahash! Nyt ohjelma tökkää eikä anna tätä kuvaa enää noukkia. Olkoon. Laitan sitten toiste.


Aallonmurtajalla, odotellessamme pikkupingviinien nousua pesilleen, saatoimme ihastella Melbournea iltavalaistuksessaan.





Kerttu otti meidät vastaan lei kaulassaan. Nyt, ilmojen lämmettyä helteisiksi, on se jälleen aloittanut viimekesältä tutun puuhansa: Se makoilee auringossa kunnes on raahauduttava kieli lerpattaen talon toiselle puolelle varjoon vilvoittelemaan. Ja sitten sama uudelleen.







12.11. KESKIVIIKKONA


Kävin aamulla työterveyshoitajan vastaanotolla hakemassa sairauslomaa perjantaihin asti. Gurggu on niiin kipee. Ja ääni on poissa. Ja kuumettakin vielä. Onneksi ei tarvitse puhua. Makoilu ei sovi minulle ollenkaan. Tulee niska- ja rintaranka niin kipeiksi. Siis makoilusta ja lukemisesta. Keskellä yötä piti jo naksutella nikamia paikoilleen kiilan avulla. Huoh. Onneksi voi välillä siirtää mielen aurinkoon ja kauas pois.

Nyt painun pehkuihin. Pysy terveenä - jos voit!