sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Niin kaamos!



Joka vuosi se yllättää minut. Kaamos. Joka vuosi yritän vastustaa sitä ja onnistunkin joulukuun alkuun saakka. Ja taas se yllättää. Tulee väsymys. Pimeys aivan sattuu. Ei auta, vaikka takapihalla on valoja kuin ilutalussa. Liikunta ja sosiaaliset suhteet auttavat. Joopajoo. Mutta silloin pitää kerätä niin paljon energiaa, että saa vaihdetuksi aamutakin lenkkivaatteisiin tai raivattua alakerran sotkut vieraiden tulla.





Tänään piti kävellä kaksipilkkuneljäkilometriä. Sitten alkoi helpottaa. Ilmeisesti endorfiinia alkoi silloin purskahdella pannan puristamaan aivostooni. Iltapäivällä vielä tunti keilailua ja sen päälle oikean kokin valmistama grillipihvi. Saatoin kotiin palattuamme jo kehua ystävälleni, että kunnon kaamosmasennus meni hukkaan. "Kyllä se vielä palaa", lohdutteli ystäväni kunnon ystävän tapaan.


Mutta, I´ll survive!

4 kommenttia:

kipi kirjoitti...

Kai se sitten on se kaamos, mikä väsyttää. Positiivisesti ajatellen. Olisi ainakin toivoa, että kohta helpottaisi - valon myötä. :)
Se on totta, että lenkkeily auttaa kun "panta" kiristää otsalla. Mutta kun kymmenenkin kilometriäkin taivaltaa, niin johan tuntuu jo päässä kevyemmältä. Tosin jalat saattavat tuntua vähän raskaammilta. :)

Eevis kirjoitti...

Niin, Kipi, enää viikko ja sitten alkaa päivä pitenemään. Tammikuun aurinkoiset, kimmeltävät pakkaspäivät ovat jo aivan ihania.

Anonyymi kirjoitti...

Upeasti käsitellyt kuvat tässä ja edellisessä postauksessa! Kaamos on kaamea :( Vai viikon päästä alkaa päivä pitenemään, jee jee!

Eevis kirjoitti...

Kiitos, Satu. Mietin jo tehdessäni, että onko kuva liiankin dramaattinen. Mutta en sitten malttanut lopettaa ;)