Jälleen yksi viikko elettynä. Työssä oli helpompaa kuin yleensä; potentiaaliset soittajat ja paikalle tulijat olivat varmastikin talvilomalla. Tietää kenties tiheämpää tahtia ensi viikolla - ja sehän on vasta ensi viikolla...
Mies oli pappana ja minä työn ohessa Nanni-koiran yksinhuoltajamammana muutaman vuorokauden. Pakko kävellä työhön, pakko kävellä työstä pois... (bussillakin pääsisi, mutta ei ilkiä kahta kilometriä ajaa) ja pakko kulkea koiran kanssa lenkki aamulla, illansuussa ja vielä iltamyöhäsellä juuri ennen nukkumaan menoa. Vanha koira nääs... Ai että teki hyvää!
En muuten ollut ennen koirien kanssa elämistä tullut ajatelleeksi, miten tarkkoja suunnitelmia ja mittauksia on tarpeen tehdä ennen pissimistä! Joku pieni puun oksakin pitää haistella juuresta alkaen jokaisen haaran kärkeen saakka, ennen kuin tietää juuri oikean paikan johon tirauttaa muutama tippa. Pitää jättää säästöön paremman paikan varalle. Ja ennen kakkimista pitää tarkistaa ensin muutama paikka ja oikean löydyttyä kiertää joskus muutama kierros vastapäivään ja pari myötäpäivään - siinä!... Ennen työpäivää ei vaan hermo meinaa kestää, aina.
Ilma oli leppeän raikas ja aamullakin on jo valoisaa; mikä oli kävellessä työhön... Talitintin laulun lisäksi kuuluu jo muutakin viserrystä. Tuntisi vain! Muutama vuosi sitten liityin lintuyhdistykseenkin, jotta oppisin lisää linnuista. Odottelen vieläkin, että Seura tekisi kaltaisekseen... Erottaisivat, jos tietäisivät, kuinka monta lintua tunnistan... Parilla hyvin antoisalla retkellä olemme Miehen kanssa kyllä olleet lintuharrastajien matkassa - vetäjänä oli varmaankin ihan ammatikseen asiaan perehtynyt. Ensimmäisellä retkellä ajelimme kesäkuisena iltana pyörillä ympäri asuinaluettamme - bongasimme yölaulajia. Satakielenkin kuulin silloin ensimmäistä kertaa kotikaupungissani. Varmaan olin kuullut aikaisemminkin ja nimittänyt sen vain nätisti laulavaksi linnuksi. Toisen kerran olimme saman yhdistyksen retkellä suolla, luonnonsuojelualueella. Emme voineet kuin ihmetellä ja ihailla retkikumppaneitamme... Miten paljon enemmän heidän silmänsä näkivätkään ja korvansa kuulivat! Siinäpä haastetta...
Haastetta siinäkin, että saisin lopulta toimeksi parannella tämän blogin "leiauttia" - Kun vierailee toisten upeilla sivuilla, tulee houkutus tehdä jotain... Tekniikan "ihmelapsena" epäröin ryhtyä toimeen, sillä ihan mahdollista, että deletoin koko blogin... Laskuria haluaisin asetella ja jotain iloa silmälle... Mahdolliset vihjeet ja neuvot ovat tervetulleita...
Huomenna jälleen aikainen herätys. Päiväretki Tampereelle ja Ideaparkiin suunnitelmissa (Nähtävä kait kun siitä niin puhutaan.)... Pakko lopettaa.
Hyvää viikonloppua!
perjantai 29. helmikuuta 2008
keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Elämäni koirat; Osa 2
Tämä juttu olisi pitänyt kirjoittaa jo eilen, Nestorin päivänä. Sillä tämän tarinan koira, oikeasti koira numero yksi, oli Nestori nimeltään. Kasvattaja oli nimennyt sen Naku Nestoriksi. Naku-nimeä käytimme, jos joku vanha mies kysyi sen nimeä. Halusimme välttää mahdollisten kaimojen kohtaamista.
Nestori näytti mielestämme oikeasti Nestorilta - siksi kasvattajan antama nimi tuntui sopivalta. Se oli rodultaan brysselingriffoni, punertavan tai ehkä oikeammin kuparinruskea. Silmät olivat kokoon nähden suuret, kuono lyhyt ja kasvoja kehysti pitkä parta. Painoa sillä oli muutama kilo - sitä jaksoi hyvin kantaa kainalossa.
Ensimmäinen Nestorin meille tulon minussa herättämä tunne oli pettymys. Niinpä, pettymys. Olin murkkuikäinen ja vuosia kinunnut meille koiraa. Jo silloin rakastin pitkiä kävelylenkkejä luonnossa ja toivoin sellaista lenkkikaverikoiraa. Ja sitten meille yllättäen ilmaantui sellainen maksamakkarapötkön kokoinen koirankuvatus, lelu! Samassa talossa oli syntynyt pentue ja sieltä oli sitten jonkun kesäleirini aikana hankittu, muka, yllätys. Nojoo, olihan se yllätys todella.
Että mieli voikin ihmisellä muuttua nopeasti! Ensikohtaamisellamme se nukkui isäni kainalossa. Siitä näkyi vain pieni hännäntöpöllä varustettu peppu. Mutta auta kun se kääntyi ja katsoi minuun pippurisilmillään ja oli niin hellyttävä kuin koiranpentu vain osaa olla. Aloin leppyä...
Eikä mennyt kovin kauan aikaa, kun huomasin saaneemme koiratiivisteen - paljon koiraa pienessä pakkauksessa.
Täysi-ikäiseksi kasvettuaan Nestori oli innokas lenkkikaveri. Se jaksoi kävellä helposti pitkiä matkoja. Muistan, varmaankin sen ensimmäisenä keväänä, kun lumi oli sulanut jo paikoin lätäköiksi ja toisin paikoin hangessa oli pikkukoiran mentäviä jalanpainanteita. Nestori oli nostettava hankalien paikkojen yli - ja sen jalat vispasivat ilmassa taukoamatta samaa tahtia kuin maassakin - ja matka jatkui taas häiriintymättä heti kun jalat koskettivat lunta. Toinen lenkillä oloon liittyvä muisto on se, että Nestori suorastaan veti, kun kurssi oli kotoa pois päin. Mutta heti, kun suunta kääntyi kohti kotia, se alkoi harata vastaan ja se oli kaapattava lopulta kainaloon - onneksi se oli helposti tehty...
Lenkeillä Nestori tapasi tietystikin muita koiria. Yksi koira oli erityisesti sen mieleen - ja ymmärtääkseni tunne oli molemminpuolinen. Ei, se ei ollut mikään hippiäinen, vaan dobermann. Ja uskokaa pois, mutta niiden kohtaaminen noudatteli aina samanlaista kaavaa: Iso musta koira laskeutui maahan vatsalleen ja laittoi kuononsakin maata vasten. Ja Nestori nousi takatassuilleen ja nojasi etutassuilla sen päähän - ja nuoli sitä suupielestä ja korvan seudusta. Näytti melkein siltä, että iso koira punasteli pelkästä onnesta...
Nestorin lempilelu oli vanha tossu, jonka vuorin ja muut sisukset se oli tarmokkaasti tyhjentänyt hampaillaan repien. Se havahtui usein unestaan, alkoi kulkea ympäri huoneita haistellen ja etsien ja löydettyään tossun toi sen heitettäväksi. Oli huvittava näky, kun pieni koira raahasi vauhdikkaasti melkein kokoistaan tossua uudelleen heitettäväksi.
Eräs tapaus sai meidät ihmettelemään, kuinka niin pieni koira voikaan olla tarkka. Kesämökillemme oli tulossa mieleisiä vieraita. Vain minä ja äitini tiesimme heidän tulostaan ja halusimme sen olevan yllätyksenä muille perheenjäsenille. Se onnistuikin, osittain. Sillä Nestoripa vaistosi, että joku on tulossa ja makasi koko päivän mökin rapuilla vahtien, kuono kohti porttia.
Nestori osoitti hellyyttä myös meille perheenjäsenille. Nuoli kättä, kyllä sitäkin, mutta joskus se nousi takajaloilleen kuin syliin pyytääkseen ja ottikin sitten jommankumman jalkani hellään syleilyynsä. Ja tämä hellyys ei kysynyt aikaa eikä paikkaa... Hämmentävää!
Vielä hämmentävämpää oli Nestorin tapa haukkua vastaan tulevia nuoria miehiä. (En usko isäni opettaneen tätä tapaa - itseoppinut, luulen.) Että hävetti! Ja kerran olisin toivonut maahan aukkoa - mielellään ihan Kiinaan saakka. Nimittäin ohitseni käveli nuori mies villakangasmanttelissa. Jostain syystä Nestori nosti kovan rähinän ja viuhahti taakse ohitseni. Ja huh - en koskaan unohda sitä näkyä, kun mies kävelee reippain askelin ja pieni koira roikkuu hampaillaan kiinni manttelin helmassa ja heiluu ilmassa askelten tahdissa...
Nestorin aikana kävin koulun loppuun, opiskelin ammattiin ja aloittelin omaa itsenäistä elämää. Nestori eli täysillä lähes kymmenvuotiaaksi ... sen matka loppui kesken juoksun. Ilmeisesti sydän. Nestorin hauta on paikassa, jonne muistaakseni paistaa aina aurinko ja jossa ketoneilikka kukkii punaisena pilvenä.
Nestori näytti mielestämme oikeasti Nestorilta - siksi kasvattajan antama nimi tuntui sopivalta. Se oli rodultaan brysselingriffoni, punertavan tai ehkä oikeammin kuparinruskea. Silmät olivat kokoon nähden suuret, kuono lyhyt ja kasvoja kehysti pitkä parta. Painoa sillä oli muutama kilo - sitä jaksoi hyvin kantaa kainalossa.
Ensimmäinen Nestorin meille tulon minussa herättämä tunne oli pettymys. Niinpä, pettymys. Olin murkkuikäinen ja vuosia kinunnut meille koiraa. Jo silloin rakastin pitkiä kävelylenkkejä luonnossa ja toivoin sellaista lenkkikaverikoiraa. Ja sitten meille yllättäen ilmaantui sellainen maksamakkarapötkön kokoinen koirankuvatus, lelu! Samassa talossa oli syntynyt pentue ja sieltä oli sitten jonkun kesäleirini aikana hankittu, muka, yllätys. Nojoo, olihan se yllätys todella.
Että mieli voikin ihmisellä muuttua nopeasti! Ensikohtaamisellamme se nukkui isäni kainalossa. Siitä näkyi vain pieni hännäntöpöllä varustettu peppu. Mutta auta kun se kääntyi ja katsoi minuun pippurisilmillään ja oli niin hellyttävä kuin koiranpentu vain osaa olla. Aloin leppyä...
Eikä mennyt kovin kauan aikaa, kun huomasin saaneemme koiratiivisteen - paljon koiraa pienessä pakkauksessa.
Täysi-ikäiseksi kasvettuaan Nestori oli innokas lenkkikaveri. Se jaksoi kävellä helposti pitkiä matkoja. Muistan, varmaankin sen ensimmäisenä keväänä, kun lumi oli sulanut jo paikoin lätäköiksi ja toisin paikoin hangessa oli pikkukoiran mentäviä jalanpainanteita. Nestori oli nostettava hankalien paikkojen yli - ja sen jalat vispasivat ilmassa taukoamatta samaa tahtia kuin maassakin - ja matka jatkui taas häiriintymättä heti kun jalat koskettivat lunta. Toinen lenkillä oloon liittyvä muisto on se, että Nestori suorastaan veti, kun kurssi oli kotoa pois päin. Mutta heti, kun suunta kääntyi kohti kotia, se alkoi harata vastaan ja se oli kaapattava lopulta kainaloon - onneksi se oli helposti tehty...
Lenkeillä Nestori tapasi tietystikin muita koiria. Yksi koira oli erityisesti sen mieleen - ja ymmärtääkseni tunne oli molemminpuolinen. Ei, se ei ollut mikään hippiäinen, vaan dobermann. Ja uskokaa pois, mutta niiden kohtaaminen noudatteli aina samanlaista kaavaa: Iso musta koira laskeutui maahan vatsalleen ja laittoi kuononsakin maata vasten. Ja Nestori nousi takatassuilleen ja nojasi etutassuilla sen päähän - ja nuoli sitä suupielestä ja korvan seudusta. Näytti melkein siltä, että iso koira punasteli pelkästä onnesta...
Nestorin lempilelu oli vanha tossu, jonka vuorin ja muut sisukset se oli tarmokkaasti tyhjentänyt hampaillaan repien. Se havahtui usein unestaan, alkoi kulkea ympäri huoneita haistellen ja etsien ja löydettyään tossun toi sen heitettäväksi. Oli huvittava näky, kun pieni koira raahasi vauhdikkaasti melkein kokoistaan tossua uudelleen heitettäväksi.
Eräs tapaus sai meidät ihmettelemään, kuinka niin pieni koira voikaan olla tarkka. Kesämökillemme oli tulossa mieleisiä vieraita. Vain minä ja äitini tiesimme heidän tulostaan ja halusimme sen olevan yllätyksenä muille perheenjäsenille. Se onnistuikin, osittain. Sillä Nestoripa vaistosi, että joku on tulossa ja makasi koko päivän mökin rapuilla vahtien, kuono kohti porttia.
Nestori osoitti hellyyttä myös meille perheenjäsenille. Nuoli kättä, kyllä sitäkin, mutta joskus se nousi takajaloilleen kuin syliin pyytääkseen ja ottikin sitten jommankumman jalkani hellään syleilyynsä. Ja tämä hellyys ei kysynyt aikaa eikä paikkaa... Hämmentävää!
Vielä hämmentävämpää oli Nestorin tapa haukkua vastaan tulevia nuoria miehiä. (En usko isäni opettaneen tätä tapaa - itseoppinut, luulen.) Että hävetti! Ja kerran olisin toivonut maahan aukkoa - mielellään ihan Kiinaan saakka. Nimittäin ohitseni käveli nuori mies villakangasmanttelissa. Jostain syystä Nestori nosti kovan rähinän ja viuhahti taakse ohitseni. Ja huh - en koskaan unohda sitä näkyä, kun mies kävelee reippain askelin ja pieni koira roikkuu hampaillaan kiinni manttelin helmassa ja heiluu ilmassa askelten tahdissa...
Nestorin aikana kävin koulun loppuun, opiskelin ammattiin ja aloittelin omaa itsenäistä elämää. Nestori eli täysillä lähes kymmenvuotiaaksi ... sen matka loppui kesken juoksun. Ilmeisesti sydän. Nestorin hauta on paikassa, jonne muistaakseni paistaa aina aurinko ja jossa ketoneilikka kukkii punaisena pilvenä.
maanantai 25. helmikuuta 2008
Sielu tulee perässä
Kotona jälleen. Palasin illalla junassa ja yksi työpäiväkin on taas takana. Väsyttää... Viikonloppu oli niin täynnä ohjelmaa. Bussi lähti lauantaiaamuna jo seitsemältä ja eilen illalla olin kotona puoli yhdeksän maissa. Perillä olo oli tiivistä elämää... isomman ja pienemmän lapsenlapsen sylittämistä vuoronperään, legotalon rakentamista, kirjan lukua, keittiöpuuhia, nukuttamista, ulkoilua, ruokailua, seurustelua koko ajan siinä lomassa... Sellaista mummoilua pikakelauksella...
Sydän on vasta jossain puolivälissä matkaa tulossa kotiin... Ajatukset viivähtävät tuon tuostakin tytön perheen luona... Olisi niin mukava asua lähempänä... voisi autella enemmän ja nähdä muutenkin. Pieneksi avuksi lienee siivousapu, jonka kuluihin osallistumme. Tuntuu muuten oudolta, että verottajan mukaan tyttäreni perhe voisi palkata meille siivousapua ja saada siitä verovähennyksen - siis ylenevälle polvelle sen voi palkata. Mutta lapsensa perheelle ei. En kysellyt verotoimistosta sen tarkemmin, että pitääkö sen "ylemmän polven" olla jotenkin alentuneesti toimintakykyinen, vai voisiko tyttäreni perhe verottajan pykälien mukaan todella palkata meille kotiapua - meille kahdelle työkykyiselle, työssä käyvälle?
Tyttären tytär tuli isänsä kanssa kauppareissulta vasta saapumiseni jälkeen. Alkuvierastaminen on jäänyt pois jo joitakin aikoja sitten ja niinhän tiivis mummotankkaus sai alkaa välittömästi.
Tyttö oli oppinut käyttämään minä- ja minun- ilmaisuja. Aikaisemmin hän kutsui itseään vain nimellä. Käsittämätöntä, miten pienen lapsen katse, niin avoin, niin vilpitön, voikaan sulattaa ja läpäistä tien suoraan sydämeen. Kun hymyilevää katsetta seuraa toteamus, "minun mummi", on iso ihminen aivan myyty... Tehoa ei vähennä yhtään, vaikka toteamusta seuraa viuhuvan käden painottamia, uusia kommentteja: "Minun ruokalappu!", "Minun lattia!"...
Tytön pottakirjallisuuteen on tullut mukaan myös lintukirja. Sieltä oli tullut tutuksi jo tunturipöllö, sarvipöllö, helmipöllö, lehtopöllö, huuhkaja... Mutta parasta oli sittenkin selata Nalle Puh - kirjoja ja tunnistaa kuvista tuttuja hahmoja, Nalle Puh, Nasu, Tikru ja kaikki muut.
Duplolegot olivat suuressa suosiossa. Parasta oli rakentaa niistä talo ja koota johonkin kohtaan taloa ylös, kohti taivasta sojottava korkea torni - ei haitannut, vaikka torni kallistui ja hajosi kappaleiksi... saihan sen koottua pian uudelleen. Ja ehdottomasti korkealle taloon piti asetella kaikki eläimet... norsu, kirahvi, possu, lehmä... Yhtä suuren suosion sai legolaatikkokin - sinne saattoi pakata suuren kasan ruokapurkin kansia, helistellä niitä, kaataa pois... ja sama uudelleen...
Pikkuveli-vauva oli jo ponteva poika. Ensimmäiset hetket mummin sylissä olivat vielä lyhyitä, silloin kun ei ollut nälkä eikä mahaa kipristänyt... Jo nyt huomasi, että oman äidin syli sai heti rauhoittumaan, hyvä niin...
Menomatkalla bussi oli lähes täysi. Niinpä asetuin ensimmäiselle vapaalle paikalle ja vieruskaverin kanssa tovin toisiamme katseltuamme totesimme olevamme vanhoja tuttuja, opiskelutovereita vuosien takaa. Muutamassa tunnissa ehdimme päivittää elämäntarinoitamme ajan tasalle. Ehdimme viivähtää menneessä, nykyisessä ja tulevassa... Niin sanotusta elämänhallinnasta olimme yhtä mieltä siitä, että kuinka pienestä lopulta on kiinni se, kuinka elämässä tapahtuu. Jos hän olisi valinnut opiskelupaikkansa nuoruudessaan toisin, ei hän kenties koskaan olisi tavannut miestään, joka kuljetti hänet toiselle mantereelle kymmeniksi vuosiksi... Monet elämän valinnat olisivat jääneet tekemättä, ellei joku äkkipysähdys olisi pakottanut valitsemaan aivan toisenlaisista lähtökohdista... Olimme yhtä mieltä siitä, että onneksi ei kaikkea tiedä etukäteen. Kun elämään tulee vaihe, joka vaatii voimia, ne löytyvät jostakin... jälkeen päin sitä itsekin ihmettelee, mistä... Ja kaikkien kokemusten jälkeen kirkastuu se, mikä elämässä on tärkeintä - se on elämä. Kun on mahduttanut perheensä omaisuuden neljään matkalaukkuun ja aloittanut elämän uudelleen uudessa maassa, on kirkastunut, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Keskustelukumppanini jatkoi matkaa bussilla... ja toisaalta, tavallaan, kulkee vieläkin matkassani.
Sydän on vasta jossain puolivälissä matkaa tulossa kotiin... Ajatukset viivähtävät tuon tuostakin tytön perheen luona... Olisi niin mukava asua lähempänä... voisi autella enemmän ja nähdä muutenkin. Pieneksi avuksi lienee siivousapu, jonka kuluihin osallistumme. Tuntuu muuten oudolta, että verottajan mukaan tyttäreni perhe voisi palkata meille siivousapua ja saada siitä verovähennyksen - siis ylenevälle polvelle sen voi palkata. Mutta lapsensa perheelle ei. En kysellyt verotoimistosta sen tarkemmin, että pitääkö sen "ylemmän polven" olla jotenkin alentuneesti toimintakykyinen, vai voisiko tyttäreni perhe verottajan pykälien mukaan todella palkata meille kotiapua - meille kahdelle työkykyiselle, työssä käyvälle?
Tyttären tytär tuli isänsä kanssa kauppareissulta vasta saapumiseni jälkeen. Alkuvierastaminen on jäänyt pois jo joitakin aikoja sitten ja niinhän tiivis mummotankkaus sai alkaa välittömästi.
Tyttö oli oppinut käyttämään minä- ja minun- ilmaisuja. Aikaisemmin hän kutsui itseään vain nimellä. Käsittämätöntä, miten pienen lapsen katse, niin avoin, niin vilpitön, voikaan sulattaa ja läpäistä tien suoraan sydämeen. Kun hymyilevää katsetta seuraa toteamus, "minun mummi", on iso ihminen aivan myyty... Tehoa ei vähennä yhtään, vaikka toteamusta seuraa viuhuvan käden painottamia, uusia kommentteja: "Minun ruokalappu!", "Minun lattia!"...
Tytön pottakirjallisuuteen on tullut mukaan myös lintukirja. Sieltä oli tullut tutuksi jo tunturipöllö, sarvipöllö, helmipöllö, lehtopöllö, huuhkaja... Mutta parasta oli sittenkin selata Nalle Puh - kirjoja ja tunnistaa kuvista tuttuja hahmoja, Nalle Puh, Nasu, Tikru ja kaikki muut.
Duplolegot olivat suuressa suosiossa. Parasta oli rakentaa niistä talo ja koota johonkin kohtaan taloa ylös, kohti taivasta sojottava korkea torni - ei haitannut, vaikka torni kallistui ja hajosi kappaleiksi... saihan sen koottua pian uudelleen. Ja ehdottomasti korkealle taloon piti asetella kaikki eläimet... norsu, kirahvi, possu, lehmä... Yhtä suuren suosion sai legolaatikkokin - sinne saattoi pakata suuren kasan ruokapurkin kansia, helistellä niitä, kaataa pois... ja sama uudelleen...
Pikkuveli-vauva oli jo ponteva poika. Ensimmäiset hetket mummin sylissä olivat vielä lyhyitä, silloin kun ei ollut nälkä eikä mahaa kipristänyt... Jo nyt huomasi, että oman äidin syli sai heti rauhoittumaan, hyvä niin...
Menomatkalla bussi oli lähes täysi. Niinpä asetuin ensimmäiselle vapaalle paikalle ja vieruskaverin kanssa tovin toisiamme katseltuamme totesimme olevamme vanhoja tuttuja, opiskelutovereita vuosien takaa. Muutamassa tunnissa ehdimme päivittää elämäntarinoitamme ajan tasalle. Ehdimme viivähtää menneessä, nykyisessä ja tulevassa... Niin sanotusta elämänhallinnasta olimme yhtä mieltä siitä, että kuinka pienestä lopulta on kiinni se, kuinka elämässä tapahtuu. Jos hän olisi valinnut opiskelupaikkansa nuoruudessaan toisin, ei hän kenties koskaan olisi tavannut miestään, joka kuljetti hänet toiselle mantereelle kymmeniksi vuosiksi... Monet elämän valinnat olisivat jääneet tekemättä, ellei joku äkkipysähdys olisi pakottanut valitsemaan aivan toisenlaisista lähtökohdista... Olimme yhtä mieltä siitä, että onneksi ei kaikkea tiedä etukäteen. Kun elämään tulee vaihe, joka vaatii voimia, ne löytyvät jostakin... jälkeen päin sitä itsekin ihmettelee, mistä... Ja kaikkien kokemusten jälkeen kirkastuu se, mikä elämässä on tärkeintä - se on elämä. Kun on mahduttanut perheensä omaisuuden neljään matkalaukkuun ja aloittanut elämän uudelleen uudessa maassa, on kirkastunut, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Keskustelukumppanini jatkoi matkaa bussilla... ja toisaalta, tavallaan, kulkee vieläkin matkassani.
perjantai 22. helmikuuta 2008
Kello kahdeksantoista vaikenee, mutta vain hetkeksi...
Tämän viikonlopun bloggaukset ovat nyt tässä, sillä huomenna minua kohtaa Suuri Tehtävä. Matkustan lastenlasteni mummiksi. Flunssa on vihdoinkin hellittänyt ja tähtien asennot ovat muutenkin suotuisat... on aika kohdata perheemme pienimmäinen ensimmäistä kertaa.
Tässä kappaleessa kerron salaisuuden vain Sinulle, mahdollinen Lukijani. Sillä kaikki muut pitäisivät meitä nyt aivan hassuina... Monien pohdintojen jälkeen asia on näet niin, että matkustan bussilla ja pappa jää kotiin huolehtimaan Nanni-koirasta. Matka olisi liian raskas koiravanhukselle, joka selvästi alkaa olla väsyneempi. Se ei ole koskaan rakastanut autolla ajoa ( ilmeisesti se voi pahoin ) ja pienen tytön hellyydenosoitukset sekä herkeämätön kiinnostus "Nannikoiaa" kohtaan olisivat sille aivan liikaa... Pappa jää siis kotiin ja sitten ensi viikolla , lomallaan, ajelee Opelilla leikkimään lapsenlapsen kanssa ja helpottamaan tyttären perheen arkea.
Ai minäkö Opelilla?... Jos tuntisit minut paremmin, et kysyisi tuommoisia!
Tyttären pientä tytärtä olemmekin tavanneet viimeksi tammikuussa - sen se välimatka saa aikaan... Mutta onneksi hänen kanssaan voi jo jutella puhelimessa. Taito on kehittynyt pikkuhiljaa ja usein tarvitaan äitiä tulkiksi, sillä osoittelevaa sormea on mahdoton nähdä tavallisella peruskännyllä ja kaikkien kommenttien asiayhteyttä ei arvaa mummikaan... Aluksi puhelinkeskustelumme rajoittuivat vastaukseksi saatuun hiljaiseen tuhinaan ja nappien painalluksista aiheutuviin kirskuviin ääniin. Kunnes noin kuukausi sitten tyttö oivalsi, että puhelimesta kuuluu mummin ääni ja hänelle puhutaan... Kysymykseen, mitä hän oli tehnyt papan kanssa, kuului iloinen vastaus: "Kakku!"
Tänään selvisi, äidin avustuksella, että tyttö oli ollut kaupassa ja säikähtänyt siellä Hugo-peikkoa. Pikkuveli oli parhaillaan nukkumassa. Ja tyttö oli syönyt "lihapulla" - pitäisiköhän nyt huolestua, sillä hän on aina syönyt "lihapulla" ja kaupastakin ostetaan vain "lihapulla"...
Jahas... taidanpa alkaa pakkailemaan... sillä aamulla on aikainen herätys.
Hyvää viikonloppua Sinulle!
Tässä kappaleessa kerron salaisuuden vain Sinulle, mahdollinen Lukijani. Sillä kaikki muut pitäisivät meitä nyt aivan hassuina... Monien pohdintojen jälkeen asia on näet niin, että matkustan bussilla ja pappa jää kotiin huolehtimaan Nanni-koirasta. Matka olisi liian raskas koiravanhukselle, joka selvästi alkaa olla väsyneempi. Se ei ole koskaan rakastanut autolla ajoa ( ilmeisesti se voi pahoin ) ja pienen tytön hellyydenosoitukset sekä herkeämätön kiinnostus "Nannikoiaa" kohtaan olisivat sille aivan liikaa... Pappa jää siis kotiin ja sitten ensi viikolla , lomallaan, ajelee Opelilla leikkimään lapsenlapsen kanssa ja helpottamaan tyttären perheen arkea.
Ai minäkö Opelilla?... Jos tuntisit minut paremmin, et kysyisi tuommoisia!
Tyttären pientä tytärtä olemmekin tavanneet viimeksi tammikuussa - sen se välimatka saa aikaan... Mutta onneksi hänen kanssaan voi jo jutella puhelimessa. Taito on kehittynyt pikkuhiljaa ja usein tarvitaan äitiä tulkiksi, sillä osoittelevaa sormea on mahdoton nähdä tavallisella peruskännyllä ja kaikkien kommenttien asiayhteyttä ei arvaa mummikaan... Aluksi puhelinkeskustelumme rajoittuivat vastaukseksi saatuun hiljaiseen tuhinaan ja nappien painalluksista aiheutuviin kirskuviin ääniin. Kunnes noin kuukausi sitten tyttö oivalsi, että puhelimesta kuuluu mummin ääni ja hänelle puhutaan... Kysymykseen, mitä hän oli tehnyt papan kanssa, kuului iloinen vastaus: "Kakku!"
Tänään selvisi, äidin avustuksella, että tyttö oli ollut kaupassa ja säikähtänyt siellä Hugo-peikkoa. Pikkuveli oli parhaillaan nukkumassa. Ja tyttö oli syönyt "lihapulla" - pitäisiköhän nyt huolestua, sillä hän on aina syönyt "lihapulla" ja kaupastakin ostetaan vain "lihapulla"...
Jahas... taidanpa alkaa pakkailemaan... sillä aamulla on aikainen herätys.
Hyvää viikonloppua Sinulle!
torstai 21. helmikuuta 2008
Evät heilumaan...ko?
En evääni heilauttaisi, jos eivät "terveysterroristit" saisi potemaan huonoa omatuntoa... Näin vastasin, kun Cascas kyseli blogissaan kirittäjiä liikkumisinnolleen... Miten terveellistä - suorastaan terapeuttista - onkaan nähdä oikein silmillään, mitä taas etusormet ovat kirjoittaneet! Minähän en noin sanonut, vaan etusormeni...
Havahduin miettimään, että eihän siitä ole kuin kolme vuotta, kun sanoin ortopedilleni, että hengitän jaloillani... niin tärkeää oli kävely minulle. Vajaassa kolmessa tunnissa pinkaisin lähes kahdenkymmenen kilometrin lenkin. Vaellus Santiago de Compostelaan oli yksi suuri haaveeni; kestänyt vuosia...
Ja nyt raahaudun muka vain jonkun "terrorin" vuoksi - tiedänhän toki, että liikkuminen on niin tärkeää. Totuus on, että tieto siitä tärkeydestä - ei joku ulkopuolinen komentaja - saa omatuntoni ja varmaan huolenikin nostamaan päätään.
Mitä ihmettä tapahtui? Ja mitä sille "ihmeelle" voisi tehdä... ? Jalkaan tullut kipu, jota ei edes ortopedin veitsi tai muu viisaus helpottanut, saivat lenkit hidastumaan ja lyhenemään... Olin ollut liian innokas kävelijä... Vesijuoksu tuntui jonkin aikaa hyvältä... iho teki tenän. Pilates oli seuraava löytöni... liian raskasta pitkän, ylipitkän, työpäivän jälkeen. Viime talvena vesisateiden aattona ostetut sukset odottavat vielä neitseellisinä varastossa - ilmeisesti ensi talvea. Lumikengätkin ovat toista talvea kesämökin ulkovarastossa - miten unohtumattomia retkiä niilläkin on tullut tehtyä paikkoihin, joihin kesällä ei voisi kuvitellakaan menevänsä... Nämä talven kelit! Niinpä, kaikki päteviä syitä olla liikkumatta? Ainoa liikkumismuotoni on kohtuullisen lyhyt kävelylenkki muutaman kerran viikossa...
Monessa yhteydessä olen sanonut, että ei kannata jäädä murehtimaan sitä, mitä ei voi eikä saa... Elämän aikana on niin paljon asioita, joita ei voi saada tai kykene... Silloin on vaarana, että jää huomaamatta kaikki ne asiat, joita voi ja on saanut... Pitää siis keskittyä siihen, mitä on jäljellä ja mikä on tavoitettavissa...
Liikkumisen ilo on korvautunut muilla asioilla... Monet niistä liittyvät jotenkin käsillä tekemiseen... Kirppareilla käynti on eräs parhaista "aivopesuistani" - työasiat unohtuvat täydellisesti... Aina on yksi kirja luettavana... Musiikki on valtaamassa lisää tilaa elämääni... teatteri ja elokuvat, tottakai... Ystäville on liian vähän aikaa... En muista, koska aikani olisi ollut pitkä tai elämä tuntunut tyhjältä... Vaikka liikkumiselta on vapautunut tunteja, tunteja viikossa...
Silti on aika alkaa miettiä, mitä liikkumisen suhteen olisi tehtävissä... On oltava tehtävissä jotain... Cascas taisi saada haastettua minut johonkin elämän kannalta tärkeään...
Havahduin miettimään, että eihän siitä ole kuin kolme vuotta, kun sanoin ortopedilleni, että hengitän jaloillani... niin tärkeää oli kävely minulle. Vajaassa kolmessa tunnissa pinkaisin lähes kahdenkymmenen kilometrin lenkin. Vaellus Santiago de Compostelaan oli yksi suuri haaveeni; kestänyt vuosia...
Ja nyt raahaudun muka vain jonkun "terrorin" vuoksi - tiedänhän toki, että liikkuminen on niin tärkeää. Totuus on, että tieto siitä tärkeydestä - ei joku ulkopuolinen komentaja - saa omatuntoni ja varmaan huolenikin nostamaan päätään.
Mitä ihmettä tapahtui? Ja mitä sille "ihmeelle" voisi tehdä... ? Jalkaan tullut kipu, jota ei edes ortopedin veitsi tai muu viisaus helpottanut, saivat lenkit hidastumaan ja lyhenemään... Olin ollut liian innokas kävelijä... Vesijuoksu tuntui jonkin aikaa hyvältä... iho teki tenän. Pilates oli seuraava löytöni... liian raskasta pitkän, ylipitkän, työpäivän jälkeen. Viime talvena vesisateiden aattona ostetut sukset odottavat vielä neitseellisinä varastossa - ilmeisesti ensi talvea. Lumikengätkin ovat toista talvea kesämökin ulkovarastossa - miten unohtumattomia retkiä niilläkin on tullut tehtyä paikkoihin, joihin kesällä ei voisi kuvitellakaan menevänsä... Nämä talven kelit! Niinpä, kaikki päteviä syitä olla liikkumatta? Ainoa liikkumismuotoni on kohtuullisen lyhyt kävelylenkki muutaman kerran viikossa...
Monessa yhteydessä olen sanonut, että ei kannata jäädä murehtimaan sitä, mitä ei voi eikä saa... Elämän aikana on niin paljon asioita, joita ei voi saada tai kykene... Silloin on vaarana, että jää huomaamatta kaikki ne asiat, joita voi ja on saanut... Pitää siis keskittyä siihen, mitä on jäljellä ja mikä on tavoitettavissa...
Liikkumisen ilo on korvautunut muilla asioilla... Monet niistä liittyvät jotenkin käsillä tekemiseen... Kirppareilla käynti on eräs parhaista "aivopesuistani" - työasiat unohtuvat täydellisesti... Aina on yksi kirja luettavana... Musiikki on valtaamassa lisää tilaa elämääni... teatteri ja elokuvat, tottakai... Ystäville on liian vähän aikaa... En muista, koska aikani olisi ollut pitkä tai elämä tuntunut tyhjältä... Vaikka liikkumiselta on vapautunut tunteja, tunteja viikossa...
Silti on aika alkaa miettiä, mitä liikkumisen suhteen olisi tehtävissä... On oltava tehtävissä jotain... Cascas taisi saada haastettua minut johonkin elämän kannalta tärkeään...
tiistai 19. helmikuuta 2008
Olo kuin sitruunalla
Niin, ah, olo on kuin sitruunalla, sellaisella tehokkaan sitruunapuristimen kohtaamalla sitruunalla. Hyvin tyytyväisellä sitruunalla! Kaksi työpäivää loman jälkeen takana... miten voi olo olla näin kaikkensa antanut... Päivät ja kohtaamiset ihmisten kanssa ovat olleet antoisia. Niin, kaipa sitä on lupakin olla väsynyt!
Lähdin kauppaan työpäivän jälkeen. Väsymyksellä lie osuutta asiaan... mutta ... kassalla oli semmoinen sirukortin lukija... Ja tottakai kortti sinne. Siinä sitten seisoin sormi pystyssä... tajuntaan pukkasi vain pinkoodia... Kiva seistä jonon ensimmäisenä ja plarata mielessään tunnuslukuja ja salasanoja, uuh! Kännykin oli unohtunut kotiin; kortin tunnusluku on upotettuna yhteen "puhelinnumeroon". Ei siitäkään sitten apua... Onneksi tämä ERROR kesti vain joitakin sekunteja - pitkiä...
Välillä sitä ihmettelee, kuinka aikoinaan jaksoi, kun lapset olivat pieniä... työpäivän jälkeen join kahvit vielä työpaikalla - sen jälkeen ei ennen viimeisen nukahtamista yöunilleen ollut paljon mahdollisuutta istua - ainakin oli pino muksuja sylissä... ihanaa aikaa! Se on hyvä, että lapset saadaan melko nuorina...
Loma tuli nyt käytettyä siivouspuuhiin. Kaappien valmistuminen sai aikaan sellaisen ketjureaktion... Nyt alkaa olla valmista. Kun siivousinto yllättää, se on hyödynnettävä viimeiseen hikipisaraan... Siivousinto yllättää niin harvoin... Energialataus alkaa siitä, kun kaamoksen pimeyden jälkeen ensimmäiset auringonsäteet tulevat juuri tietystä kulmasta ja paistavat huoneen perimmäiseen nurkkaan asti... Säteet saavat jok'ikisen pölyhiukkasen suorastaan kimmeltämään ja kaikki tuhannet koirankarvat loistamaan valkoisempina kuin koskaan... herää hävityksen hinku niitä hiukkasia kohtaan... Silloin on iskettävä!
Huokaus... Aika lähteä lepäämään laakereilla... Good night!
Lähdin kauppaan työpäivän jälkeen. Väsymyksellä lie osuutta asiaan... mutta ... kassalla oli semmoinen sirukortin lukija... Ja tottakai kortti sinne. Siinä sitten seisoin sormi pystyssä... tajuntaan pukkasi vain pinkoodia... Kiva seistä jonon ensimmäisenä ja plarata mielessään tunnuslukuja ja salasanoja, uuh! Kännykin oli unohtunut kotiin; kortin tunnusluku on upotettuna yhteen "puhelinnumeroon". Ei siitäkään sitten apua... Onneksi tämä ERROR kesti vain joitakin sekunteja - pitkiä...
Välillä sitä ihmettelee, kuinka aikoinaan jaksoi, kun lapset olivat pieniä... työpäivän jälkeen join kahvit vielä työpaikalla - sen jälkeen ei ennen viimeisen nukahtamista yöunilleen ollut paljon mahdollisuutta istua - ainakin oli pino muksuja sylissä... ihanaa aikaa! Se on hyvä, että lapset saadaan melko nuorina...
Loma tuli nyt käytettyä siivouspuuhiin. Kaappien valmistuminen sai aikaan sellaisen ketjureaktion... Nyt alkaa olla valmista. Kun siivousinto yllättää, se on hyödynnettävä viimeiseen hikipisaraan... Siivousinto yllättää niin harvoin... Energialataus alkaa siitä, kun kaamoksen pimeyden jälkeen ensimmäiset auringonsäteet tulevat juuri tietystä kulmasta ja paistavat huoneen perimmäiseen nurkkaan asti... Säteet saavat jok'ikisen pölyhiukkasen suorastaan kimmeltämään ja kaikki tuhannet koirankarvat loistamaan valkoisempina kuin koskaan... herää hävityksen hinku niitä hiukkasia kohtaan... Silloin on iskettävä!
Huokaus... Aika lähteä lepäämään laakereilla... Good night!
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
Elämäni koirat; Osa 1
Joku viisas ihminen on todennut, että koira on ihmisen paras ystävä. Noh, olettaen, että joku ystävistäni lukee näitä juttuja, pitänee hieman pehmentää lausetta: Koira on yksi ihmisen ystävistä, sieltä parhaimmasta päästä.
Elämässäni on ollut neljä koiraa... jokainen niistä on unohtumaton. Väitellään siitä, onko koiralla sielua... Painan KYLLÄ-nappia, koiralla ON sielu... luulen. Niin omanlaisiaan persoonia ovat kaikki nämä neljä koiraa olleet. Kaksi koiraa elävät enää muistoissa, elävissä muistoissa. Mutta aloitetaan ...
Oikeasti Nanni on vasta koira numero kolme, mutta herkkänä sieluna se loukkaantuu, jos se saa kuulla, että HÄNKÖ vasta kolmas! Siispä kaiken varalta on aloitettava Hänestä. En ole koskaan nähnyt sen katselevan Nalle Puh-elokuvia, mutta Aasi I-haan imitoijana se on erinomainen: Yksin kotiin jäädessään tai muuten loukattuna se riiputtaa päätä ja häntää ja katselee alta kulmien. Puhekuplasta voi lukea isoilla kirjaimilla kirjoitettuna: SÄ-ET-VOI-TEHDÄ-TÄTÄ-MULLE......VAI-VOITKO?!
Nanni on parsonjackrussellinterrieri, karkeakarvainen, parrakas. Sillä on erikoinen tapa heiluttaa häntää ylhäältä alas-suunnassa. Suuren riemun yllättäessä häntä piirtää ilmaan kahdeksikkoa.
Nanni otettiin aikoinaan kaveriksi vuotta vanhemmalle jackrussellille... narttuja molemmat. Siihen aikaan kasvatimme koiria vielä mutu-periaatteella. Kukapa ei hyvästä ystävästä olisi mielissään... Elämässä voi tehdä hyviä ja huonoja päätöksiä ja tämä oli... katastrofi! Kumpikin koira erikseen olivat niitä parhaimpia (jne...), mutta yhdessä - I'll never forget it! Ensin koira kaksi istui kolme päivää eteisen vaatekomerossa murjottamassa, kun sellainen rääpäle tallusti HÄNEN valtakuntaansa. Ja siinä vaiheessa, kun rääpäle huomasi kasvaneensa hieman suuremmaksi kuin pomo, alkoi loppumaton valtataistelu. Piru oli irti, niin sanoakseni. Kaikkein räjähdysaltteinta aikaa olivat päivät ennen juoksuaikoja...
Me perheenjäsenet osasimme vähitellen ennakoida ja välttää ne tilanteet, mitkä provosoivat nämä "ystävykset" taisteluun. Mutta vieraiden aikana yllättävä ele saattoi laukaista ne kamppailuun, joka vaati jonkun perheenjäsenen, kaksikin, erotuomariksi. Oma osuuteni jäi yleensä lähinnä voivotteluksi. Tosin kerran yritin rauhoittaa tilannetta suihkupullolla - olin lukenut jostakin vesisuihkun erottavan tappelevat koirat. Siispä aluksi suihkuttelin vettä, sitten avasin pullon ja kumosin koko sisällön rähisevän karvakerän päälle... Sen jälkeen keskellä olohuoneen märkää parkettia pyöri entistä kiukkuisemmin rähisevä karvapallo... Oli siis helpotus, kun nuorimmaisemme otti toisen tappelupukarin mukaansa ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaessaan.
Nanni on mitä lempein koira, mutta lajitoveriaan se osasi ärsyttää. Yllätimme sen joskus irvistämästä mitä häijyimmin "ystävälleen"- tuuhealla parralla kehystetty ylähuuli nousi salamannopeasti ja paljastui rivi valkoisia hampaita... Ja yhtä salamannopeasti ilme vaihtui, kun se katsoi meitä lutuisen viattomasti "ai-minäkö-muka"-ilmeellä. Toinen keino tehdä "ystävä" hulluksi oli "viimeisen sanan" tekniikka: Nanni halusi aina pissiä viimeiseksi tismalleen samaan paikkaan, johon kaveri oli jättänyt postinsa. Eikä sekään vielä riittänyt: Sen bravuuri oli nousta pelkästään etutassujen varaan seisomaan ja losottaa sieltä ylhäisestä korkeudesta onnettoman sihauttelijan jätöksille.
Nannin kiukkuhaukun saavat heräämään mopot ja moottoripyörät, pölynimuri (sukulaissieluni!), lattiamoppi, isot mustat koirat... tärkeimmät lienevät tässä. Vanhuus ja huono kuulo ovat saaneet jo leppymään mopoille, mutta taisteluun pölynimuria vastaan se varustautuu välittömästi, kun se kuulee siivouskomeron oven kolahtavan. Kiellon jälkeen se poistuu loukkaantuneena paikalta - toruja on ansainnutkin tulla imurin syömäksi sen mielestä.
Vuoden päivät Nanni asusti yhdessä bokseriuroon kanssa. Vanhempana se oli pomo, koosta viis. Kerran pomotus oli käydä kohtalokkaaksi: Bokseri oli pudottanut pellillisen mustikkapiirakkaa lattialle ja pomon tehtävä oli tietysti syödä piirakka. Voin kuvitella, miten jo kylläinen koira hyökkäsi aina uudelleen ahmimaan saalistaan, kun nuorempi yritti päästä osingolle.
Vuosien ajan koirat elivät siis näkemättä toisiaan. Nyt, kun toinen koira elää enää niissä muistoissamme, on Nanni jälleen luonamme, välillä lyhyempiä, välillä pitempiä aikoja. Ikää Nannilla on aprillipäivänä jo viisitoista vuotta... Ihmisen iäksi muutettuna siis jo toista sataa... Askel on hidastunut, lenkit lyhentyneet, harmaita karvojakin on tullut. Ruokahalua pitää houkutella sekoittamalla jotain hyvää, kuten jauhelihaa, sen ruoka-annokseen. Seurailemme sen vointia ja totuttelemme ajatukseen, että kohta on Nannin vuoro alkaa elää vain muistoissamme. On pakko mitata jäljellä olevaa aikaa suhteessa sen elämänlaatuun. - Mitä on koiran hyvä elämä? - Ajattelen, että se on kivutonta, riittävästi ruokaa, lepoa, rapsutuksia ja rakkautta, sopivan pituisia lenkkejä ja aikaa haistella rauhassa jätetyt viestit, hyvä yöuni isännän peiton alla. Ja leikkiä - vielä nytkin se haluaa jokailtaisen session tennispallon heittelyä... Jos ei tuijotus ja hännän väpätys riitä herättämään huomiota, on pakko haukahtaa vaativasti muutama kerta - johan tokenee...
Mutta jos on tarpeen, voi vanhakin koira vielä kerätä kaikki voimansa kokoon ja saada hetkeksi parhaan nuoruutensa takaisin. Muutama viikko sitten Mies palasi iltalenkiltä hengästyneenä ja kertoi, kuinka Nanni oli karannut kotiovelta haistettuaan viereisessä puistossa loikkivan jäniksen. Oi, jospa olisin nähnyt sen karavaanin!:
JÄNIS :-- :-- LÄÄHÄTTÄVÄ KOIRA ......... MYLVIVÄ MIES . . . . .
Elämässäni on ollut neljä koiraa... jokainen niistä on unohtumaton. Väitellään siitä, onko koiralla sielua... Painan KYLLÄ-nappia, koiralla ON sielu... luulen. Niin omanlaisiaan persoonia ovat kaikki nämä neljä koiraa olleet. Kaksi koiraa elävät enää muistoissa, elävissä muistoissa. Mutta aloitetaan ...
Oikeasti Nanni on vasta koira numero kolme, mutta herkkänä sieluna se loukkaantuu, jos se saa kuulla, että HÄNKÖ vasta kolmas! Siispä kaiken varalta on aloitettava Hänestä. En ole koskaan nähnyt sen katselevan Nalle Puh-elokuvia, mutta Aasi I-haan imitoijana se on erinomainen: Yksin kotiin jäädessään tai muuten loukattuna se riiputtaa päätä ja häntää ja katselee alta kulmien. Puhekuplasta voi lukea isoilla kirjaimilla kirjoitettuna: SÄ-ET-VOI-TEHDÄ-TÄTÄ-MULLE......VAI-VOITKO?!
Nanni on parsonjackrussellinterrieri, karkeakarvainen, parrakas. Sillä on erikoinen tapa heiluttaa häntää ylhäältä alas-suunnassa. Suuren riemun yllättäessä häntä piirtää ilmaan kahdeksikkoa.
Nanni otettiin aikoinaan kaveriksi vuotta vanhemmalle jackrussellille... narttuja molemmat. Siihen aikaan kasvatimme koiria vielä mutu-periaatteella. Kukapa ei hyvästä ystävästä olisi mielissään... Elämässä voi tehdä hyviä ja huonoja päätöksiä ja tämä oli... katastrofi! Kumpikin koira erikseen olivat niitä parhaimpia (jne...), mutta yhdessä - I'll never forget it! Ensin koira kaksi istui kolme päivää eteisen vaatekomerossa murjottamassa, kun sellainen rääpäle tallusti HÄNEN valtakuntaansa. Ja siinä vaiheessa, kun rääpäle huomasi kasvaneensa hieman suuremmaksi kuin pomo, alkoi loppumaton valtataistelu. Piru oli irti, niin sanoakseni. Kaikkein räjähdysaltteinta aikaa olivat päivät ennen juoksuaikoja...
Me perheenjäsenet osasimme vähitellen ennakoida ja välttää ne tilanteet, mitkä provosoivat nämä "ystävykset" taisteluun. Mutta vieraiden aikana yllättävä ele saattoi laukaista ne kamppailuun, joka vaati jonkun perheenjäsenen, kaksikin, erotuomariksi. Oma osuuteni jäi yleensä lähinnä voivotteluksi. Tosin kerran yritin rauhoittaa tilannetta suihkupullolla - olin lukenut jostakin vesisuihkun erottavan tappelevat koirat. Siispä aluksi suihkuttelin vettä, sitten avasin pullon ja kumosin koko sisällön rähisevän karvakerän päälle... Sen jälkeen keskellä olohuoneen märkää parkettia pyöri entistä kiukkuisemmin rähisevä karvapallo... Oli siis helpotus, kun nuorimmaisemme otti toisen tappelupukarin mukaansa ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaessaan.
Nanni on mitä lempein koira, mutta lajitoveriaan se osasi ärsyttää. Yllätimme sen joskus irvistämästä mitä häijyimmin "ystävälleen"- tuuhealla parralla kehystetty ylähuuli nousi salamannopeasti ja paljastui rivi valkoisia hampaita... Ja yhtä salamannopeasti ilme vaihtui, kun se katsoi meitä lutuisen viattomasti "ai-minäkö-muka"-ilmeellä. Toinen keino tehdä "ystävä" hulluksi oli "viimeisen sanan" tekniikka: Nanni halusi aina pissiä viimeiseksi tismalleen samaan paikkaan, johon kaveri oli jättänyt postinsa. Eikä sekään vielä riittänyt: Sen bravuuri oli nousta pelkästään etutassujen varaan seisomaan ja losottaa sieltä ylhäisestä korkeudesta onnettoman sihauttelijan jätöksille.
Nannin kiukkuhaukun saavat heräämään mopot ja moottoripyörät, pölynimuri (sukulaissieluni!), lattiamoppi, isot mustat koirat... tärkeimmät lienevät tässä. Vanhuus ja huono kuulo ovat saaneet jo leppymään mopoille, mutta taisteluun pölynimuria vastaan se varustautuu välittömästi, kun se kuulee siivouskomeron oven kolahtavan. Kiellon jälkeen se poistuu loukkaantuneena paikalta - toruja on ansainnutkin tulla imurin syömäksi sen mielestä.
Vuoden päivät Nanni asusti yhdessä bokseriuroon kanssa. Vanhempana se oli pomo, koosta viis. Kerran pomotus oli käydä kohtalokkaaksi: Bokseri oli pudottanut pellillisen mustikkapiirakkaa lattialle ja pomon tehtävä oli tietysti syödä piirakka. Voin kuvitella, miten jo kylläinen koira hyökkäsi aina uudelleen ahmimaan saalistaan, kun nuorempi yritti päästä osingolle.
Vuosien ajan koirat elivät siis näkemättä toisiaan. Nyt, kun toinen koira elää enää niissä muistoissamme, on Nanni jälleen luonamme, välillä lyhyempiä, välillä pitempiä aikoja. Ikää Nannilla on aprillipäivänä jo viisitoista vuotta... Ihmisen iäksi muutettuna siis jo toista sataa... Askel on hidastunut, lenkit lyhentyneet, harmaita karvojakin on tullut. Ruokahalua pitää houkutella sekoittamalla jotain hyvää, kuten jauhelihaa, sen ruoka-annokseen. Seurailemme sen vointia ja totuttelemme ajatukseen, että kohta on Nannin vuoro alkaa elää vain muistoissamme. On pakko mitata jäljellä olevaa aikaa suhteessa sen elämänlaatuun. - Mitä on koiran hyvä elämä? - Ajattelen, että se on kivutonta, riittävästi ruokaa, lepoa, rapsutuksia ja rakkautta, sopivan pituisia lenkkejä ja aikaa haistella rauhassa jätetyt viestit, hyvä yöuni isännän peiton alla. Ja leikkiä - vielä nytkin se haluaa jokailtaisen session tennispallon heittelyä... Jos ei tuijotus ja hännän väpätys riitä herättämään huomiota, on pakko haukahtaa vaativasti muutama kerta - johan tokenee...
Mutta jos on tarpeen, voi vanhakin koira vielä kerätä kaikki voimansa kokoon ja saada hetkeksi parhaan nuoruutensa takaisin. Muutama viikko sitten Mies palasi iltalenkiltä hengästyneenä ja kertoi, kuinka Nanni oli karannut kotiovelta haistettuaan viereisessä puistossa loikkivan jäniksen. Oi, jospa olisin nähnyt sen karavaanin!:
JÄNIS :-- :-- LÄÄHÄTTÄVÄ KOIRA ......... MYLVIVÄ MIES . . . . .
perjantai 15. helmikuuta 2008
Punaisia raitoja
Uuden Olivia-lehden pääkirjoituksessa Niina Leino puhui talven sietämisestä. Asumme kuulemma seudulla, joka on kuin kiireisen sinkun jääkaappi - kylmää, pimeää, pilkahdus valoa korkeintaan kerran päivässä, kirjoittaa hän... Siihen pimeyteen hän on keksinyt keinoksi punaisten raitojen tekemisen... hänen keinonsa on hörhöily... Hörhöilyn ylin aste on hänen mittakaavassaan korvakynttilähoito...
Tuo juttu kolahti jotenkin elämänfilosofiaani... Kun on pimeää, synkkää, harmaata, surullista... silloin värikkäät raidat ovat erityisen värikkäitä. Omissa mielikuvissani raidat ovat kyllä olleet hohtavia turkooseja, keltaisia, monen värisiä... Sen kirkkaampina ne ovat hohtaneet, mitä synkeämpi on ollut taustan väri... Edes muutama värikäs viiva päivässä on saanut vaikeinakin aikoina elämän näyttämään elämisen arvoiselta... Silloin viivoille on antanut suuremman merkityksen...
Aina niitä raitoja ei jaksa edes itse tehdä, kenties... Silloin, kunpa silloin huomaisi ainakin ne pilkahdukset, värikkäät pilkut, jotka joku toinen on piirtänyt... Tai muuten ovat juuri sinä päivänä piirtyneet sinne harmauden keskelle...
Nyt, hyvä mahdollinen Lukijani et kyllä usko... tämän filosofoinnin keskeytti oudon tuttu pauke... I L O T U L I T U S, juuri nyt.... uskomatonta! Joku juhlatilaisuus ilmeisesti alkamassa... Kylläpä piirtyivätkin kauniisti kaikki ne värikkäät raketit tuonne taivaalle pimeyttä vasten...
Samaa aihetta käsittelee eräs lempirunoistani, jonka on kirjoittanut Maaria Leinonen:
" Ei niin onnetonta päivää
ettei pientä
ilonkyventä tarjoa:
linnun helkähdyksen
kastepisaran
kuurankiteen
kimalluksen verran.
Ja taas jaksat -
etkö jaksakin? "
Hyvää viikonloppua!, kuiskaan Sinulle hiljaa...
Tuo juttu kolahti jotenkin elämänfilosofiaani... Kun on pimeää, synkkää, harmaata, surullista... silloin värikkäät raidat ovat erityisen värikkäitä. Omissa mielikuvissani raidat ovat kyllä olleet hohtavia turkooseja, keltaisia, monen värisiä... Sen kirkkaampina ne ovat hohtaneet, mitä synkeämpi on ollut taustan väri... Edes muutama värikäs viiva päivässä on saanut vaikeinakin aikoina elämän näyttämään elämisen arvoiselta... Silloin viivoille on antanut suuremman merkityksen...
Aina niitä raitoja ei jaksa edes itse tehdä, kenties... Silloin, kunpa silloin huomaisi ainakin ne pilkahdukset, värikkäät pilkut, jotka joku toinen on piirtänyt... Tai muuten ovat juuri sinä päivänä piirtyneet sinne harmauden keskelle...
Nyt, hyvä mahdollinen Lukijani et kyllä usko... tämän filosofoinnin keskeytti oudon tuttu pauke... I L O T U L I T U S, juuri nyt.... uskomatonta! Joku juhlatilaisuus ilmeisesti alkamassa... Kylläpä piirtyivätkin kauniisti kaikki ne värikkäät raketit tuonne taivaalle pimeyttä vasten...
Samaa aihetta käsittelee eräs lempirunoistani, jonka on kirjoittanut Maaria Leinonen:
" Ei niin onnetonta päivää
ettei pientä
ilonkyventä tarjoa:
linnun helkähdyksen
kastepisaran
kuurankiteen
kimalluksen verran.
Ja taas jaksat -
etkö jaksakin? "
Hyvää viikonloppua!, kuiskaan Sinulle hiljaa...
torstai 14. helmikuuta 2008
Lainakorvat hakusessa
Olin eilen konsertissa. Musiikin suhteen olen hyvin moniruokainen... joku voisi kenties väittää, että olen musiikkimauton... Cd-hyllyssäni on levyjä kansanmusiikista klassiseen. Ja monenmonenlaista siitä väliltä. Noäläkysy... en läheskään muista kaikkia. Mielialasta riippuu sitten mitä tulee kuunneltua... väsyneenä tunnelmallista klassista, siivotessa jotain menevämpää - latinalaista ehkä. Afrikkalaiset rytmit pistävät jalkaan eloa ja välillä voi ulvahtaa jotain mukanakin... Yksin kotona ollessa (ehdottomasti!) Mozartin Requiem täysillä! tai Ravelin Bolero ... Flamenco, muu kitaramusiikki, skiffle... Aikamoisia sekahedelmiä siis.
llalla olin kuitenkin kaupunginorkesterimme konsertissa. Kaukaa viisaana olen ostanut liput jo pitkälle etukäteen. Keskellä viikkoa työpäivän jälkeen saa välillä vääntäytyä puoliksi väkisin liikkeelle, niin väsyttäisi. Mutta ihmeellistä, miten se virkistääkään.
Eilen illalla, jälleen, Mozartin sävellys oli illan paras nautinto. Hänen musiikkinsa "hieroo" jotain rentoutusnappia aivoissani. Tulee tunne, että alan kellua musiikin mukana... unohtuu ajatukset. Lumouduin seuraamaan, kuinka kapellimestari soitti orkesteria... tahtipuikko teki laajoja kaaria ja vasen käsi liikkui kuin hän olisi tanssinut...
Siinäpä se... tahtipuikko ja kapellimestarin eleet pitivät niin "kovaa meteliä", että unohdin välillä kuunnella musiikkia... näköaistimukseni voittavat niin vahvasti kuuloaistimukseni... Parhaiten kuulen sulkemalla silmät - huomaan erottavani silloin paljon herkempiä vivahteita... Mutta ei koko aikaa viitsi istua silmät kiinni... sama kuin kuntelisi niitä Cd-levyjä... Noäläkysy.
Välillä pohdiskelin, että jos kapellimestari piirtäisi tahtipuikolla koko ajan viivaa ilmaan... tunnistaisiko jo näistä "syheröistä", kuka on ollut kapellimestarina. Konserttitalojen seinillä voisi olla kehystettynä kuuluisien kapellimestareiden syheröitä...
Ja nämä aistit... Olen seuraillut, kuinka koiramme nenä liimautuu maahan, kun se seuraa naapurin kissan jättämiä jalanjälkiä - jokainen mutka ja syrjäaskel aistitaan tarkasti - kuin se seuraisi punaista nauhaa... Haluaisin tietää, miltä musiikki kuulostaakaan, jos on saanut musikaalisuuden lahjaksi ja vielä on ollut mahdollisuus kehittää taitoaan...
Jos haltijatarkummini pöllähtäisi paikalle kesken konsertin, voisin yhtenä toivomuksena pyytää edes yhdeksi illaksi lainakorvia; ei haittaisi vaikka olisivat minulle liian suuret ja vähän törröttäisivät hiusten alta... mutta absoluuttinen musiikkikorva pitäisi olla ja paljon harjoitettu... Miltä kuulostaisikaan musiikki silloin!
llalla olin kuitenkin kaupunginorkesterimme konsertissa. Kaukaa viisaana olen ostanut liput jo pitkälle etukäteen. Keskellä viikkoa työpäivän jälkeen saa välillä vääntäytyä puoliksi väkisin liikkeelle, niin väsyttäisi. Mutta ihmeellistä, miten se virkistääkään.
Eilen illalla, jälleen, Mozartin sävellys oli illan paras nautinto. Hänen musiikkinsa "hieroo" jotain rentoutusnappia aivoissani. Tulee tunne, että alan kellua musiikin mukana... unohtuu ajatukset. Lumouduin seuraamaan, kuinka kapellimestari soitti orkesteria... tahtipuikko teki laajoja kaaria ja vasen käsi liikkui kuin hän olisi tanssinut...
Siinäpä se... tahtipuikko ja kapellimestarin eleet pitivät niin "kovaa meteliä", että unohdin välillä kuunnella musiikkia... näköaistimukseni voittavat niin vahvasti kuuloaistimukseni... Parhaiten kuulen sulkemalla silmät - huomaan erottavani silloin paljon herkempiä vivahteita... Mutta ei koko aikaa viitsi istua silmät kiinni... sama kuin kuntelisi niitä Cd-levyjä... Noäläkysy.
Välillä pohdiskelin, että jos kapellimestari piirtäisi tahtipuikolla koko ajan viivaa ilmaan... tunnistaisiko jo näistä "syheröistä", kuka on ollut kapellimestarina. Konserttitalojen seinillä voisi olla kehystettynä kuuluisien kapellimestareiden syheröitä...
Ja nämä aistit... Olen seuraillut, kuinka koiramme nenä liimautuu maahan, kun se seuraa naapurin kissan jättämiä jalanjälkiä - jokainen mutka ja syrjäaskel aistitaan tarkasti - kuin se seuraisi punaista nauhaa... Haluaisin tietää, miltä musiikki kuulostaakaan, jos on saanut musikaalisuuden lahjaksi ja vielä on ollut mahdollisuus kehittää taitoaan...
Jos haltijatarkummini pöllähtäisi paikalle kesken konsertin, voisin yhtenä toivomuksena pyytää edes yhdeksi illaksi lainakorvia; ei haittaisi vaikka olisivat minulle liian suuret ja vähän törröttäisivät hiusten alta... mutta absoluuttinen musiikkikorva pitäisi olla ja paljon harjoitettu... Miltä kuulostaisikaan musiikki silloin!
tiistai 12. helmikuuta 2008
Surffailua
Joup, vietin sitten vielä kaksi päivää lisää kaapissa... Ei tuntunut enää yhtä ihanalta... Itse asiassa - saatan vaikuttaa ailahtelevalta - olisin jo valmis vaihtamaan siihen etelänmatkaan... voisin jopa antaa alennusta... Huhuu, vaihtaisiko kukaan lomaviikkoaan kahteen päivään meidän vaatekomerossa?
Ja sitten........................................... s y h i n ä ä................
................................. Täytyy kokeilla toista kanavaa..........................................
..... Tämä tarina on tosi:
Olen ollut taas työssä kaksi päivää. Kaksi tiivistä, antoisaa työpäivää. Oli ilo palata työhön. Heti oven avauduttua oli vastassa tuttu kahvin tuoksu..... Yksi työkaveri on ottanut tehtäväkseen keittää aamuisin tervetulokahvit muille työhön saapuville... (Siispä meillä on vähän orpo olo, kun hän on lomalla...) Tuttu iloinen porina kuului taukohuoneesta ja iloiset tervehdykset herättivät hyvän tunteen siitä, että kuulun joukkoon. Joka aamu yritän ehtiä mukaan tuohon porinaan, edes vähäksi aikaa... Kieltämättä outoa sakkia; tulee työhön liian aikaisin, kun on niin mukavaa olla yhdessä. Blondivitsit, autoradiosta matkalla kuuluneet "huonot vitsit" ja koko elämänmeno saavat välillä nauramaan vedet silmissä... Ja huonona aamuna voi keventää sydäntä; silmät vesissä silloinkin... Luottamus on taattua... annettu salaisuus on lahja, jota ei jaeta muille...
Ja työ ihmisille - niin antoisaa. Kokeneiden työkavereiden neuvot ja kuunteleva korva antavat tukea ja voimaa silloin, kun se on tarpeen... Koko ajan on kasvettava, vieläkin... Ajattelen, että kun kasvu loppuu, kuolema alkaa...
Liian hyvää ollakseen totta?.... osittain... Työ ja työkaverit ovat totta, työtä vain on aivan liikaa... Sellaisena päivänä, kun en ehdi mukaan porinaryhmään, voi mennä puoleenkin päivään ennen kuin olen tervehtinyt viereisessä huoneessa työskentelevää... Kumpikin yrittää vain pysyä siinä tahdissa, joka sinä päivänä on tarpeen... Ihminen on venyvä olento ja motivoituneena jaksaa... Mutta jossain tulee raja vastaan... Yritämme pitää huolta myös toisistamme, mutta toisen työstä emme voi kantaa huolta; ei riitä aika. Kun joku sairastuu, on hänen työnsä jotenkin selvitettävä, osittain jaettava... Se voi taas toiselle olla viimeinen korsi siellä kamelin selässä...
Ja työn laatu... välillä on vain tingittävä laadusta, vaikka taitoa olisi paljon enempään... Työn ilo on silloin vaarassa - tunne siitä, että osasin ja tein hyvin... "Itseäni olen kiittänyt. Ja kiitosta on riittänyt." Se oli "mottomme" eräässä ikimuistoisessa työyhteisössä. Entä jos sen kiitoksen määrä alkaa vaarantua...
"Sääl, sääl, sääl", sanoisi Heli Laaksonen tähän... Joopa, eiköhän tätä rypemistä nyt tullut tarpeeksi, vaikka niin totta onkin!
Lopuksi, ajateltavaksi, lahjoitan Sinulle mahdollinen Lukijani Tommy Tabermannin runon, jonka yksi työkaverini oli kirjoittanut joulutervehdykseensä. (Anteeksi Tommy, pienessä kortissa rivien asettelu on varmaan tullut pahoinpidellyksi...)
"On elettävä käsi sydämellä,
Kunnes käsi muuttuu sydämeksi,
sydän kädeksi,
Kunnes on yhdentekevää
kummalla ojentaa."
Ja sitten........................................... s y h i n ä ä................
................................. Täytyy kokeilla toista kanavaa..........................................
..... Tämä tarina on tosi:
Olen ollut taas työssä kaksi päivää. Kaksi tiivistä, antoisaa työpäivää. Oli ilo palata työhön. Heti oven avauduttua oli vastassa tuttu kahvin tuoksu..... Yksi työkaveri on ottanut tehtäväkseen keittää aamuisin tervetulokahvit muille työhön saapuville... (Siispä meillä on vähän orpo olo, kun hän on lomalla...) Tuttu iloinen porina kuului taukohuoneesta ja iloiset tervehdykset herättivät hyvän tunteen siitä, että kuulun joukkoon. Joka aamu yritän ehtiä mukaan tuohon porinaan, edes vähäksi aikaa... Kieltämättä outoa sakkia; tulee työhön liian aikaisin, kun on niin mukavaa olla yhdessä. Blondivitsit, autoradiosta matkalla kuuluneet "huonot vitsit" ja koko elämänmeno saavat välillä nauramaan vedet silmissä... Ja huonona aamuna voi keventää sydäntä; silmät vesissä silloinkin... Luottamus on taattua... annettu salaisuus on lahja, jota ei jaeta muille...
Ja työ ihmisille - niin antoisaa. Kokeneiden työkavereiden neuvot ja kuunteleva korva antavat tukea ja voimaa silloin, kun se on tarpeen... Koko ajan on kasvettava, vieläkin... Ajattelen, että kun kasvu loppuu, kuolema alkaa...
Liian hyvää ollakseen totta?.... osittain... Työ ja työkaverit ovat totta, työtä vain on aivan liikaa... Sellaisena päivänä, kun en ehdi mukaan porinaryhmään, voi mennä puoleenkin päivään ennen kuin olen tervehtinyt viereisessä huoneessa työskentelevää... Kumpikin yrittää vain pysyä siinä tahdissa, joka sinä päivänä on tarpeen... Ihminen on venyvä olento ja motivoituneena jaksaa... Mutta jossain tulee raja vastaan... Yritämme pitää huolta myös toisistamme, mutta toisen työstä emme voi kantaa huolta; ei riitä aika. Kun joku sairastuu, on hänen työnsä jotenkin selvitettävä, osittain jaettava... Se voi taas toiselle olla viimeinen korsi siellä kamelin selässä...
Ja työn laatu... välillä on vain tingittävä laadusta, vaikka taitoa olisi paljon enempään... Työn ilo on silloin vaarassa - tunne siitä, että osasin ja tein hyvin... "Itseäni olen kiittänyt. Ja kiitosta on riittänyt." Se oli "mottomme" eräässä ikimuistoisessa työyhteisössä. Entä jos sen kiitoksen määrä alkaa vaarantua...
"Sääl, sääl, sääl", sanoisi Heli Laaksonen tähän... Joopa, eiköhän tätä rypemistä nyt tullut tarpeeksi, vaikka niin totta onkin!
Lopuksi, ajateltavaksi, lahjoitan Sinulle mahdollinen Lukijani Tommy Tabermannin runon, jonka yksi työkaverini oli kirjoittanut joulutervehdykseensä. (Anteeksi Tommy, pienessä kortissa rivien asettelu on varmaan tullut pahoinpidellyksi...)
"On elettävä käsi sydämellä,
Kunnes käsi muuttuu sydämeksi,
sydän kädeksi,
Kunnes on yhdentekevää
kummalla ojentaa."
lauantai 9. helmikuuta 2008
Tämän päivän olen viettänyt kaapissa...
Pikkuisemme on toipumassa ja omaltakin flunssalta selkä taittunut... siispä oivallinen päivä viettää kaapissa!
Tämä ei tullut yllättäen, ei, vaan sitä edelsi lähes yhdeksän vuotta kestänyt - sinnikäs - asian puheeksi ottaminen Miehen kanssa. (Jotkut miehet kutsuvat sitä jankutukseksi.) Lopulta tapahtumat alkoivat kuitenkin edetä nopeasti... Paikallisen sisustustavaratalon lehtisessä oli nyt-tai-ei-koskaan-tarjous, joka kirvoitti salamana mieleeni väitteen mutu-viestin tehosta. Latasin kaikki sanallisen ja sanattoman viestinnän taitoni peliin ja parkaisin ilmoille lauseen: Mä-en-KKKKestäenää-tätä-sotkua!!! Ja kas, muutamaa päivää myöhemmin kannoimme kotiin erinäisiä sylillisiä kiskoja, putkia, nippeleitä ja nappeleita.... mitä nyt kaapin teossa sitten tarvitaankaan.
Mies kävi työhön käsiksi. Tämän pisteen ylityttyä asiat rullaavat yleensä vauhdikkaasti. Seurasi pari päivää porausta, naputusta, sahausta, maalausta, entisten kaappien purkua... (Mainittakoon, että naapurit tervehtivät vieläkin.) Työn iloa saatoin lisätä ihastelemalla, iloitsemalla, hemmottelemalla - tarjoamalla hyvää juotavaa ja syötävää... Jooei, joku asia on sentään liian arvokas kaupanteon tai lahjonta-, kiristys-, uhkailu- neuvottelun välineeksi!.... Ja tottakai vaivihkaa pyyhin harhautuneita maalitippoja ja ummistin silmäni sahanpurulta olohuoneen plyysimatolla.... Joskus ON vain osattava olla hiljaa...
Nyt en voi välttää tekemästä mahdollista Lukijaani kateelliseksi, mutta kerron kuitenkin, että sain vaatehuoneellisen verran uutta säilytystilaa. Ja siinä tilassa on tullut sitten vietettyä tämä päivä... Kaikki vaatteet ovat vielä sängyn päällä kekona... Nyt oikein huomaan, miten paljon omistankaan mitään-päälle-pantavaa...
Kaikkeen tähän olemme saaneet kulutettua etelän matkan verran euroja.... Alankohan tulla vanhaksi??? Olisinko nuorempana voinut olla yhtä tyytyväinen vaihdettuani viikon loman etelässä päivään kaapissa?
Tämä ei tullut yllättäen, ei, vaan sitä edelsi lähes yhdeksän vuotta kestänyt - sinnikäs - asian puheeksi ottaminen Miehen kanssa. (Jotkut miehet kutsuvat sitä jankutukseksi.) Lopulta tapahtumat alkoivat kuitenkin edetä nopeasti... Paikallisen sisustustavaratalon lehtisessä oli nyt-tai-ei-koskaan-tarjous, joka kirvoitti salamana mieleeni väitteen mutu-viestin tehosta. Latasin kaikki sanallisen ja sanattoman viestinnän taitoni peliin ja parkaisin ilmoille lauseen: Mä-en-KKKKestäenää-tätä-sotkua!!! Ja kas, muutamaa päivää myöhemmin kannoimme kotiin erinäisiä sylillisiä kiskoja, putkia, nippeleitä ja nappeleita.... mitä nyt kaapin teossa sitten tarvitaankaan.
Mies kävi työhön käsiksi. Tämän pisteen ylityttyä asiat rullaavat yleensä vauhdikkaasti. Seurasi pari päivää porausta, naputusta, sahausta, maalausta, entisten kaappien purkua... (Mainittakoon, että naapurit tervehtivät vieläkin.) Työn iloa saatoin lisätä ihastelemalla, iloitsemalla, hemmottelemalla - tarjoamalla hyvää juotavaa ja syötävää... Jooei, joku asia on sentään liian arvokas kaupanteon tai lahjonta-, kiristys-, uhkailu- neuvottelun välineeksi!.... Ja tottakai vaivihkaa pyyhin harhautuneita maalitippoja ja ummistin silmäni sahanpurulta olohuoneen plyysimatolla.... Joskus ON vain osattava olla hiljaa...
Nyt en voi välttää tekemästä mahdollista Lukijaani kateelliseksi, mutta kerron kuitenkin, että sain vaatehuoneellisen verran uutta säilytystilaa. Ja siinä tilassa on tullut sitten vietettyä tämä päivä... Kaikki vaatteet ovat vielä sängyn päällä kekona... Nyt oikein huomaan, miten paljon omistankaan mitään-päälle-pantavaa...
Kaikkeen tähän olemme saaneet kulutettua etelän matkan verran euroja.... Alankohan tulla vanhaksi??? Olisinko nuorempana voinut olla yhtä tyytyväinen vaihdettuani viikon loman etelässä päivään kaapissa?
perjantai 8. helmikuuta 2008
Ajatukset harhapoluilla...
Kummallista, miten järki ja tunne erkanevat toisistaan... Kun tulee huoli, järki kuljettaa kohti valoa - yleensä, usein - mutta se tunne... se tönii harhapoluille.... Entä, jos!... Muttaentä!... Jaajaamutta!...
Ja tänään tuli HUOLI! Tai se alkoi jo illalla tyttären soitettua, että tällä meidän Pienellä Ihmisellä, vasta kaksiviikkoisella on nenä tukossa. Virus siellä etelässäkin ... Ja tänään pikkuisemme otettiin äitinsä kanssa sairaalaan. Ei hätää, seuraillaan, nenä saadaan hyvin pidettyä auki... onneksi meillä Suomessa on hyvä hoito... sanoo se järki. Mutta se tunne... se kulkee mukana kuin raskas viitta... Huomenna asiat ovat varmasti paremmin - muistuttaa onneksi se toinen.
Iloisempaa pohdintaa on tähänkin päivään mahtunut. Tintti. Siis talitiainen - lauloi aamulla postilaatikolla käydessäni. TI - TY ...... TI - TY ........ TI - TY ... Sanovat, että talitintitkin juttelevat eri murteilla. Siispä, mahdollinen Lukijani. Kuinka teidän tinttinne laulavat?? Olisipa kiva kuulla!
Ja tänään tuli HUOLI! Tai se alkoi jo illalla tyttären soitettua, että tällä meidän Pienellä Ihmisellä, vasta kaksiviikkoisella on nenä tukossa. Virus siellä etelässäkin ... Ja tänään pikkuisemme otettiin äitinsä kanssa sairaalaan. Ei hätää, seuraillaan, nenä saadaan hyvin pidettyä auki... onneksi meillä Suomessa on hyvä hoito... sanoo se järki. Mutta se tunne... se kulkee mukana kuin raskas viitta... Huomenna asiat ovat varmasti paremmin - muistuttaa onneksi se toinen.
Iloisempaa pohdintaa on tähänkin päivään mahtunut. Tintti. Siis talitiainen - lauloi aamulla postilaatikolla käydessäni. TI - TY ...... TI - TY ........ TI - TY ... Sanovat, että talitintitkin juttelevat eri murteilla. Siispä, mahdollinen Lukijani. Kuinka teidän tinttinne laulavat?? Olisipa kiva kuulla!
torstai 7. helmikuuta 2008
Koordinaatteja
Kuten mahdollinen Lukijani huomasi, sekoitin Lasipalatsin ja Tennispalatsin... asun siis kehä kolmosen toisella puolella... maalla - kaupungissa. Meiltä ajelee neljä tuntia meidän vauhtia Helsinkiin... Pakollisine taukoineen Tähtihovissa...kahvi ja pulla, kivikaupan kiertäminen ja hotelli helpotus...
Multaa omistamme niin monta neliömetriä, että etelän puolen seinustalla voi heti hangen vetäydyttyä nähdä helmililjojen alkavan pilkistää esiin... ja vähän myöhemmin saa ihmetellä myyrätuhoja... sen herkkua on ruusukvitteni ja alppikärhö... oli mokoma pesänkin tehnyt kukkapenkkiini, yhtenä vuonna. Syömättä jääneiden kasvua saa sitten seurata keväästä syksyyn...
Helsingin tie on tullut tutuksi, sillä sen varrella asuu lastenlastemme perhe... Niinpä, ihmetellä vaan täytyy, että kuinka aika kuluu - fraasi, mutta niin totta... Omat lapset olivat ihan vasta saman ikäisiä kuin lapsenlapset nyt... syntyivät kahden ja kolmen vuoden välein... syli oli täynnä lapsia ja töitä. Viimeinen muutti kotoa yhdeksän vuotta sitten... Kaksi asuu nyt suuren meren takana, samoin miniä, kolmas tyttömme... Koordinaatteja piisaa siis... meidän perheessä. Taidankin ostaa Miehelle maapallon lahjaksi, kun täyttää vuosia seuraavan kerran... pyöreitä.
Maapallo, se on kutistunut. Tukholmaan mentiin jo ulkomaille ja Kanarialla käydessäni - ensimmäisellä kaukaisemmalla matkallani - olin jo vanhempi kuin nämä merentakaiset lapseni... Kaukana, mutta lähellä... känny, sähköposti, skype ja blogi lyhentävät välimatkaa. Kirjoittaa voi koska vain, kuvilla voi täydentää kertomusta... ja ääninäyte silloin tällöin vahvistaa, että hyvin menee.
Voin tuntea itseni haikean onnelliseksi - lapset ovat löytäneet oman näköisensä elämän...
Multaa omistamme niin monta neliömetriä, että etelän puolen seinustalla voi heti hangen vetäydyttyä nähdä helmililjojen alkavan pilkistää esiin... ja vähän myöhemmin saa ihmetellä myyrätuhoja... sen herkkua on ruusukvitteni ja alppikärhö... oli mokoma pesänkin tehnyt kukkapenkkiini, yhtenä vuonna. Syömättä jääneiden kasvua saa sitten seurata keväästä syksyyn...
Helsingin tie on tullut tutuksi, sillä sen varrella asuu lastenlastemme perhe... Niinpä, ihmetellä vaan täytyy, että kuinka aika kuluu - fraasi, mutta niin totta... Omat lapset olivat ihan vasta saman ikäisiä kuin lapsenlapset nyt... syntyivät kahden ja kolmen vuoden välein... syli oli täynnä lapsia ja töitä. Viimeinen muutti kotoa yhdeksän vuotta sitten... Kaksi asuu nyt suuren meren takana, samoin miniä, kolmas tyttömme... Koordinaatteja piisaa siis... meidän perheessä. Taidankin ostaa Miehelle maapallon lahjaksi, kun täyttää vuosia seuraavan kerran... pyöreitä.
Maapallo, se on kutistunut. Tukholmaan mentiin jo ulkomaille ja Kanarialla käydessäni - ensimmäisellä kaukaisemmalla matkallani - olin jo vanhempi kuin nämä merentakaiset lapseni... Kaukana, mutta lähellä... känny, sähköposti, skype ja blogi lyhentävät välimatkaa. Kirjoittaa voi koska vain, kuvilla voi täydentää kertomusta... ja ääninäyte silloin tällöin vahvistaa, että hyvin menee.
Voin tuntea itseni haikean onnelliseksi - lapset ovat löytäneet oman näköisensä elämän...
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Juhlaa ja elonpitoa...
Juhlaa, niin, virus on kutsunut kaverinsa kylään... Lomani jatkuu. Piti jättää menemättä konserttiin, toivotella ystävälle antoisaa iltaa... Työkavereilta sain sentään sääliä ja Mies kantoi herkkuja... pihviä, suppilovahveromuhennosta ja uuniperunaa... ja salaattia, tottakai... Maistuvat hyvältä - muistaakseni...
Viikonlopun suunnitelmakin alkaa olla vaarassa? Viime viikonlopulta karmean ajokelin vuoksi siirretty matka... tutustumaan uuteen lapsenlapseen, poikaan, ja pitelemään sylissä... onko se vieläkin siirrettävä? Ja isosiskokin siellä odottelee mummia... oppinut muskarissa uusia lauluja tapailtavaksi - odottelee pappaakin lumikakkujen tekoon...
Tänään kello kahdeksantoista sian vuosi vaihtui rotan vuodeksi... Oikein juhlitaan lasipalatsin luona... Siellä olisi mukava olla ihmettelemässä. Kiinalainen ilotulituskin, sanottiin aamuteeveessä. Tulee mieleen pari muuta uudenvuodenjuhlaa, joissa on ollut mahdollisuus olla mukana joitakin vuosia sitten... muistaakseni hieman keväämmällä... Iranista tulleiden... Työssäni kohtasin kaksi paria iloisia silmiä, toivottivat tervetulleeksi... tottakai ostin lipun. Sitä ilonpitoa... ruoka oli hyvää ja musiikki, se pisti jenkkakahvoilla varustetun tätieläjänkin varpaan heilahtelemaan tahdissa...
Tulee mieleen, että esi-esi-esi-isänikin on ollut maahanmuuttaja. Isotätini kertoi sukupolvelta toiselle kulkenutta tarinaa nahkurista, joka asettui asumaan tänne Pohjolaan. En ole saanut päätettyä, että voinko antaa anteeksi tuolle kaukaiselle sukulaiselle... kun on harmaata, pimeää, loskaa, hyytävää... EN! Ja kun hanki kimmeltää tuhansina timantteina, puut ovat sokerihuurrettuja, aurinko kuultaa heleänvihreiden ja silkkisten hiirenkorvien läpi, lammen peilissä kuvastuu tumma kuusikko, elokuisen yön lämmin pehmeys saa valvomaan pitkään... KYLLÄ! Silloin annan anteeksi. Kuitenkin, olen vakuuttunut siitä, että esi-esi-esi-isäni on eksynyt, harhautunut suunnasta... HÄNELTÄKÖHÄN olen perinyt kartanlukutaitoni...?!
Viikonlopun suunnitelmakin alkaa olla vaarassa? Viime viikonlopulta karmean ajokelin vuoksi siirretty matka... tutustumaan uuteen lapsenlapseen, poikaan, ja pitelemään sylissä... onko se vieläkin siirrettävä? Ja isosiskokin siellä odottelee mummia... oppinut muskarissa uusia lauluja tapailtavaksi - odottelee pappaakin lumikakkujen tekoon...
Tänään kello kahdeksantoista sian vuosi vaihtui rotan vuodeksi... Oikein juhlitaan lasipalatsin luona... Siellä olisi mukava olla ihmettelemässä. Kiinalainen ilotulituskin, sanottiin aamuteeveessä. Tulee mieleen pari muuta uudenvuodenjuhlaa, joissa on ollut mahdollisuus olla mukana joitakin vuosia sitten... muistaakseni hieman keväämmällä... Iranista tulleiden... Työssäni kohtasin kaksi paria iloisia silmiä, toivottivat tervetulleeksi... tottakai ostin lipun. Sitä ilonpitoa... ruoka oli hyvää ja musiikki, se pisti jenkkakahvoilla varustetun tätieläjänkin varpaan heilahtelemaan tahdissa...
Tulee mieleen, että esi-esi-esi-isänikin on ollut maahanmuuttaja. Isotätini kertoi sukupolvelta toiselle kulkenutta tarinaa nahkurista, joka asettui asumaan tänne Pohjolaan. En ole saanut päätettyä, että voinko antaa anteeksi tuolle kaukaiselle sukulaiselle... kun on harmaata, pimeää, loskaa, hyytävää... EN! Ja kun hanki kimmeltää tuhansina timantteina, puut ovat sokerihuurrettuja, aurinko kuultaa heleänvihreiden ja silkkisten hiirenkorvien läpi, lammen peilissä kuvastuu tumma kuusikko, elokuisen yön lämmin pehmeys saa valvomaan pitkään... KYLLÄ! Silloin annan anteeksi. Kuitenkin, olen vakuuttunut siitä, että esi-esi-esi-isäni on eksynyt, harhautunut suunnasta... HÄNELTÄKÖHÄN olen perinyt kartanlukutaitoni...?!
tiistai 5. helmikuuta 2008
Symbioosia
Piiiitkä päivä illassa... tunteja on paljon, paljon enemmän, kun ei ole työssä...
olen viettänyt koko päivän symbioosia viruksen kanssa. Se on asettunut asumaan kurkunpääni seutuville... ja mitä minä sitten saan... pari ylimääräistä vapaapäivää - luonto on viisas, kellistää jos ei muuten malta... Kun tekee työtä ihmisille, on vaikeaa tarjota eioota... Korvaamaton, nääs. Sen siitä sitten saa.
Mutta mikä päivä... tuntikausia netissä... alan ymmärtää nörttejä. Blogeja, blogeja, pakko lukea vielä tuokin... Surffailla uutiset, helmikaupat, sähköposti, pasianssia välillä (spider - olen koukussa...)... Kirja etenee pikkuhiljaa. Jotain kotitöitäkin olla tekevinään, lopputili muuten... :) Viimeiset joulukortit sain rapsuteltua irti, joo-o, kuukauden olen kyllä suunnitellut... Viimeiset joulutuikut - palaneet joulukuun alusta - saavat olla vielä paikoillaan... kunnes aurinko voittaa niiden valon...
Ja Koira, mummo sekin, seuraa jokaista keittiössä vierailua ja katseessa on huutomerkkejä, herkeämätön katse, joka odottaa edes pienenpientä jakojäännöstä... ole siinä sitten jakamatta...
Ja aikaa mietiskellä blogia... kellonkin sain Suomen aikaan... (ehkä naurettavaa tunnustaa, mutta olen siitä hieman ylpeä - ei tarvinnut huutaa Miestä tukiopettajaksi...). Paljon mietiskeltävää; elämä on rikasta, kun oikein pysähtyy ajattelemaan...
Yritän vielä etsiä Sinullekin lukijani kuvan, josta ammennan valoa, lämpöä, voimaa tämän pimeän talven yli (pidentynyt sentään, päivä...). Ihanista päivistä viime kesänä... Novoiettä... ei onnistunut edes tukiopettajan avulla... pitää vielä harjoitella...
Heippa!
olen viettänyt koko päivän symbioosia viruksen kanssa. Se on asettunut asumaan kurkunpääni seutuville... ja mitä minä sitten saan... pari ylimääräistä vapaapäivää - luonto on viisas, kellistää jos ei muuten malta... Kun tekee työtä ihmisille, on vaikeaa tarjota eioota... Korvaamaton, nääs. Sen siitä sitten saa.
Mutta mikä päivä... tuntikausia netissä... alan ymmärtää nörttejä. Blogeja, blogeja, pakko lukea vielä tuokin... Surffailla uutiset, helmikaupat, sähköposti, pasianssia välillä (spider - olen koukussa...)... Kirja etenee pikkuhiljaa. Jotain kotitöitäkin olla tekevinään, lopputili muuten... :) Viimeiset joulukortit sain rapsuteltua irti, joo-o, kuukauden olen kyllä suunnitellut... Viimeiset joulutuikut - palaneet joulukuun alusta - saavat olla vielä paikoillaan... kunnes aurinko voittaa niiden valon...
Ja Koira, mummo sekin, seuraa jokaista keittiössä vierailua ja katseessa on huutomerkkejä, herkeämätön katse, joka odottaa edes pienenpientä jakojäännöstä... ole siinä sitten jakamatta...
Ja aikaa mietiskellä blogia... kellonkin sain Suomen aikaan... (ehkä naurettavaa tunnustaa, mutta olen siitä hieman ylpeä - ei tarvinnut huutaa Miestä tukiopettajaksi...). Paljon mietiskeltävää; elämä on rikasta, kun oikein pysähtyy ajattelemaan...
Yritän vielä etsiä Sinullekin lukijani kuvan, josta ammennan valoa, lämpöä, voimaa tämän pimeän talven yli (pidentynyt sentään, päivä...). Ihanista päivistä viime kesänä... Novoiettä... ei onnistunut edes tukiopettajan avulla... pitää vielä harjoitella...
Heippa!
maanantai 4. helmikuuta 2008
Tervetuloa kello kahdeksantoista... ja vähän yli
Sopiva päivä ja aika.... vuoden ensimmäinen löydetty virus.... lyhentää työpäivää.... ajatukset sumuisina, turha itsekritiikki tipotiessään.... Mainio päivä ja aika aloittaa blogin kirjoittaminen.
Naks... naks... kirjoittavat sormet norjiksi... peesaavat kahdeksan... saavat sojotella mihin lystäävät. Nyt vain odottelemaan ...
... niitä ajatuksia... korkealentoisia... no ei, ihan tavallista inventaariota ajattelin pidellä mistä milloinkin. ELÄMÄSSÄhän sattuu ja tapahtuu korkealla ja välillä matalalla lennellessä... siis noin kuvaannollisesti... siipi maata viistäen välillä ja toisen kerran eivät varpaat edes kattoja hipaise... niin korkealla...
Ja noita "leiautteja" kehittelen pikkuhiljaa..... Oppia ikä kaikki - elän ainakin toivossa. Mutta hyviä ohjeita otan kyllä mielelläni vastaan... kotimaisella, kiitos!
Lähden tästä vielä asettelemaan....
Käyhän uudelleen kylässä, kurkkaamassa.
Heippa!
Naks... naks... kirjoittavat sormet norjiksi... peesaavat kahdeksan... saavat sojotella mihin lystäävät. Nyt vain odottelemaan ...
... niitä ajatuksia... korkealentoisia... no ei, ihan tavallista inventaariota ajattelin pidellä mistä milloinkin. ELÄMÄSSÄhän sattuu ja tapahtuu korkealla ja välillä matalalla lennellessä... siis noin kuvaannollisesti... siipi maata viistäen välillä ja toisen kerran eivät varpaat edes kattoja hipaise... niin korkealla...
Ja noita "leiautteja" kehittelen pikkuhiljaa..... Oppia ikä kaikki - elän ainakin toivossa. Mutta hyviä ohjeita otan kyllä mielelläni vastaan... kotimaisella, kiitos!
Lähden tästä vielä asettelemaan....
Käyhän uudelleen kylässä, kurkkaamassa.
Heippa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
