keskiviikko 27. helmikuuta 2008

Elämäni koirat; Osa 2

Tämä juttu olisi pitänyt kirjoittaa jo eilen, Nestorin päivänä. Sillä tämän tarinan koira, oikeasti koira numero yksi, oli Nestori nimeltään. Kasvattaja oli nimennyt sen Naku Nestoriksi. Naku-nimeä käytimme, jos joku vanha mies kysyi sen nimeä. Halusimme välttää mahdollisten kaimojen kohtaamista.

Nestori näytti mielestämme oikeasti Nestorilta - siksi kasvattajan antama nimi tuntui sopivalta. Se oli rodultaan brysselingriffoni, punertavan tai ehkä oikeammin kuparinruskea. Silmät olivat kokoon nähden suuret, kuono lyhyt ja kasvoja kehysti pitkä parta. Painoa sillä oli muutama kilo - sitä jaksoi hyvin kantaa kainalossa.

Ensimmäinen Nestorin meille tulon minussa herättämä tunne oli pettymys. Niinpä, pettymys. Olin murkkuikäinen ja vuosia kinunnut meille koiraa. Jo silloin rakastin pitkiä kävelylenkkejä luonnossa ja toivoin sellaista lenkkikaverikoiraa. Ja sitten meille yllättäen ilmaantui sellainen maksamakkarapötkön kokoinen koirankuvatus, lelu! Samassa talossa oli syntynyt pentue ja sieltä oli sitten jonkun kesäleirini aikana hankittu, muka, yllätys. Nojoo, olihan se yllätys todella.

Että mieli voikin ihmisellä muuttua nopeasti! Ensikohtaamisellamme se nukkui isäni kainalossa. Siitä näkyi vain pieni hännäntöpöllä varustettu peppu. Mutta auta kun se kääntyi ja katsoi minuun pippurisilmillään ja oli niin hellyttävä kuin koiranpentu vain osaa olla. Aloin leppyä...
Eikä mennyt kovin kauan aikaa, kun huomasin saaneemme koiratiivisteen - paljon koiraa pienessä pakkauksessa.

Täysi-ikäiseksi kasvettuaan Nestori oli innokas lenkkikaveri. Se jaksoi kävellä helposti pitkiä matkoja. Muistan, varmaankin sen ensimmäisenä keväänä, kun lumi oli sulanut jo paikoin lätäköiksi ja toisin paikoin hangessa oli pikkukoiran mentäviä jalanpainanteita. Nestori oli nostettava hankalien paikkojen yli - ja sen jalat vispasivat ilmassa taukoamatta samaa tahtia kuin maassakin - ja matka jatkui taas häiriintymättä heti kun jalat koskettivat lunta. Toinen lenkillä oloon liittyvä muisto on se, että Nestori suorastaan veti, kun kurssi oli kotoa pois päin. Mutta heti, kun suunta kääntyi kohti kotia, se alkoi harata vastaan ja se oli kaapattava lopulta kainaloon - onneksi se oli helposti tehty...

Lenkeillä Nestori tapasi tietystikin muita koiria. Yksi koira oli erityisesti sen mieleen - ja ymmärtääkseni tunne oli molemminpuolinen. Ei, se ei ollut mikään hippiäinen, vaan dobermann. Ja uskokaa pois, mutta niiden kohtaaminen noudatteli aina samanlaista kaavaa: Iso musta koira laskeutui maahan vatsalleen ja laittoi kuononsakin maata vasten. Ja Nestori nousi takatassuilleen ja nojasi etutassuilla sen päähän - ja nuoli sitä suupielestä ja korvan seudusta. Näytti melkein siltä, että iso koira punasteli pelkästä onnesta...

Nestorin lempilelu oli vanha tossu, jonka vuorin ja muut sisukset se oli tarmokkaasti tyhjentänyt hampaillaan repien. Se havahtui usein unestaan, alkoi kulkea ympäri huoneita haistellen ja etsien ja löydettyään tossun toi sen heitettäväksi. Oli huvittava näky, kun pieni koira raahasi vauhdikkaasti melkein kokoistaan tossua uudelleen heitettäväksi.

Eräs tapaus sai meidät ihmettelemään, kuinka niin pieni koira voikaan olla tarkka. Kesämökillemme oli tulossa mieleisiä vieraita. Vain minä ja äitini tiesimme heidän tulostaan ja halusimme sen olevan yllätyksenä muille perheenjäsenille. Se onnistuikin, osittain. Sillä Nestoripa vaistosi, että joku on tulossa ja makasi koko päivän mökin rapuilla vahtien, kuono kohti porttia.

Nestori osoitti hellyyttä myös meille perheenjäsenille. Nuoli kättä, kyllä sitäkin, mutta joskus se nousi takajaloilleen kuin syliin pyytääkseen ja ottikin sitten jommankumman jalkani hellään syleilyynsä. Ja tämä hellyys ei kysynyt aikaa eikä paikkaa... Hämmentävää!

Vielä hämmentävämpää oli Nestorin tapa haukkua vastaan tulevia nuoria miehiä. (En usko isäni opettaneen tätä tapaa - itseoppinut, luulen.) Että hävetti! Ja kerran olisin toivonut maahan aukkoa - mielellään ihan Kiinaan saakka. Nimittäin ohitseni käveli nuori mies villakangasmanttelissa. Jostain syystä Nestori nosti kovan rähinän ja viuhahti taakse ohitseni. Ja huh - en koskaan unohda sitä näkyä, kun mies kävelee reippain askelin ja pieni koira roikkuu hampaillaan kiinni manttelin helmassa ja heiluu ilmassa askelten tahdissa...

Nestorin aikana kävin koulun loppuun, opiskelin ammattiin ja aloittelin omaa itsenäistä elämää. Nestori eli täysillä lähes kymmenvuotiaaksi ... sen matka loppui kesken juoksun. Ilmeisesti sydän. Nestorin hauta on paikassa, jonne muistaakseni paistaa aina aurinko ja jossa ketoneilikka kukkii punaisena pilvenä.

4 kommenttia:

Vicki Li kirjoitti...

Kiitos Eevis Nestorin tarinan jakamisesta. Näin sieluni silmin tuo koiratiivisteen. Täytyypä kurkkia, jos netistä löytyisi kuvia tuosta rodusta, mulle tuo ei tuo mieleen mitään.

Virpi P. kirjoitti...

Olipa lämmin kertomus pienestä koirasta!
Nyt kyllä harmittelen, etten ole ennen Silkkiturkkia ollut tekemisissä koirien kanssa ja päässyt tutustumaan siihen maailmaan, siis tunteella. Toisten kertomuksia olen onneksi saanut töissä kuulla ja siitä päätellyt kaikenlaista.

noeijoo kirjoitti...

Olipa mukavasti muisteltu koiranelämä. Ja omistajan siinä varrella. Uutena koiraihmisenä toivon saavani hyviä muistoja kans, vaikka nyt ihmettelen,mitä kaikkea on vielä edessä pentumme keralla, kun nyt jo tuntuu menneen pitkästi, vaikka viikko vasta eletty yhdessä.

Eevis kirjoitti...

Kiitokset teille, että kuuntelitte tarinani! En ole vuosiin nähnyt griffonia; ilmeisesti niitä on vähän. Taidanpa kurkkia itsekin, Vicki Li :)
Katriina ja Noeijoo, teitä odottavat monet hauskat seikkailut koiran kanssa.