Hyvät Ihmiset, ennen kuin laskurin numerot alkavat pyöriä taaksepäin, pitää ilmoittaa, että hengissä täällä ollaan. Tämä raivaushomma vain on nyt vienyt niin ajan, että en ole antanut itselleni lupaa kurkistella juuri Blogistaniaan.
Viime viikon olin työssä. Onneksi loppiainen katkaisi viikon, sillä muut päivät olivatkin sitten täpösen täysiä. Pitää nyt makustella tätä viikko-ja-viikko - rytmiä. Ehkä tähän tottuu. Toisaalta alkaa tuntua siltä, että olisiko kaksi-ja-kaksi-viikkoa parempi rytmi? Perjantaina on aina "putsattava pöytä" ja toiselle puolikkaalle jää helposti jotain hoidettavaa vielä. Se vaatii pitkät sepustukset, että toinen tietää, mitä tehdä. Aika näyttää. Onneksi olen saanut puolittajaksi niin oma-aloitteisen kollegan. Vieläkin "nousee näppylöitä", kun muistelen kymmenen vuoden takaista työn puolittamista.
Perjantaina sain juhlistaa vapauden alkua kolmen työtoveriystävän kanssa oopperalla, Verdin La Traviata. Työväsymys vaihtui illan edetessä iloiseksi rentouden tunteeksi. Nuori sopraano pääosassa lauloi solisevan kirkkaasti ja muutkin esiintyjät onnistuivat hienosti. Ja mikä parasta, kaikki olivat sydämestään mukana. Juoni seuraili Kamelianaisen tarinaa. Surullinen loppu siis. Lavastus oli hieno niukkuudessaan. Hieno ilta, myös seuran vuoksi.
Ja lauantaina oli vuorossa jälleen ooppera suoraan Metropolitanista, Puccinin La Rondine. No joojoo, vähän jo liikaa, mutta marraskuisen hienon kokemuksen vuoksi en vain halunnut jättää väliin. Huomasin esityksen vasta lauantaiaamuna ja yhtä impulsiivinen ystäväni lupautui oitis seuraksi. Yllätyksekseni yleisöä oli tuplaten verrattuna Tennispalatsin esitykseen. Johtuu varmaankin siitä, että meillä ei ole oopperataloa. Tässäkin juonena oli kiihkeä, mutta onnettomasti loppuva rakkaustarina. Pääosassa oli oikea aviopari - äh, en nytkään jaksa kaivaa käsiini nimiä. Romaniasta, muistaakseni. Selvästikin he olivat edelleen, yli kymmenen vuoden avioliiton jälkeen kovin rakastuneita. Minulle olisi riittänyt tavallinen oopperayleisön kuvakulma ja laulusta sekä musiikista nauttiminen, mutta meille tarjottiin suurta lähikuvaa antaumuksellisista suuteloista. Lopussa saimme tarkastella läheltä jätetyn miehen kyyneleitä ja räkää valuvaa nenää... Toisaalta meitä hemmoteltiin jälleen pääosien esittäjien haastatteluilla ja kurkistuksella kulisseihin. Keväällä on vielä muutamia esityksiä. Luulenpa hyvinkin, että ne pitää nähdä, jos mahdollista.
Viiko on alkanut kirpparihengessä, sillä päädyimme kaupittelemaan olohuoneen lattialle levittäytynyttä tarpeetonta tavararöykkiötä vuokratulla kirppispaikalla. Aika homma. Raivaustyö kaapeissa alkaa olla jo paremmalla puolella.
Itselle tehty lupaus projektista paremman olon metsästämiseksi tuottaa sekin hedelmää. Ensiaskeleet kuntokoulussa on otettu. Ja ensi kesänä pitäisi jälleen mahtua kaapissa kutistuneisiin vaatteisiin. Ehdottomasti. Hyvästi siis suklaa, jäätelö ja muut herkut. Tai nnohh, jos edes nyt vähän joskus. Toivon kuitenkin, että lähimmäiset huomauttaisivat, jos alan muistuttaa kuvassa olevaa patsasta.
Ja sitten asiaan. Sillä olen ollut hyvin, hyvin vihainen. Taannoisissa (hieman kesken jääneissä) gerontologian opinnoissani törmäsin sanaan ageismi, ikärasismi. En tiedä, olenko tullut herkemmäksi huomaamaan sitä, mutta sitähän on! Viimeisin, käsittämättömän ilkeämielinen rasismi on nostanut päätään erään Saulin avioitumisen jälkeen. Totta, ikäero on suuri, mutta so what! Mitä meille suomalaisille on tapahtumassa, kun iltapäivälehtien jutut ja television "huumori" ovat aina vain ilkeämielisempiä! En mielestäni ole tullut aikaisempaa herkkähipiäisemmäksi, päin vastoin. Ja mielestäni huumorintajunikin on tallella. Siis HUUMORIN taju. Mutta ilkeys ei ole huumoria. Koskaan. Ja miten nopeasti onnistujat ja voittajat vedetäänkään alas. Aina jotain vikaa ja heikkoutta löytyy kyllä, meistä kaikista.
Huoh! Rakastetaan enemmän. Toisiamme - ja itseämme.
