Yksin kotona

Mies lähti eilen etelään, tytön perheen luo. Pappaa tarvittiin siellä apuun, koska oli tilapäinen tarve saada kaksi kättä lisää lastenlasten iltanukutussessioon. Molemmat lapset tarvitsevat ilalla samaan aikaan syliä, eikä yksi aikuinen voi monistua. Suunnittelin matkustavani tänään tai huomenna perässä, mutta nyt en jaksa. Pitää tyytyä höpöttämään kaksivuotiaan kanssa puhelimessa. Suorastaan kadehdin niitä, joiden lastenlapset asuvat samassa kaupungissa. Näkisi useammin. Viimeksi näin lapsia alkukuusta ja pari viikkoa pitää vielä odotella. Suorastaan raapii sydäntä se ajatus, että perhe muuttaisi toiseen maahan.


Viime viikonloppunakin olin yksin kotona. Se meni rattoisasti ystävän kanssa nerhapäiviä viettäessä. (Nerhapäivä on "sisäpiirin" käsite, joka on saanut alkunsa sanasta Nerja ja tarkoittaa turistina oloa omassa kaupungissa.) Päivän vieton edellytys on kyky elää täysillä, tässä ja nyt, kaikilla aisteilla, leikkimielelläkin. Ihanaa, kun on nerhaystävä. Aina emme vietä nerhapäivää. Kun on puhumisen ja jakamisen aika, puhumme täysillä, tässä ja nyt. Ihanaa, kun on ystävä.


Huomenna - tai oikeastaan jo tänään - houkuttelin samaista ystävääni Kuninkuusraveihin. Nerhapäivä sekin. En ole koskaan ollut raveissa. Tai muistaakseni olen kerran paimentanut lapsiamme ravien aikana siellä. Olivat kyllä enemmän kiinnostuneita jäätelöstä, koirista ja roskien keruusta kuin mistään hepoista. Kuulin, että tulossa on kuutisenkymmentätuhatta ihmistä paikalle. Tunnelma. Lähinnä se tunnelma minua kiehtoo. Ihan sama minulle mikä hevonen voittaa. Tai voisi ehkä tototakin (vai miten se sanotaan?). Veikkaisin jotain, jolla on hyvä nimi. Kiinnostukseni raveihin sai nyt aikaan Turun seudulta kotoisin oleva serkkuni tyttö, nyt jo nuori nainen. Hän on ollut intohimoinen heppatyttö jo pienestä saakka. Hän saapuu ystävänsä kanssa kahdeksi päiväksi tapahtumaan ja tytöt yöpyvät meillä. Ehkä törmään heihin jo raviradalla. Jos nyt saan aikaiseksi.


Ajattelin tarjota tytöille muun muassa kanttarelleja. Löysin niitä iltalenkillä tutuista paikoista juuri sopivasti. Kannatti vääntäytyä ulos, vaikka viikon työrupeaman jälkeen väsytti niin... Ruuan jälkeen asetuin jumppamatolle rentoutumaan ja kuuntelemaan mielenkiintoista ohjelmaa radiosta. Nukahdin oitis. Ja heräsin reilun puolen tunnin kuluttua (ohjelman kestosta päätellen) kuuntelemaan lähetyksen viimeisiä minuutteja. Noin tehokkaasti en olekaan rentoutunut aikoihin.


Nyt on puutiaiset saunotettukin jo. Kaksi iholla kävelijää löytyi. Paikka, jossa kanttarellit kasvavat tuntuu olevan punkkien suosiossa. Mutta nyt on hyvä olo istuskella koneen äärellä ja antaa ajatusten virrata... Ei, kyllä nyt pitää mennä nukkumaan, sillä olen elänyt huomista päivää jo tunnin...





Tarina jatkuu. Nyt seuraavana aamuna kymmenen aikaan: Aamupala syöty. Kuuden tunnin unen jälkeen heräsin. Olen huomannut, että nukun pitempiä unia loma-aikaan. Kahdeksankin tuntia. Nurinkurista, enemmän unta vähemmän väsyneenä. Ei luonto ihan niin viisas aina ole, mitä väitetään. Ihana aamu. Tänä kesänä tällaisia lämpöisiä, sateettomia aamuja on ollut vähän. Nautin tunnin ajan aamupalan lisäksi lehden lukemisesta, lämmöstä, kukista, tuoksuista, kimalaisten surinasta, lintujen äänistä. Puluilla kuuluu olevan taas kuhertelua menossa. Monetkohan jälkeläiset nekin saavat vuodessa?


Ajatus raveihin menosta kiehtoo aina vaan. Nyt töpinäksi. Mikähän on pukeutumiskoodi? Joo, siellä yhdessä paikassa on ne hassut hatut... Mutta en omista hassua hattua...

Kello käy jälleen

Miten hyvältä tuntuukaan istua tässä. Viime kirjoituksesta on jo liian kauan aikaa. En ole ehtinyt, enkä jaksanut. Väsymys pitää vieläkin otteessaan. Arki-illat, viikonloput ja viikon loma silloin tällöin eivät ole riittäneet voimien palauttamiseen. Työssä on ollut tiiviitä päiviä, antoisia. Antaudun niihin täysillä ja sen vastapainoksi pitäisi nollata välillä. Ja sitten, kun vapaa-aikana nollaa päivästä toiseen, yrittää mieliala laskea masennuksen puolelle. Tällaistako elämä on? Työhön, kotiin, ruoka, lenkki, pyykki, nukkumaanettätuleeriittävänmontatuntiaunta, työhön, kotiin... En avannut edes tätä konetta, että ei tulisi houkutusta istua koko iltaa blogistaniassa. Laskuri on käynyt vähän ahkerammin kuin kello.


Ruusu sinulle, joka et ole vielä unohtanut blogiani. Queen Elisabet avasi viikko sitten ensimmäisen kukkansa, kauan odotetun. Pari viikkoa myöhässä.





Mies palasi eilen viikon Lapin matkalta. Oli siellä kahden ystävänsä kanssa. Kahvitin eilen illalla kolme tyytyväistä, ruskettunutta, parroittunutta miestä. Tuliaiseksi tuli kilon hauki, Muonion joesta, kuulemma. Olin väärässä arveluissani, että tuliaiseksi saisin paikallisesta Prismastamme ostetun savulohifileen. Ei huono sekään... Toivomukseni on, että Mieheen tarttuisi Lapin hulluus - sellainen, että hän kävisi levottomaksi aina alkukesästä ja juhannuksen seutuvilla raahaisi minut sinne pohjoiseen korukiviä etsimään ja kiipeilemään tuntureille. Voisin välillä jännätä mukana sitäkin, tuleeko kalaa.


Pari viikkoa sitten jaksoin vielä osallistua Miehen tai välillä ystäväni kanssa antaumuksella jokakesäiseen kulttuurifestivaaliimme, Jyväskylän Kesään. Liput ostan aina jo hyvissä ajoin, sillä monet esitykset myydään varhain loppuun. Tänä vuonna ohjelmassani oli "Seela Sella seisaallaan", stand uppia, Maarit Hurmerintaa, flamencoa ja Iiro Rantalaa. Niin erilaisia ja niin nautittavia! Harmin aiheita kertoakseni olimme ystäväni kanssa pettyneitä siitä, että festivaalien ajaksi pystytetty suuri teltta oli sisustettu pöydillä ja penkeillä anniskelun vuoksi ja Seela Sellan hienon esityksen parhaat paikat oli varattu muutamalle kymmenelle vipille. Mielestäni esitys olisi tarvinnut intiimimmät puitteet, kuten teatterimme pieni näyttämö esimerkiksi, ja isokin olisi ollut nyt valittua parempi. Mutta Seela, mikä upea vanhenevan naisen malli meille muille vanheneville! Toinen harmi oli Maarit Hurmerinnan konsertin liian korkea melutaso. Eniten nautin sinä iltana ehdottomasti Severi Pyysalon ja Jukka Perkon soitannasta. Maaritin lauluissa oli hienoja sanoja, se mitä kuulin. Mutta liian paljon meni hukkaan... Ja välillä oli pakko pitää sormia korvilla, kun kipuraja ylittyi soiton voimistuessa. Mutta sittenkin, mitähän ensi Kesä tuokaan tullessaan?


Sadetta, sadetta, sadetta on tämä kesä ainakin tuonut. Ja kanttarelleja. Uskomatonta miten paljon tänä vuonna niitä löytyykään. Lauantain aamulenkillä löysin niitä lähes neljä litraa tutuista paikoista kotimme läheltä. Paikka, jossa oli myllätty talven aikana, ja jota luulimme jo menetetyksi, aivan pursuili jo kerättävän kokoisia ja aivan pikkuruisia sieniä. Paikoin piti astua kiveltä toiselle, että en tallaisi kasvavia babykanttarelleja. Pakko laittaa kuva niistä.





Tämän viikonlopun jännitysnumeron järjesti naapuri. Tämä yksin asuva, minua parisenkymmentä vuotta nuorempi mies oli selvästikin palannut lauantai-iltana matkaltaan, joita hän tekee paljon välillä työn, välillä levon vuoksi. Portaalle jätetty laatikollinen olutta ja matkalaukun päälle heitetty tuttu nahkatakki sen paljasti... Huoleni nousi sunnuntaina aamupäivällä, kun huomasin, että jätetyt tavarat olivat edelleen samoilla sijoillaan. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja näin jo silmissäni naapurin lojuvan puolikuolleena trooppisen sairauden kourissa tai raahautuvan ripulitaudissa sängystä vessaan ja takaisin. Sillä mieshän ei jätä ainakaan olusiaan varastettavaksi kuin aivan suuressa hädässä. Pakko mennä rimputtamaan ovikelloa! En olisi voinut aikaisemmin kuvitellakaan, miten iloiseksi voinkaan tulla, kun näen naapurimme ovella pyjamassaan, tukka pystyssä, ihmettelevänä. Ja hätä vaihtui huojentuneeksi nauruksi, kun hän kertoi tulleensa kyllä matkalta, kantaneensa kauppaostokset sisään ja unohtaneensa lopun omaisuuden pihalle...


Blogiaikani on nyt ylitetty. On maltettava siirtyä iltapuuhiin ja varmistettava, että yöuni riittää. Sillä kahdeksisen viikkoa pitää vielä jaksaa ennen varsinaista lomaa. Silloin lennämme kauas pois, pojan ja miniän luo, Melbournen kevääseen. Paikkamme lentokoneissa ovat jo varatut. Taidanpa etsiä vielä kamman ja katkaista tänään ensimmäisen piikin.

Tassuttelua, taidetta ja tuunausta

Tänään ajattelin tarjota sinulle kesäsalaattia. Joku voi todeta lopussa, että silkkaa sillisalaattia. Sillä näistä aineksista ei voi syntyä kuin aika sekava juttu.


Pojan ja miniän lähdettyä muutaman päivän käynniltään jälleen kohti kaukaista (toivottavasti vain väliaikaista) kotomaataan ei nenäliinani ehtinyt juuri kuivua, kun olimme jo etelässä keskimmäisen tyttären perheessä. Voi sitä tunnetta, kun tyttären kaksivuotias tytär levitti ensin kasvoilleen iloisen hymyn, joka ulottui tuikkiviin silmiin asti ja sitten kipitti nopein askelin halattavaksi. Todellinen mummoenergiatankkaus, joka sulattaa sydämen. Lomaviikkoni lopun vietimme heidän uudessa kodissaan ja tutustuimme uuteen asuinympäristöön.


Päivät kuluivat nopeasti kaksivuotiaan ja hänen viisikuisen pikkuveljensä rytmittäessä päiviä ja antaessa ilon ja ihmettelyn aiheita. Kaksivuotiaan puhe oli kehittynyt paljon sitten viime näkemän. Hauskimmaksi jutuksi jäi mieleen tapaus, kun tyttö alkoi napsia pinsettiotteella isänsä lautaselle jäämiä pieniä salaatinpaloja. Hän ojensi ensimmäisen kohti isän suuta ja totesi: "Tässä on foomula!" Seuraavan palan kyytipoikana oli toteamus:"Nostuli!" Ja sitten:"Pyölä!" Samalla äänenpainolla tulivat kuin hänelle oli viime aikoina lueteltu lusikoinnin aikana. Ja ilmeestä päätellen tyttö tiesi, että vitsivitsi!


Kotimatkalla oli sitten tarkoitus kiertää Miehen kanssa lenkki Isojärven kansallispuistossa. Siellä vierailu on nimittäin houkutellut meitä jo pitemmän aikaa. Siispä sonnustauduimme kotimatkalle lenkkivaatteisiin ja valitsimme ajoreitin sen mukaan. Mutta muistinkin sitten, että saman ajoreitin varrelle osuu myös Iittala. Olimme kerran vierailleet lasimuseossa (jonka muistinkin sitten nyt jälkeenpäin olleen Nuutajärvellä) ja museon lähistöllä oli mielenkiintoisia pikku lasipajoja, jotka olivat silloin vuodenajasta johtuen kiinni. Siitäpä alkoikin sitten muutaman kymmenen kilometrin pituinen kruuna - klaava - pähkäily. Ja, koska ajoramppi tuli vastaan eikä moottoritiellä saa tehdä U-käännöstä, oli pakko päättää ja henkäisin sitten, että IITTALA! Ja päädyimme siis Iittalan lasimäelle. Retkivarustus ei ollut ongelma, sillä äkkiäkös sitä syrjäisen parkkipaikan syrjäisimmässä osassa meikkailee ja vaihtaa asua. Ensin kulahtanut T-paita vaihdettiin tunikaan ja tunikan alla nyt vaihtaisi vaikka uimapuvun päälleen kenenkään huomaamatta.


Autosta nousun jälkeen havaitsin parilla silmäyksellä, että emme tulleetkaan SIIHEN paikkaan, jonne haikailin. Mutta Naivistit Iittalassa 2008 - näyttely kuulosti houkuttelevalta ja kävelimme suoraan sinne. Esillä oli kolmisenkymmentä taiteilijaa töineen. Jonkun tauluista olisin mielelläni ottanut "matkamuistoksi". Toisissa oli enemmän ajatusta, toiset kauniin huolettomia pilvenhattaroineen, enkeleineen, heppoineen ja kukkasineen. Mutta mielestäni elämässä on tilaa myös kauniin huolettomalle. Ja monen muunkin mielestä, sillä yllättävän suuri osa teoksista oli jo muuttamassa uuteen kotiin.


Ja tästä sainkin oivallisen aasinsillan, sillä nuorin tyttäremme muutti viikko sitten myös omaan, uuteen kotiinsa. Lupailin joskus toukokuussa, että esittelen tyttären kirpparilta ostaman kaapiston tuunattuna ja tässä se nyt tulee. Kaksi kirjahyllyn alakaappia ja yksi laatikosto ovat saaneet ylleen lakattua tapettia, maalia, uudet jalat ja vetimet. Sopivat kauniisti uuteen ympäristöönsä. (Klikkaa kuvia suuremmaksi, jos haluat.)











Ja tällainen kaapisto oli aikaisemmin:

Jalokivitystä

Aivan ihana yllätys odotti minua, kun palasin mummikeikalta tänne Blogistaniaan. Yllätyksen antaja oli
Minz, jonka hersyviä juttuja käyn usein kurkistelemassa. Niim pal kiitoksi, Minz!




Ja tähän kunniamerkkiin on liitettävä Minzin omakielinen ohjeistus:
" Säännöt meneväs sit jotenski tällättes:

1. Voittaja voi laittaa plakaatin omaa plokiis.
2. Linkit postaus siihe plokihi, mist sait palkinnon.
3. Nimee vähintäs seittemä muut plokii palkinnon saajiks.
4. Lait linkit näihi plokeihi omaan postauksehe.
5. Jät viästii niihi plokeihi, jokka nimesit voittajiks."

Ajattelin jakaa tätä iloa ja jalokivittää kaikki ihanat kurkistelijat! Ole niin hyvä!

Vesielämää

Tämä lomaviikko se on ollut yhtä vesielämää. Sillä vettä on tulvinut kuin Esterin puosta. Siinä on saanut ihan liikuntaa kun on pitänyt juosta sateen alta sisään ja taas ulos. Tai nostanut sateenvarjoa ylös - alas - ylös - alas... Pitää vain muistaa vuorotella, välillä vasen ja välillä oikea käsi. Ja nenä tykkää. Ei tietoakaan heinänuhan kurjuudesta, joka jokikinen vuosi yllättää juhannuksen seuduissa kaikista antihistamiineista ja suihkeista piittaamatta. Mutta nyt, kun hengitysilma on kerran tunnissa huuhdeltua, on niin helppo hengittää.


Ja tilukset tykkäävät. Vettä ja lämmintä on sopivasti. Ei ole tarvinnut paljon kasteluvesiä kanniskella.





Poika tuli vaimonsa kanssa Melbournen talvesta kotomaahan lämmittelemään. Valoisampaa on ja autot ajavat vaihteeksi tien oikeaa reunaa. Mutta ulkolämpötiloista ei kuulemma paljon erota missä ovat. Paitsi asunnot sentään ovat lämpöisempiä täällä. Poika ja miniä värjöttelevät siellä kotonaan viidentoista asteenkin lämmössä välillä. Ja Kerttu-koira kinuaa emännän viereen saalin alle.


Ensimmäisen viikon poika ja miniä viettivät miniän kotipuolessa rannikkoseudulla valmistelemassa ja juhlimassa miniän veljen häitä. Sunnuntaina myöhään ajelivat sitten tänne Keski-Suomeen. Kahtena päivänä olemme tankanneet yhdessäoloa, sillä edessä on taas pitkä ero lokakuulle ja sen jälkeen ainakin ensi vuoden kesään saakka. Ilo ja haikeus vuorottelevat mielessäni ja kulkevat käsikkäinkin.


Ensi töikseen poika sai minussa aikaan pienen hepulin. Ikuisti sen vielä pöydän reunalle asettamaansa videokameraan! Alkoi nimittäin käärimään hihaansa ylös ja sieltä alkoi paljastumaan TATUOINTI! Eikä mikään pieni pyrstöllä varustettu merenneito, vaan koko olkapää ja olkavarsi hauiksen alapuolelle asti oli yltympäriinsä koukeroiden ja värien koristama. Arvelin ensin pojanvekkulin säikyttelevän äitiparkaa väliaikaisilla koristuksilla, mutta aidoksi vakuutteli. On kuulemma vielä keskenkin, sillä kärpäsloukun lehdet ovat vielä vailla vihreää väriä... Turvotustakin siinä hauiksen seudussa diagnosoin; myrkkyjä mitä myrkkyjä! Mutta ihan lihastahan se sitten olikin... Ja hitsipahus vieköön, ei auttanut mamman muuta kuin myöntää, että pojan ja tatskataiteilijan yhdessä suunnittelema kuvio, joka istuu kauniisti käsivarren ja olkapään muotoja seuraillen ja on taitavalla kädellä saatu aikaan, on kaunis. Yksi puute siinä on: Siinä ei lue "Äiti" eikä edes "Mother". Mutta siihen asiaan ei kuulemma tule korjausta. Eikä siihen, että kenties yhtä kauan kuin tatska, säilyy tallennettuna huokausten, naurun, kauhistelun ja ihastelun sekainen yksinpuheluni.


Toissapäivänä ajelimme yhdessä kanavalle, jonka ääressä on viihtyisä puisto ja herkullisista leivonnaisistaan tunnettu kahvila. Puistoon oli juuri avattu seudun taiteilijoiden veistosnäyttely. Materiaalina oli lähinnä puu, josta kukin oli ideoinut omanlaisensa teoksen. Veistoksia oli kymmenkunta eri puolilla aluetta. Kaksi niistä jäi erityisesti mieleeni, sillä ne herättivät eniten ajatuksiani. Laitan niistä kuvat; klikkaa suuremmaksi.


Ensimmäinen oli Matti Reivin teos "So we stab the mother earth".





Ja toinen Hannu Castrénin "Ristisanatehtävä". En huomannut ottaa siitä koko kuvaa, sillä se oli vain reilun metrin pituinen pätkä valkoiseksi maalattua lauta-aitaa, johon oli leikattu pyöreä kolo kurkistusta varten. Toiselta puolelta kurkistamalla näkyi järvimaisemaa. Ja toiselta puolelta rehevä puisto... tai toisen kurkistajan kasvot... tai...





Sateet ovat saaneet pionit ihanaan kukoistukseen. Pihallamme oleva pioni kannattelee suuria, tuoksuvia kukkia. Sen verran on ollut taukoja sateessa, että olemme voineet istuskella pöydän ääressä kukkien keskellä. Toissailtana meille kokoontui salaatille ja kahville pojan ja miniän lisäksi juuri pois, omaan asuntoon muuttanut nuorin tytär poikaystävänsä kanssa sekä siskoni pojan perhe ja siskoni tytär. Aikuisia oli yhteensä yhdeksän ja lapsia kaksi, kahdeksan- ja yksivuotiaat. Joukosta puuttuivat vielä siskoni ja hänen miehensä sekä siskon tytön poikaystävä. Mutta tälläkin joukolla, niin rattoisaa.





Eilen aamulla olin sitten vetää aamukahvin henkeeni, kun huomasin, että vihreä toukka oli saanut lentomatkan. Tämä lentue oli juuri laskeutumassa läheisen pionin lehdelle. Kärhöt saavat kerran kesässä vihreitä toukkia lehdilleen ja tällainen toukka oli saanut lennättäjän. Muista toukista pitävät linnut huolen, olemme oppineet. Pikkulinnut ahkeroivat ja keräilevät lihavat toukat pojilleen ravinnoksi. Mutta tuo kuvassa oleva toukan lennättäjä lienee pistiäinen. Kuva on pojan ottama. Siinä vaiheessa lentue oli siirtynyt kuun liljan lehdelle. Poika antoi luvan liittää kuvan blogiin.





Huomenna rakkaat, kaukaiset vieraamme jatkavat matkaa tapaamaan ystäviään ennen kotimatkansa alkamista. Ja me suunnistamme etelää kohti ja muutumme mummiksi ja papaksi.