maanantai 25. helmikuuta 2008

Sielu tulee perässä

Kotona jälleen. Palasin illalla junassa ja yksi työpäiväkin on taas takana. Väsyttää... Viikonloppu oli niin täynnä ohjelmaa. Bussi lähti lauantaiaamuna jo seitsemältä ja eilen illalla olin kotona puoli yhdeksän maissa. Perillä olo oli tiivistä elämää... isomman ja pienemmän lapsenlapsen sylittämistä vuoronperään, legotalon rakentamista, kirjan lukua, keittiöpuuhia, nukuttamista, ulkoilua, ruokailua, seurustelua koko ajan siinä lomassa... Sellaista mummoilua pikakelauksella...

Sydän on vasta jossain puolivälissä matkaa tulossa kotiin... Ajatukset viivähtävät tuon tuostakin tytön perheen luona... Olisi niin mukava asua lähempänä... voisi autella enemmän ja nähdä muutenkin. Pieneksi avuksi lienee siivousapu, jonka kuluihin osallistumme. Tuntuu muuten oudolta, että verottajan mukaan tyttäreni perhe voisi palkata meille siivousapua ja saada siitä verovähennyksen - siis ylenevälle polvelle sen voi palkata. Mutta lapsensa perheelle ei. En kysellyt verotoimistosta sen tarkemmin, että pitääkö sen "ylemmän polven" olla jotenkin alentuneesti toimintakykyinen, vai voisiko tyttäreni perhe verottajan pykälien mukaan todella palkata meille kotiapua - meille kahdelle työkykyiselle, työssä käyvälle?

Tyttären tytär tuli isänsä kanssa kauppareissulta vasta saapumiseni jälkeen. Alkuvierastaminen on jäänyt pois jo joitakin aikoja sitten ja niinhän tiivis mummotankkaus sai alkaa välittömästi.

Tyttö oli oppinut käyttämään minä- ja minun- ilmaisuja. Aikaisemmin hän kutsui itseään vain nimellä. Käsittämätöntä, miten pienen lapsen katse, niin avoin, niin vilpitön, voikaan sulattaa ja läpäistä tien suoraan sydämeen. Kun hymyilevää katsetta seuraa toteamus, "minun mummi", on iso ihminen aivan myyty... Tehoa ei vähennä yhtään, vaikka toteamusta seuraa viuhuvan käden painottamia, uusia kommentteja: "Minun ruokalappu!", "Minun lattia!"...

Tytön pottakirjallisuuteen on tullut mukaan myös lintukirja. Sieltä oli tullut tutuksi jo tunturipöllö, sarvipöllö, helmipöllö, lehtopöllö, huuhkaja... Mutta parasta oli sittenkin selata Nalle Puh - kirjoja ja tunnistaa kuvista tuttuja hahmoja, Nalle Puh, Nasu, Tikru ja kaikki muut.

Duplolegot olivat suuressa suosiossa. Parasta oli rakentaa niistä talo ja koota johonkin kohtaan taloa ylös, kohti taivasta sojottava korkea torni - ei haitannut, vaikka torni kallistui ja hajosi kappaleiksi... saihan sen koottua pian uudelleen. Ja ehdottomasti korkealle taloon piti asetella kaikki eläimet... norsu, kirahvi, possu, lehmä... Yhtä suuren suosion sai legolaatikkokin - sinne saattoi pakata suuren kasan ruokapurkin kansia, helistellä niitä, kaataa pois... ja sama uudelleen...

Pikkuveli-vauva oli jo ponteva poika. Ensimmäiset hetket mummin sylissä olivat vielä lyhyitä, silloin kun ei ollut nälkä eikä mahaa kipristänyt... Jo nyt huomasi, että oman äidin syli sai heti rauhoittumaan, hyvä niin...

Menomatkalla bussi oli lähes täysi. Niinpä asetuin ensimmäiselle vapaalle paikalle ja vieruskaverin kanssa tovin toisiamme katseltuamme totesimme olevamme vanhoja tuttuja, opiskelutovereita vuosien takaa. Muutamassa tunnissa ehdimme päivittää elämäntarinoitamme ajan tasalle. Ehdimme viivähtää menneessä, nykyisessä ja tulevassa... Niin sanotusta elämänhallinnasta olimme yhtä mieltä siitä, että kuinka pienestä lopulta on kiinni se, kuinka elämässä tapahtuu. Jos hän olisi valinnut opiskelupaikkansa nuoruudessaan toisin, ei hän kenties koskaan olisi tavannut miestään, joka kuljetti hänet toiselle mantereelle kymmeniksi vuosiksi... Monet elämän valinnat olisivat jääneet tekemättä, ellei joku äkkipysähdys olisi pakottanut valitsemaan aivan toisenlaisista lähtökohdista... Olimme yhtä mieltä siitä, että onneksi ei kaikkea tiedä etukäteen. Kun elämään tulee vaihe, joka vaatii voimia, ne löytyvät jostakin... jälkeen päin sitä itsekin ihmettelee, mistä... Ja kaikkien kokemusten jälkeen kirkastuu se, mikä elämässä on tärkeintä - se on elämä. Kun on mahduttanut perheensä omaisuuden neljään matkalaukkuun ja aloittanut elämän uudelleen uudessa maassa, on kirkastunut, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Keskustelukumppanini jatkoi matkaa bussilla... ja toisaalta, tavallaan, kulkee vieläkin matkassani.

4 kommenttia:

Virpi P. kirjoitti...

On Mummilla ollut taas teppu täynnä kokemuksia reissusta palattua! Töissä pääsee kai melkein lepäämään :) Kiva kuulla tällaisia juttuja, kun itse vielä odottelen, että jospa joskus...
Tätini kirjoitti poikansa saavan kohta adoptiolapsen Intiasta, lähes nelikymppisenä.

Eevis kirjoitti...

Joopa, työssä on nyt aika hiljaista. Kaikki ovat talvilomalla ilmeisesti. Sain juuri suursiivottua sähköpostinkin, kun tuli muutos päivän suunnitelmaan. Ja blogin puolelle oli ihan välttämätöntä kurkistaa...
Sinustakin tulee sitten pienen adoptiolapsen sukulainen...
Hyvää loman jatkoa! :)

Vicki Li kirjoitti...

Kuulosti kunnon tankkaukselta puolin ja toisin. Lapset tankkasivat sinua ja sinä lapsia. Meillä on aina ollut mummit kaukana ja itse tuli hoidettua tytär lähes aina. Tosin asuimme anoppilassa evakossa 5 kk tyttären ollessa 2-vuotias. Silloin anoppi hoiti tyttären, kun me kävimme autolla Espoossa töissä.
Mielenkiintoinen tuo siivouskuvion verotuskäsittely. Voiko käytännöllisempää ja tervetulleempaa lahjaa nuorelle parille antaa, kuin siivouspalvelun rahoitus. Hyvä Eevis!

Eevis kirjoitti...

Meilläkin äitini oli apuna pienen aikaa, kun aloittelin työuraa kotona olon jälkeen. Mutta paljon piti selvitä omin avuin. Niinpä sitä vähän yrittää olla apuna - ja saahan sitä samalla niin paljon...