Kunnon kohotusta

Ensimmäinen viikko puolivapautta alkaa olla lopuillaan. Maanantaina on aika mennä työhön. Ajatus siitä tuntuu jo hyvältä. Viikko on kulunut äkkiä, liian äkkiä, sillä en ole saanut tehtyä asioita, joita olin suunnitellut. Kuvittelin tekeväni paljon kodin siisteyden hyväksi, mutta en ole saanut aikaiseksi. Parina päivänä olen laahustanut aamutakissa, puuhaillutkin, iltapäivään saakka. Ja olen nauttinyt yksinolosta. Mutta toimetonna laahustamista ja yksinoloa pitää nauttia säästellen, kuin lääkettä. Jos sitä nauttii liikaa, alkaa tulla sivuvaikutuksia, olen huomannut. Minulle tulee nopeasti tunne, että elämä on kulunut hukkaan. Tänä aamuna luin kaupunginosalehdestä paikallisen valtuutetun joulukolumnia. Hän toivotti ihmisille kaamosrauhaa ja laskeutumista hitauteen. Hm, niinhän juuri olen toiminut!


Tämän viikon ilonaiheita ovat olleet ystävät. Eilen sain vieraaksi kaksi ystävää, joihin olen tutustunut työssä jo vuosia sitten. Olen monesti miettinyt, olisinko minä tällainen minä ilman näitä ystäviäni. Sillä niin antoisia ovat olleet monenmonet keskustelut elämästä, parisuhteesta, naisena olosta, kaikesta... He ovat haastaneet minua peilaamaan aivoituksiani. Enää emme ole ehtineet paljoakaan työssä juttelemaan kuin päällimmäisiä kuulumisia, mutta kohtaamiset vapaa-ajalla kulttuurista nauttien, tai muuten vain, ovat syventäneet ystävyyttämme. Tulevaisuudessa työtoveruutemme tulee muuttumaan, loppumaankin, mutta ystävyys jatkuu.


Eilinen päivä alkoi siis vauhdikkaasti. Aamulenkillä keräilin puhtia "edustustilojen" raivaamiseksi vierailukuntoon. Se tarkoitti käytännössä monta keikkaa yläkertaan tavaroita roudaten. Sitten nopeasti tarjoiltavat kuntoon. Vieraiden tultua unohtui aika. Ja mieli sai kunnon kohotusta.





Ystäväni tuntevat levottoman sieluni, joka kaipaa jatkuvasti kauas, aurinkoon. Mikäpä olisi ollut siis parempi tuliainen tällaiselle puoliköyhälle ystävälle kuin säästöpossu. Ohjeeksi annettiin laittaa sinne sata euroa. Mutta oliko se kuukaudessa? Viikossa?? Päivässä????





Päivän päätteeksi sain jutella vielä kaksi puhelua. Ensimmäinen tuli työtoverilta, konserttiystävältä. Vaihdoimme puolen vuoden kuulumisia ja sovimme kohtaamisesta viimeistään ensi vuoden ensimmäisessä konsertissa. Ja toinen puhelu oli Skypellä. Juttukavereina olivat vävy, tytär ja isompi lapsenlapsi, erikseen ja yhdessä. Pienempi hoilasi jossain taustalla. Tyttö seurasi herkeämättä kuvaruudusta, kun rapistelin ja availin säästöpossupakettiani. Yhteislaulusta ei nyt tullut mitään. Hän sanoi tomerasti "En!". Mutta mummi kelpasi puhaltamaan pipit sormessa, kyynärpäässä ja kummassakin jalassa. Hän asetteli paranneltavan paikan lähelle ruutua ja mummi puhalsi, pappakin. Taisivat pipit loppua kesken...


Tämän viikonlopun suunnitelmiin kuuluu lisää ihmisiä. Suunnitelmissa on ajella huomenna pojan appivanhempien luokse yhdeksi yöksi pikkujoulua viettämään. Huomenna aion myös soittaa kaksi puhelua, enolle ja Miehen tädin puolisolle. Nämä rakkaat vanhat herrat viettävät kenties viimeistä itenäisyyspäivää. Eno oli ollut juuri sairaalassa, koska sisäinen verenvuoto oli vienyt voimat. Syytä vielä selvitellään. Ja Miehen tädin puoliso on joutunut sairaalahoidon jälkeen kuntoutuslaitokseen, jossa selviää lopullinen hoitopaikka. Alzheimer-sairaus on edennyt nopeasti ja avun tarve on kasvanut liian suureksi. Toisilleen rakkaat vanhat ihmiset ovat joutuneet eroon. Haluan soittaa näille veteraaneille ja kertoa jälleen kiitollisuuteni siitä, että he ovat olleet mukana turvaamassa itsenäisyytemme säilymistä.


Hyvää itsenäisyyspäivää ja viikonloppua sinullekin!