Istun tässä ja fiilistelen. Kello on jo paljon, mutta en vielä malta mennä nukkumaan. Ensin on naputeltava edes muutama rivi, vaativat levottomat etusormeni. Sillä tänään löysin joulufiiliksen. Istuin kotona illan yksin ja soitin joululevyjä toisensa perään. Ja kirjoittelin joulukortteja. Minulle käy aina niin, että saan ne postiin vasta juuri, kun aika hipoo dead linea. Mutta ehdin, yleensä. Kerran jouduin laittamaan kalliilla... Mies oli työpaikan pikkujouluissa, mutta tuli varhain kotiin. Nukkuu jo. Onkohan meistä tulossa vanhoja??
Minullakin oli tänään työpaikan pikkujoulut, tavallaan. Lyhyen koulutuksen jälkeen talo tarjosi meille maittavan jouluaterian. Oli mukavaa rupatella kollegojen kanssa. Heidänkin, joita harvemmin tapaa. Nyt, kun sähköposti lähinnä on kommunikaatioväline puhelimen sijaan, kontaktit muissa työpisteissä olevien kollegoiden kanssa jäävät vähiin. Sain lopettaa työviikon hyvillä mielin.
Illan mittaan olen mietiskellyt, millaisia fiiliksiä työviikko onkaan tarjonnut. Maanantaina illalla takki oli niin tyhjä tauottoman, yhdeksäntuntisen työpäivän jälkeen! Tiistaina sain asiakkaalta niin kauniit kiitokset, että iltakin meni aivan hämmentyneen onnellisissa fiiliksissä. Ja aina välillä piti kokeilla kädellä varovasti päälakea: Oli siellä "sulka". Keskiviikkoillan olin kiukkuinen. Piti Miehellekin kiukutella, viattomalle luontokappaleelle. Olin ollut neljän tunnin koulutuksessa ja se nostatti harmistunutta olotilaa. Eikä Mies onneton mielestäni kuunnellut minua riittävän osaaottavasti. Hänen syynsä siis! Koulutus liittyi muutoksen hallintaan. Ja muutosvastarinnan taltuttamiseen. Ensioletukseni oli ollut, että koulutus liittyisi tulevaan kuntaliitokseen. Mutta sitten nousi ajatus, että olemmekohan olleet vastarannan kiiskejä esimiesten mielestä. Emme ole hihkuen suopuneet kaikkiin uusiin työmuotoihin, kun kerran resurssia ei ole herunut yhtään lisää. Olen yrittänyt työssä lähinnä keskittyä omaan työhöni, siihen jota koen osaavani ja josta pidän. Mutta en voi sille mitään, että kokouksissa ja sisäisissä koulutuksissa koen usein enemmän latistuvani ja ärtyväni kuin innostuvani. Olenkohan asennevikainen vai muutosvastarintainen? Torstaina työpäivä oli helpompi, hallittavissa. Pääsin kotiin ajallaan. Eikä päivä jättänyt jälkeensä kuin väsymyksen. Haasteellisemman työpäivän jälkeen jää tunne, että on saanut jotain aikaan. Mutta joka päivä ei jaksaisi yhtä suuria haasteita...
Nyt on siis edessä viikonloppu. Seuraavan kerran menen työhön keskiviikkona. Jotain jouluvalmisteluja voisi tehdä, ettei tule kiire. Sillai fiilistellen. Välillä pysähdyn ikkunaan ja tuijottelen takapihalle. Kun lunta on tullut lisää, ja valot valaisevat lumen, ja lumi kertaa valot, on piha niin satumainen.
3 kommenttia:
Hatunnosto lähiesimiehelleni, joka sanoi, ettei näin monen järkevän ja ammattitaitoisen ihmisen mielipidettä voi ohittaa, kun olisi pitänyt ottaa typerä käytäntö käyttöön.
Voimia sulle, aika rassaavalta kuulostaa. Jouluradiota olen tänään kuunnellut, pistin kynttilät palamaan ja lojuin sohvalla mietiskellen. Sellaista tarvitaan, joka viikko. Hyviä hetkiä vapaalla sinullekin! -eicka
Ai kun makee kuva alla!
Olisipa meillä edes yksi noin suoraselkäinen ihminen kuin tuo Eickan lähiesimies eikä nuoleskelevia teeskentelijöitä, siis meihin päin. Olen myös ollut monessa vastaavassa koulutuksessa, joka nostattaa lähinnä suuttumusta. En vastusta uutta enkä uusia käytäntöjä, vaan sitä, ettei sitä tehdä järkevästi. Olisi kiva voida kunnioittaa esimiestään.
Huh, tekipä hyvää, suutuin oikein.
Hyvää viikonloppua!
Kiitos, Eicka, ymmärryksestä. Ja niin totta, pitäisi vain osata nollata nuo työasiat vapaa-ajalla.
Meilläpä on, Katriina, nyt kolme lähiesimiestä. Jokaiselle jotakin. Ja välillä kilpalaulantaa. Mielenkiintoista :)
Lähetä kommentti