Sokeria pohjalta. Elämyksiä, ihmettelyä ja ihastelua

Nyt ei mene lujaa, sillä syksyn ensimmäinen flunssa on kaatanut minut. Mies aloitti jo viime viikolla tautinsa potemisen ja luulin jo välttäneeni koko vitsauksen. Mutta ei. Maanantaina alkoi kurkku tuntua aina vain kipeämmältä ja jätin työpaikan ylipitkän päivän jälkeen, vilusta väristen. Kuume oli nousussa. Lapsena poistetut nielurisat saavat aikaan sen, että flunssavirukset tulehduttavat aina kurkunpään. Että nieleminen voikin tehdä kipeää!


Ei hyvin mene! Viiden työpäivän jälkeen jo sairauslomalla. Työpäivät ovat olleet raskaita. Varsinaisen työn lisäksi olen joutunut soittelemaan paljon ja muuttamaan työsuunnitelmia, koska sijaiseni oli pakannut päivät liian täyteen jo etukäteen. Ei ollut enää tilaa nopeasti reagointia vaativille asioille. Vaatii aikaa, että työn rytmi tulee tutuksi. Siihen vaikuttaa yllättävän moni asia, jotka vähitellen oppii ottamaan paremmin huomioon. Eikä sittenkään täydellisesti.


Tänään olen siis lepäillyt kotona ja välillä kasannut blogia. Löytyi vielä monenmonta kuvaa, joista ajattelin kertoa jotain. Kuvat tulevat nyt epäjohdonmukaisessa järjestyksessä. Ja tarinat. Niin kuin yleensä, kun kertoillaan matkasta. Lisään tarinaa kuvien herättämillä muilla muistoilla. Sitten Australia on raportoitu riittävästi puolestani. Ehkä. Olethan muuten huomannut, että kuvani voi klikata suuremmaksi, yleensä.


Ensimmäinen ihastelun aihe ovat linnut. Papukaijat, kakadut, magpiet, pienet sinisenhohtoiset hyppijät, töyhtöpulut, noisy minerit, varpuset, mustarastaat ja kaikki muut. Papukaijojen runsaus yllätti, sillä niitä lenteli aivan kaupungissa. Samoin kakaduja, joita näimme myös muutaman kymmenen linnun parvina aivan tien penkalla. (Papukaijakuvat ovat Miehen ottamia) Harakkaa suurempia magpie-lintuja oli myös puistoissa ja joskus näki niitä puissa parvena rupattelemassa keskenään huilumaisella äänellään. Pesimisaikaan lintu on aggressiivinen pesänsä puolustaja, joten varoimme menemästä liian lähelle niiden reviiriä ettei tullut nokkaisuja.








Ensimmäinen päivä Melbournessa päättyi vahvaan elämykseen. NGV, National Gallery of Victoria, oli tuottanut Lontoon Albert-museosta Art Deco-tyylistä kertovan näyttelyn. Siinä esiteltiin kaikki ajan henkeen kuuluvat osaset koruista arkkitehtuuriin ja puvuista huonekaluihin. Huolellisesta työstä kertonee jopa galleriarakennuksen eteen rakennettu valaistu portti. Myös näyttelytilaan oli rakennettu elokuvateatterin sisäänkäynti. Kerrassaan upea näyttely.


NGV-kokonaisuuteen kuului useampi rakennus ja gallerioita oli monia. Vaikuttava oli aboriginaalitaiteen näyttely. 1990-luvulta alkaen heidän taiteensa on alkanut saada tukea ja perinteinen muotokieli on saanut uuden ilmaisukeinon uuden tekniikan avulla. Vahabatiikkimenetelmällä oli tehty myös upeita kankaita. Näyttely alkoi avata minulle aboriginaalien tarinaa ja herätti mielenkiintoni hankkia lisää tietoa. Muissa saleissa oli australialaista ja ulkomaista taidetta menneiltä ajoilta nykypäivään. Jotkut taiteilijat olivat saanet vahvoja vaikutteita Australian luonnon erilaisesta värimaailmasta verrattuna Eurooppaan. Mielenkiintoista.





Yhtenä päivänä menimme lähes keskikaupungilla sijaitsevaan vankilamuseoon. Suosittuja siellä ovat opastetut kierrokset, joilla ennalta varautumaton opastettava huomaakin yllättäen saavansa vangin kohtelun. Me valitsimme omatoimisen taloon tutustumisen. Oli aikaa lukea vankien kohtaloista ja tuntea surua siitä, kuinka pelkästään alkeellinen sosiaaliturva saattoi aikaisemmin ajaa ihmisiä kovaan kohtaloon. Kummastelimme kevätretkellä olevan, ala-asteikäisen koululaisryhmän saamaa tietoiskua: Oppaana oleva nainen seisoi aitauksen sisällä heilutellen hirttoköyttä ja kertoi lapsille "hirttämisen taiteesta". Kyllä, viereisessä huoneessa oli oikein selonteko hirtetyistä vangeista ja taidosta saada hirtettäviltä henki pois nopeasti. Se on taidetta!, todettiin.





Melbournen museossa vietimme kaksi päivää emmekä sittenkään nähneet kaikkea, mikä olisi kiinnostanut. Ensimmäisestä päivästä suuri osa meni aboriginaaleista kertovassa näyttelyssä. Siellä kuulin ensimmäistä kertaa kadotetusta sukupolvesta. Aboriginaalilapset "pelastettiin" kodeistaan "hyviin valkoisiin koteihin". Vaikuttavia olivat henkilökohtaiset tarinat, joille antoivat kasvonsa kertojat lyhyillä videotallenteilla. Ja taustalla soi Archie Roachin 1990 säveltämä laulu "Took the children away". Hänet oli huostaanotettu 4-vuotiaana.


Melbournen historiasta kertova näyttely oli myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Se oli tehty eläväksi, kuten muutenkin koko museo. Oli muun muassa mahdollisuus kulkea sisällä siirtolaisten alkuaikojen henkeen sisustetuissa huoneissa ja kuunnella samalla "asujan" kertomaa tarinaa elämästään.





Museo tuntui olevan koululaisryhmien suosiossa ja toisena päivänä oli alle kouluikäisten lasten päivä. He kulkivat äitinsä kanssa erityisesti lasten museossa ja luontonäyttelyssä. Museon tiloissa oli myös pisteitä, joissa oli lapsia keskittyneenä maalaukseen, lauluun ja leikkiin. Sitä mekkalaa ja riemua!


Luonto- ja kivi-ihmisenä minua kiinnosti erityisesti myös nämä osastot. Näytteille oli laitettu muun muassa kaikki Australian pussieläimet. Joukossa oli muutama jo sukupuuttoon kuollut. Ja kivikokoelma oli hieno.





Viimeisenä viikonloppuna ajelimme paikkaan nimeltä Hanging Rock. Laavapurkauksista ammoisina aikoina alkunsa saaneet kivet nousivat vieläkin mahtavina pilareina esiin. Mäen päälle nousi kilometrin pituinen polku. Rinteitä peitti eukalyptusmetsä hiiltyneine runkoineen. Luontoelämyksen tarjosivat myös pesivä papukaija sekä naurulintu, joka käkätteli kuuluvasti harmistuneena häirinnästä. Myös ruohojen seassa hiipivä nokkasiili, echina, oli mukava yllätys. Laitan tuonnempana kuvan nokkasiilistä, jonka sain kuvattua Tasmaniassa erään koulun pihalla arkipuuhissaan. Lähtiessämme näimme parkkipaikalla vielä kenguruemon. Se raahasi pussissaan poikastaan, joka tuskin mahtui enää turvapaikkaansa.





Kevät teki tuloaan koko Melbournessa olomme ajan. Jotkut siellä olevat puut eivät olleet ehtineet täyteen lehteen vielä pois lähtiessämmekään.





Tämän puun nimi oli pulloharjapuu. Miksiköhän?





Tasmaniassa kuvasin siemenkodan eräässä puussa. Kuin kävyn esiaste. En tiedä onko tuollaisia puita muualla. Onko?





Kasvitieteellisessä puutarhassa saisi helposti kulutettua kokonaisen päivän. Kaukana lammen toisella puolella oli juuri vihkiminen käynnissä. Veden yli kantautui hebreankielistä laulua.





Ja puutarhan nurmikoille oli kerääntynyt ihmisiä piknikille perheensä ja ystäviensä kanssa.





Yhden päivän vietimme Melbournen eläintarhassa, joka on yksi maailman suurimpia. Jo puutarhana alue oli mykistävän upea. Taitavat puutarha-ammattilaiset olivat saaneet laajan alueen kasvamaan kunkin esillä olevan eläimen alkuperäistä elinpaikkaa muistuttavaksi. Savanni muuttui vähitellen kukoistavaksi sademetsäksi. Alueella oli myös muutama pieni alkuperäisistä materiaaleista rakennettu kylä. Oma lukunsa on kastelujärjestelmä, jota käytetään muissakin Melbournen puistoissa. Sadevedet, silloin kun niitä saadaan, kerätään talteen ja ne kiertävät suunnitellusti maakerroksien läpi. Näin lampiin saatava vesi on puhdasta suodatuksen ansiosta. Myös yksityisille ihmisille tarjotaan neuvoja vastaavan kastelujärjestelmän rakentamiseksi omaan puutarhaan.





Meillä oli tilaisuus jutella kenguruaitauksessa nuoren, Los Angelesin eläintarhasta vaihdossa olevan eläintenhoitajan kanssa. Hänen puheestaan kuului hänen innostuksensa työhön. Hän kertoi olevansa biologi ja eläintarhaan työhön aikovilta vaaditaan lisäksi paljon lisäkoulutusta.





Katselin kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa. Sitten huomasin vastakkaisella seinustalla olevassa ikkunassa hahmon, joka piti käsiä otsallaan varjona paremmin nähdäkseen. Orankihan se oli. Se katseli kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa.





Eläintarhassa oli vahvasti viestiviä infotauluja ja vetoomuksia ympäristön ja eläinten suojelun puolesta. Eläintarhoilla on tärkeä tehtävä estää joidenkin eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon. Myös huolenpito eläimistä on moitteetonta. Mutta sittenkin oloni oli ristiriitainen. En voinut olla tuntematta surua norsujen puolesta. Ne olivat menettäneet vapautensa. Vai olisiko kohtalona vaihtoehtoisesti ollut toimiminen työjuhtana jossain? Nykyään, kun luontokuvaajat tekevät upeita dokumentteja eläimistä aidoissa ympäristöissään voitaisiin kenties lopettaa villiksi ja vapaiksi tarkoitettujen eläinten pitäminen vangittuina. Melbournen museossa meillä oli ollut tilaisuus nähdä uutta, kolmiulotteisen kuvan tuottamista reaalikoossa. Voisiko siinä olla tulevaisuuden keino?


Tällaisetkin otukset ovat mielenkiintoisia. Ne olivat tulleet esiin laskuveden ajaksi.





Tässä se nokkasiili nyt on! Kooltaan se oli vähän kissaa pienempi ja eleet olivat hyvin siilimäiset. Nokka on pehmeä ja taipuisa. Kätevä työnnettäväksi ötököiden ja toukkien asuinsijoille.





Nämä hedelmälepakot, Flying Fox, tarjosivat uskomattoman luontokokemuksen. Ne asustivat Melbournen keskustasta erinäisien kilometrien päässä, Yarra-joen varrella. Ne olivat asettuneet ensin asumaan kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta niiden siirto sivummalle muutamia vuosia sitten oli onnistunut hyvin. Odotin näkeväni muutaman lepakon lymyilemässä oksien kätköissä. Niinpä yllätys oli täydellinen, sillä kahden puolen jokea puut olivat täynnä kookkaita lepakoita, jotka naukuivat äänekkäästi kimeällä, kissamaisella äänellä. Tuhansittain. Välillä ne rähisivät ärsyyntyneenä vieressä roikkuvalle naapurilleen, tappelivatkin. Ja välillä ne pyrähtivät lentoon vaihtaakseen toiseen paikkaan. Ja siellä täällä näki itseään rapsuttelevia otuksia. Hedelmälepakon ravinto on kasviperäistä ja ruokaa hankkiessaan ne toimivat samalla tärkeinä puiden pölyttäjinä. Niiden merkitys Australian metsäteollisuudelle on huomattava.





Jo ensimmäisinä iltoina olimme nähneet näitä samoja lepakoita liitelemässä lamppujen valoissa kaupungin yllä. Lamppujen valo sai ne hohtamaan fosforinvihreänä tummaa taivasta vasten.





Melbournen ydinkeskustassa oli ylellisiä kauppakujia.














Sydney Road, vaikka ei ollutkaan IN, oli mielenkiintoinen ja aidon karhea tunnelmaltaan. Siellä oli turkkilaisia, libanonilaisia, juutalaisia, kiinalaisia ja kreikkalaisia ravintoloita. Ja samoista maista muuttaneiden ihmisten kauppoja, myös vaatekauppoja. Myös katukuvaa kirjavoittivat "kaiken maailman" ihmiset.











St Kilda oli aikaisemmin punaisten lyhtyjen aluetta, mutta nyt meren rannalla sijaitsevan alueen ovat löytäneet ravintolat, taiteilijat ja muotiliikkeet. Sen syke viehättää.





Tällainen postilaatikko oli kaduilla tavallinen näky. Kirjeet olivat näkyvillä kadun varrella olevassa aidassa, kirjelokerossa. Lehti oli käännetty torveksi sille tarkoitettuun reikään.





Yarra-joki antoi ilmettä keskikaupungille. Joella kulki risteilylaivoja, mutta niiden sesonki ei ollut vielä. Liian viileää.





Tämän sillan läpinäkyvään seinämään oli kirjoitettu kaikki maat, joista Australiaan oli muuttanut ihmisiä. Myös Suomi oli mukana. Seinän takana, sillan kaiteessa, oli patsaita nimeltään Vaeltajat, jotka muuttivat päivän mittaan paikkaa, edestakaisin.





Ja tässä vielä katunäkymiä Melbournesta.








Puun kokoa voi hahmottaa autojen avulla.





Hevosajuri kuljetti kulkuneuvoaan raitiovaunujen väliin jäävällä katuosuudella. Hevosilla oli laput silmien sivulla, mutta sittenkin ihmettelimme, että ne eivät pillastuneet säikähdyksestä.





Federation Square-aukio oli melbournelaisten olohuone. Siellä istui aina ihmisiä viihtymässä.





Chinatown oli Little Bourke Streetillä. Siellä oli kiinalaisia yrityksiä ja ravintoloita sekä museo. Kävimme siellä vain kerran ruokailemassa.





Chapel Street oli muodin ja ravintoloiden katu. Siellä oli myös kirjakauppakahvila. Kirjojen ystävien taivas.








Tällaiset näkymät olivat hyvin tyypillisiä kaduilla, joilla lähinnä asuttiin. Metallipitsi oli tavallinen somistus. En tiedä miltä ajalta talot olivat. Myös huippumodernia arkkitehtuuria oli nähtävissä. Tyypillistä oli, että vanha ja uusi olivat vierekkäin. Kirkot olivat usein jääneet mahtavien talokolossien varjoon.


Jahash! Nyt ohjelma tökkää eikä anna tätä kuvaa enää noukkia. Olkoon. Laitan sitten toiste.


Aallonmurtajalla, odotellessamme pikkupingviinien nousua pesilleen, saatoimme ihastella Melbournea iltavalaistuksessaan.





Kerttu otti meidät vastaan lei kaulassaan. Nyt, ilmojen lämmettyä helteisiksi, on se jälleen aloittanut viimekesältä tutun puuhansa: Se makoilee auringossa kunnes on raahauduttava kieli lerpattaen talon toiselle puolelle varjoon vilvoittelemaan. Ja sitten sama uudelleen.







12.11. KESKIVIIKKONA


Kävin aamulla työterveyshoitajan vastaanotolla hakemassa sairauslomaa perjantaihin asti. Gurggu on niiin kipee. Ja ääni on poissa. Ja kuumettakin vielä. Onneksi ei tarvitse puhua. Makoilu ei sovi minulle ollenkaan. Tulee niska- ja rintaranka niin kipeiksi. Siis makoilusta ja lukemisesta. Keskellä yötä piti jo naksutella nikamia paikoilleen kiilan avulla. Huoh. Onneksi voi välillä siirtää mielen aurinkoon ja kauas pois.

Nyt painun pehkuihin. Pysy terveenä - jos voit!