Operaatio edes wapuksi takki

Arvasin, joku hieraisi silmiään ja sanoi: "HÄH!" Oli vain saatava ujutettua tuo pari vuotta sitten Riiassa otettu näyteikkunakuva mukaan. Noilla kengillä en kipsuttelisi kahta kadunväliäkään...


Se oli ihan pakon sanelema juttu. Untuvatakkini on jo aivan liian kuuma ja alkaa sitäpaitsi potea sulkasatoa... Siirrän sen mökkikäyttöön, lumilinnantekotakiksi. Mutta kuten sanottu, ilman sulkasatoakaan siitä ei nyt ole iloa. Kun aurinko saa availemaan vetoketjua niin kuin muinoisessa sadussa... Ja tumma villakangastakkinikin pistää deodorantin koetukselle. Sitä paitsi Nannin muistona olevat valkoiset koirankarvat loistavat kevätauringossa... Nojoo, saahan ne poistettua. Mutta auton penkistä niitä löytyy lisää... Pitää tehdä autoon suursiivous. Ja taas on hiki!


Suurin odotuksin lähdin siis kaupungille takkiostoksille. Työstä suoraan kaupungille shoppilemaan ei kuulu enää niihin asioihin, joista uneksun. Se vaatii suorastaan hengen nostatusta. Kaupoissa kiertely ei muutenkaan kuulu huveihini, mutta on joskus välttämätöntä. Kuten nytkin. Kun itsellä on mielikuva siitä, mitä on etsimässä, joutuu tekemään välillä lujasti työtä jotta se löytyisi. Silloin harvoin, kun pidän hametta (kiitos isovarpaani ja kenkäongelmien) pidän mieluummin pitkää, polven alle reilusti ulottuvaa. Siispä takin piti olla pitkä. Ja koska pidän sitä todennäköisesti suhteellisen harvoin, halusin ajattoman "trenssin". Löysin paljon lyhyitä napaan tai enimmillään polven yläpuolelle ulottuvia, ryppykankaisia, kiiltäviä, isonappisia. Pitkissä oli rypytyksiä ja pussitaskuja, ei, ei... Ehkä joku niistä olisi yhden kesän ollut ihan kiva, mutta... Lopulta annoin periksi... the Takkia ei kotikaupunkini kaupoista löytynyt...


Epätoivoani kuvannee se, että kiersin jo kirpparitkin... Toivoin, että joku olisi suurentunut tai pienentynyt niin paljon, että juuri minulle sopiva hylätty trenssi olisi odotellut henkarissa pääsyä uuteen kotiin... Joskus olen rivien välissä kertonutkin, että kirpparit ovat niitä paikkoja, joissa aika ja työasiat unohtuvat ja mielikuvitus saa siivet. Niinpä nytkin sisäinen harakkani heräsi ja tein hyviä ostoksia, silkkihuiveja ja koruntekotarvikkeita. Pitkän hameen ja puseronkin löysin, priimakuntoisia, tottakai... Mutta en takkia!





Ei auttanut kun tehdä pikainen päätös tutkia pääkaupunkimme takkitarjonta. Soitto paikalliselle matkanjärjestäjälle ja yksi paikka kimppakyydissä oli minun. Se päivä oli eilen. Herätyskello soimaan jo ennen kukonlaulua jälleen... Menomatka kului torkkuessa... ei osunut juttukaveria. Mutta heräsin tuulilasinpyyhkimien reippaaseen heilumiseen. Kuinka osunkin valitsemaan Helsinginmatkani aina päivään, jolloin siellä sataa ja tuulee! Siellähän piti olla melkein kesäistä ja auringonpaistetta! Ja asuvalintani oli sen mukainen... eikä sateenvarjoa, tietty. Kaikkea turhaa kantamista yritin välttää... olihan jotain pussukkaa luvassa kannettavaksi, toivottavasti.


Ensimmäisen tavaratalon valinta ei tuottanut päänvaivaa, sillä bussi pysähtyi sen eteen. Muutama loikka pisaroita vältellen ja olin perillä. En nyt ihan takkitaivaassa ollut, mutta epätoivoisen kotikaupungissa kiertelyn jälkeen huokaisin mielessäni, jess! Kaksi takkia siirtyi varattujen säilöön. Ei se voinut olla noin helppoa!


Siirryin toiseen tavarataloon sadetta ja tuulta uhmaten - ja jäin häviölle. Takkiosaston peilistä katselin tuhon jälkiä: otsatukka pystyssä ja hiukset päätä myöten. (Ensi kerralla Helsinkiin lähtiessäni nukun vartin pitempään ja jätän hiukset laittamatta. Sama lopputulos. Ehkä.) Mutta operaatio jatkui... Väistelin keltaisten kassien kanssa sinkoilevia kanssashoppailijoita... (Mistähän ne päivät ovatkaan saaneet nimensä...) ja löysin muutaman takin sovitettaviksi. Mutta säilössä olevia parempaa ei löytynyt.


Jätin keltakassiset penkomaan t-paita- ja huiviröykkiöitä ja uhrasin loputkin kampauksestani siirtymällä läheiseen kauppakeskukseen. Pikainen kierros siellä ja sitten olikin aika pitää lounas- ja tuumaustauko. Päädyin katsastamaan uudelleen varattuja takkeja; toinen oli juuri sellainen kuin etsinkin. Operaatio oli päättynyt tuloksekkaasti.


Aikaa oli vielä tuhlattavaksi taidemuseokäynnille. Kiasma vai Ateneum? Rautatieaseman matkailuinfosta löytyi täsmätietoa niiden näyttelyistä ja aukioloajoista. Sateen vuoksi en halunnut ottaa yhtään turhaa askelta ulkona. Päätin suunnata Kiasmaan ja lähdin etenemään käytävän kautta sinne suuntaan (lopun matkaa joutuisin kuitenkin tarpomaan sateessa)... Kunnes minut pysäytti kvartetti - kaksi viulua, harmonikka ja basso. Toinen viulisti oli nuori nainen, muut kolme soittajaa jo kauemmin soitelleita. Ammattilaisia selvästikin, veikkaisin että jostakin kaakosta päin kotoisin. Toinen viulisti oli vanhempi mies. Hän vapautui nuottien kahleista ja viulu lauloi... muut säestivät. Elokuvasta "Naisen tuoksu" tuttu tango soi niin kauniisti! Euroni hupenivat - ja aikani. Mutta matka jatkui kohti Kiasmaa.


Mitä tehdä... Olisin ehtinyt kävellä näyttelyt Kiasmassa nopeasti läpi. Joku olisi varmaan niin valinnutkin. Mutta en pidä siitä, jos taidenäyttelyssä ei ole aikaa pysähtyä silloin kun haluaa, kiertää patsas ja katsoa joka puolelta tai tarkastella kuvaa läheltä ja kaukaa... tai pysähtyä kokemaan tilateoksen herättämät tunnelmat. Olisi tullut vain tunne, että olen käynyt Kiasmassa, rasti ruutuun... X . Siispä valitsin pitkän ja herkullisen tauon Kiasman kahvilassa, istuskelun ala-aulassa ja viipyilevän kierroksen myymälässä.


Löysin Kiasman myymälästä mukaani pitkään etsimäni julisteen vierashuoneen takaseinälle. Sen perspektiivi saa tilan kaapin ja seinän välissä hieman avartumaan... Se oli tavoite, mutta juliste antaa enemmän: Siitä välittyy jazzjuhlien iloinen tunnelma. Mustat pikkupojat istuvat jalkakäytävän reunalla rivissä ja soittajat ja heidän rakastettunsa ovat asettuneet suureksi, pulisevaksikin, ryhmäksi talon eteen jalkakäytävälle tai rapuille. Ja ikkunasta kurkistelee vielä muutama pieni musta poika... Tunnelma on lämmin ja elämän makuinen...


Kiasmasta ulos katsellessani näin polkupyörän... turkoosin, kippurasarvisen. Se nojasi vinosti Mannerheimin patsaan jalustaan... jätetty kiireessä... kiukkuisesti? Ajokki oli pettänyt isäntänsä. Ketjut roikkuivat paikoiltaan pudonneena. Mutta pronssinen ratsukko katseli minkään häiritsemättä kohti taivaanrantaa... En koskaan enää jätä kameraani kotiin.


Kotimatkalla sain ihastella utuista maisemaa. Kylmään maahan ja lumen päälle satanut vesi oli höyryyntynyt usvaksi ja pehmensi värit ja ääriviivat. Ja kevään etenemisestä kertoivat joutsenet, jotka olivat laskeutuneet pellolle aterioimaan. Ne ehdin havaita ennen torkahtamistani tyytyväiseen uneen. Täydellinen päivä.


J.K.
Sillä aikaa kun minä käytin kaiken tarmoni takinmetsästykseen, raksutteli kävijälaskurini ensimmäisen tuhat blogilla vierailijaa täyteen. Kiitos, hyvät kurkistelijat, te teitte sen!