Se on palannut. Joka kevät odotamme, koska siilimme tulee - vai tuleeko? Ja eilen se tuli. Pelkäsimme jo, että talon päädyssä olevan lehtikompostin hävittäminen hävittäisi siilinkin. Mutta onneksi niin ei käynyt. Ilmeisesti puiston luonnontilaisessa osassa on sille ja muillekin siileille talvehtimispaikkoja.
Siilimme tulee aina aidan alta vasemmalta, tutkii pensasaidan alusen, jatkaa päivänliljojen ja saksankurjenmiekkojen alle, kiertää koko vuorenkilpikaaren, pysähtyy kuunliljapenkkiin, haistelee tuijan alle... kulkee angervojen aluset. Jos on kuivaa, se käy juomassa pienessä altaassa, joka oikeasti on suurensuuri ruukun aluslautanen, "lähteemme". Ja aina siilimme poistuu oikealle päin... Ilmeisesti sillä on joku reitti, jonka se kulkee.
Kerran se tuli, kun istuimme varjon alla syömässä savulohisalaattia. Haistoi varmaan herkullisen tuoksun... Istuimme aivan hiljaa, lähes hengittämättä. Se tuli pöydän luo haistelemaan, kiersi pöytää ja ihmetteli jalkojani. (Muut olivat nostaneet jalkansa jostain syystä ylös.) Viimein se uskalsi tulla aivan lähelle ja lipaisi kielellä jalkaani. Pieni kahahdus ja silloin se juoksi siilivaudiksi melkoisen lujaa karkuun.
Huomasimme pian pihalla istuskellessamme, että siili tulee aina suurin piirtein samaan kellonaikaan, kello yhdeksän maissa. Niinpä aloimme nimittää sitä kello yhdeksän siiliksi...
Eilen siili oli palannut, samoihin aikoihin kuin yleensä. Mies sen näki ja oli saanut kuvankin. Antoi luvan laittaa sen blogiin. Ja tässä Hän on, siirtymässä vuorimännyn alta tuijan alle. Siis siili..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti