Odotusta

Tänään mieleni on ollut odottava. Nuorimmaiseni lentää kotia kohti Australiasta saakka. Se oli marraskuun loppua, kun saatoimme hänet junaan... istui käytävän toiselle puolelle, asetti täyteen pakatun rinkkansa viereensä ja vilkaisi olkansa yli, kun juna alkoi kiihdyttää vauhtia... Heitin lentosuukon ja hymyilin. Miltä se olisi tuntunut lähteä, jos mutzi olisi kyynelöinyt!


Vuosia, vuosia sitten minulla oli opiskelija, nuori afrikkalainen äiti, jonka oli oltava muutaman vuoden kestävien opintojensa ajan erossa lapsestaan, alle kouluikäisestä vielä... Kaiken lisäksi hänen kotimaassaan oli sotatila... En voinut olla kysymättä, miltä hänestä tuntuu. Hän vastasi, että hän voi kuolla täällä Suomessa tai omaiset siellä kotimaassa. Voi olla, että he eivät koskaan enää tapaa. Mutta jos he näkevät, he ovat onnellisia... Sillä hetkellä hän opetti minua, ohjaajaansa. Suurta, levollista alistumista elämälle.


Noh, joojoo, minut paremmin tuntevat tyrskähtävät tässä kohtaa... tietävät, miten huolehdin... Mutta luulen, että silti opin jotain. Yritän olla huolehtimatta etukäteen ja kuvittelematta kaikkea, mitä voisi tapahtua. Ja toisaalta - pitäähän jostain varotellakin. (Tämä toimii kyllä tässä vaiheessa myös jo toisin päin... Nuoriso neuvoo ja "vahtii" meitä!)


Siis jotenkin saamaani oppia kuitenkin muistaen kuuntelin ja luin selostuksia pikkubussiajeluista (tytär kuljettajana), sukelluksista koralliriutoilla välkkyviä kaloja ja isompiakin otuksia ihastellen, surffiretkistä aallokoille, kiipeilyistä sademetsien verhoamilla rinteillä... Kokemuksia ja elämyksiä kertyi enemmän kuin tytär unissaankaan saattoi kuvitella... Voisinko muuta kuin iloita siitä, että tytär on uskaltanut elää...


Kesällä saamme vähäksi aikaa pojankin vaimoineen käväisemään sieltä merten takaa... Elän toivossa, että pitkästä aikaa olemme kaikki koolla yhtä aikaa... Siitä on jo lähes kaksi vuotta, kun juhlimme ensimmäisen lapsenlapsemme syntymää. Ensimmäistä kertaa meitä on siis kesällä yhdeksän... pieni poika on yhdeksäs.