Elämäni koirat; Osa 4

Viimeisin, vielä vahvasti elämästä nautiskeleva koiraystäväni on Dalmatian koira Kerttu. Tai oikeammin olen Kertun mummo. Nimensä Kerttu on saanut toisen, mutta pienemmän, pilkullisen otuksen mukaan. Saman katon alla olemme eläneet vain muutamia päiviä silloin tällöin ja viimeksi olemme tavanneet lähes kahdeksan kuukautta sitten. Siksi muistikuvani ja kertomukseni ovat hajanaisia. Ja saatanpa jättää jotain tärkeää kertomattakin, unohtaa... Valtuutan siis Kertun kämppiksiä sekä lukuisia ystäviä oikolukemaan tekstini ja korjaamaan asiavirheet kommenteissaan...


Pentuaikana näin Kerttua harvakseltaan ja jokaisella tapaamiskerralla se yllätti aina vauhdikkaalla kasvullaan. Ymmärrän, mitä tarkoittaa sanonta "kasvaa silmissä". Jo pentuna Kerttu oli hyvin energinen. Se peuhasi ja touhusi ja sitten, aivan ykskaks, energia loppui ja se lähes kaatui lyhyeen, mutta sikeään uneen, latasi akkunsa ja sama uudelleen... Älykkyydestä kertoi jo silloin sen kyky oppia nopeasti asioita. Suihkupullo oli hyvä keino asettaa sille rajoja; pieni suihkaus vettä kuonolle oli sen verran epämukava kokemus, että se tehosti sääntöjen perille menoa. Kerran se taas honteloin loikin eteni kohti ovenpieltä kalutakseen sitä hampaillaan. Mutta se muisti varmaan suihkaukset ja pysäytti vauhdin nelitassujarrutuksella. Uups, enpäs menekään! Läheisin kontakti jo kookkaaseen pentu-Kerttuun minulla oli eräällä helteisellä automatkalla. Siitä oli epämukavaa olla lattialla ja siksi se tunki syliini ja yritti vielä nostella etutassuja olkapäilleni... Voit kuvitella, miltä tuntuu pidellä sylissä toistakymmentä kiloa lämmintä koiraa yli kolmenkymmenen asteen kuumuudessa...


Dalmatialaiset ovat älykkäitä ja voimakastahtoisia... On ollut hienoa seurata sitä johdonmukaista mutta lempeää kasvatusta, mikä on tuonut esiin Kertun parhaat ominaisuudet. Pentuaikana isäntäväki vuorotteli työssä oloaan ja sai sen vähitellen opetettua kuivaksi. (Vaikka ilopissi siltä pääsi pitkään sen jälkeenkin vielä...) Koirakerhot ja -koulut käytyään Kertusta on kasvanut mallikelpoinen perheenjäsen... Totuttelu uusiin asioihin oli myös aikaa vaativaa. Parin vuoden ikäinen sukulaistyttömme oli Kertun mielestä aivan kummallinen otus... lintu vai kala... pitäiskö varulta pelätä... HAU! Onneksi jo koiriin tottunut pikkutyttö antoi haistella itseään ja sen jälkeen laji tuli Kertulle tutuksi. Totuttelua vaati myös kotiin yksin jääminen. Kerttu sai joka aamu "aamupahvinsa", vessapaperirullan tai käytetyn pahvimukin, joka odotti työstä palaavia kämppiksiä silputtuna. Kerttu piti jättää vaivihkaa yksin, sillä sen itku olisi jatkunut muuten kauan... Nyt se pahvin nautittuaan asettuu omaan paikkaansa nukkumaan ja keräämään energiaa seurusteluun illemmalla...


Kerttu on hyvin ihmisrakas. Oletkohan nähnyt koskaan että koira osaa hymyillä? Kerttupa osaa! Kuulemma se on monille dalmatialaisille tyypillinen ominaisuus. Kun se tapaa mieleisen ihmisen, se painaa päänsä alas nöyrästi ja vetää suupielensä hymyyn niin, että valkoiset hampaat näkyvät. Se ei muistuta irvistystä eikä ole uhkaava ele. Kuulemma dalmatialaiset hymyilevät vain ihmisille, eivät toisilleen... Ele on hyvin nopea. Hymyä säestää iloinen hännän heilutus... Kertun häntä heiluu usein ja kertoo sen iloisesta luonteesta. Kun Kerttu on meillä kylässä, sen aamuheräämisen kuulee naapurihuoneeseen siitä, että heiluva häntä alkaa heti napsaa seinään, tai patteriin... Huomiota Kerttu kerjää tuijotuksella... hypnotisoinnilla suorastaan! Mikäli vastapuoli ei huomaa, on Kerttu varautunut jatkamaan... se nojaa kuonollaan johonkin alustaan... ja tuijottaa. No etkö jo huomaa, mullon asiaa!





Kerttu on tottunut harrastamaan ja liikkumaan paljon. Pyörä-, juoksu- ja hiihtolenkit ovat tuttuja, samoin vapaa juoksentelu luonnossa. Vaelluksella Kerttu kantoi oman reppunsakin. Kävelylenkeillä se kantaa usein suussaan jotain; tällä hetkellä se on vanha tennispallo... Jos kelit eivät salli pitkiä ulkolenkkejä, on Kertulle keksittävä ohjelmaa... aivotyötä. Makupalojen etsintä, nenätehtävät, on sen mielestä mitä hauskinta. Yllätyin siitä, että se totteli minunkin ohjeitani: jäi ODOTA-käskystä keittiöön kunnes piilotin makupalan ja käskystä ETSI! se innokkaasti haistellen ja häntäänsä viuhtoen haki ja löysi viimein kätkön.


Mikäli Kertulla ei ole mitään tekemistä, se kyllä keksii... Se pureskeli muruiksi kauan jahtaamansa isot koristekävyt. Huovutettu "kivi" löytyi märäksi maiskuteltuna. Tuhannen palan palapelistä se söi sen viimeisen palan... Viime aikoina se on erikoistunut kynttilöiden muotoiluun - kuulemma - ja tomaatinpoiminta suoraan varsista on todella makoisaa puuhaa... Lista ei ole pitkä, sillä Kertullahan ON puuhaa yleensä...


Tällä hetkellä Kerttu on kaukana Melbournessa. Sen matkaaminen kauas meren taakse sisälsi monta jännittävää käännettä... Sillä on oma passi, tottakai. Maahantulolupaa varten piti ottaa monenmonta rokotusta ja vasta-ainemääritystä, joista viimeisen tulos saatiin viimeisen päivän viimeisellä minuutilla... Ja vielä viimeisillä hetkillä ennen lentoa oli jotain yllättävää, viime hetkellä ratkaistavaa ongelmaa luvassa... Ei ollut ketään, joka olisi osannut kertoa kokonaisuudessaan kaikkea sitä, mitä kaikkea koiran siirtäminen Australiaan vaatiikaan... Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin... Lento sujui hyvin ja kuukauden karanteenin jälkeen Kerttu sai aloittaa tutustumisen aivan uusiin tuoksuihin ja otuksiin... ja nauttia auringosta. Skypen avulla voin tavata nyt Kertun viikoittain... Minä juttelen ja Kerttu seisoo ikkunasta ulos katsellen ja häntäänsä heilutellen... Missä mummo?