Hiono

"Hiono" tarkoittaa perheessämme jotain erityisen hienoa. Sanaa käytettiin ensimmäisen kerran kuvaamaan joulukuusessa roikkuvan, kahvipaketista tarkkaan reunoja myöten leikatun, kultaisen kahvikupin erityistä, henkeä salpaavaa kauneutta. "Eiks oo hiono!", huokaili keskimmäinen, silloin 4-vuotias lapsemme ja tuijotti aikaansaannostaan silmät pyöreänä. Jouluvalmisteluissa perheemme on panostanut erityisesti silmänruokaan. Ja nuorna on vitsa väännettävä!


Silti oli yllätys, kun vanhempi lapsenlapsi alkoi ojennella käteeni jouluaattona, pian suojapuvusta kuoriuduttuaan, itse tekemiään joulukuusenkoristeita. Äiti oli hieman avustanut, eli leikannut joulukuvioita, joita tyttö oli "ite" liimannut. Koska ei ole vielä loppiainen, voimme palata siis hetkeksi joulukoristeluun.





Pieni kuusi odotteli jalkaan aseteltuna seinän vierellä. Ja tyttö asetteli tekemiään koristeita sinne innoissaan.





Joululaatikosta kaivelimme lisäksi pieniä, keltaisen ja kullan värisiä palloja.





Arvaattekin jo varmaan, että lähes vuoden ikäiselle pienemmälle lapsenlapselle pikkupallot olivat aivan liian houkuttelevia. Nopealla käden heilautuksella hän sai napattua pallon kuusesta. Vain kullanvärinen lankalenkki jäi roikkumaan puuhun. Ja yhtä nopealla ranneliikkeellä pallo oli jo pojan suussa.





Tänä vuonna meille antoi siis tunnelmaa joulukuusi, jossa roikkuivat tytön tekemät paperikoristeet ja latvapuoleen kerätyt koristepallot. Ja kuusen ympärillä neulasten kehä. Sillä kulkureitti nyt vain sattui aina menemään aivan kuusen oksia hipoen.





Tänään oli sitten jo aika aloittaa kinkun sulatus. Sain ohjaajaltani uuden kuntosaliohjelman, jota olisi nyt tarkoitus käyttää ahkerasti. Lisäpuhtia antaa Katriina. Sillä eihän kaveria petetä ja olla menemättä, jos kerran on sovittu. Seuraava kerta on jo huomenna. Lienee parasta lähteä keräilemään voimia punttien nostoon. Mukavaa menoa sinnekin!

Rääppiäiset

Mietin, onko sana rääppiäiset kirjakieltä vai murresana. Suomi-englanti-sanakirjani tietää sen olevan "oikea" sana. Nämä päivät ovat joulun ja vuoden rääppiäisiä.


En tiedä, ilkeänkö kertoa tämän päivän ruokalistaani. Todellinen rääppiäislista! Luumurahkaa. Paljon. Omena. Kymmenen mandariinia. Ainakin. Vai klementiiniä. En koskaan opi. Pullaa, kaksi kymmenen sentin palaa. Voita päällä. Kylmän maidon kanssa. Reilut puoli pussia suklaatoffeita. Ei ollut enempää jäljellä niitä... Ja kahvia, tietty. Porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, rosollia, kinkkua. Tursuu jo korvistakin. Latte ja piparijäätelöä, ennen elokuvaa. Tänään ei ollut väliä. Kunhan ei ollut nälkä.


Enkä tiedä, ilkeänkö kertoa, mitä tein tänään. Lähes en mitään. Keskimmäisen tyttären perhe lähti kotiin junalla, aamuvarhaisella. Sen jälkeen istahdin television ääreen ja istuin, istuin, söin, istuin. Yöpaidassa ja aamutakissa. Tuntikausia. Gerard Depardieu Monte Criston kreivinä vangitsi minut yllättäen. Katsoin kaikki sarjan osat peräperää. Välillä kipaisin käynnistämässä pesukoneen tai hakemassa keittiöstä, nnohhh, tiedätte jo.


Miehen kanssa kävimme vielä elokuvissa. Australia. En ollut lukenut siitä mitään mairittelevia arvioita, mutta elokuva kiinnosti ihan maisemien vuoksi. Maisemat olivat Australian pohjoisosan kuivaa seutua, Darwin mainittiin. Kamerat kiersivät suhteellisen pienellä alueella. Ja muutenkin on pakko todeta, että oman arvioni mukaan arvostelut olivat sittenkin liian mairittelevia. En voi suositella sitä ystävilleni.





Joulu jätti jälkeensä surullisen ja tyhjän olon. Mielessä risteilee nyt monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Ja syli tuntuu tyhjältä. Kaksi pientä ihmistä olivat kuin iloinen tuulenpyörre. Taukoamaton, koko hereillä olon ajan. Mistä se energia saakaan alkunsa...

Joulua!

Ja me toivotam onnellista ja hyvää joulua itsekullekin Kurkistelijalle!

Jouluaatonaatonaattoo

Joulu tulee. Eikä enää jolkotellen, sillä se lähestyy jo nurkan takana. Viime päivinä se on tullut Rajattomien Joulu-levyn tahdissa. Levyllä on niin iloisen levollinen tunnelma, että musiikki osuu suoraan ja hyvästi syvälle "hermoon".


Kävimme Miehen kanssa tänään pitkällä kauppareissulla. Ostimme valmiiksi kaikki jo nyt ostettavat ruokatarvikkeet. Ostimme myös muovilla kyllästetyn pöytäliinan kahden tahmatassun kunniaksi. Täydentävä ruokatarvikkeiden ostosmatka tehdään aatonaattona ja loput saadaan kotikatumme päässä olevasta pikkukaupasta aattona. Nuorempi tytär käväisi jutustelemassa kuulumisia ja kaiveli kouluaikaisen keittokirjani väliin talletetun glögipiiraan ohjeen. Hän lupasi leipoa sen jouluaatoksi. Ensimmäisen glögipiiraan meille leipoi erinäisiä vuosia sitten miniämme.


Aattona meitä on ruokapöydän äärellä kahdeksan. Nuorempi tytär tulee poikaystävänsä kanssa jo ateriaa valmistelemaan. Ja vanhempi tytärkin tulee etelästä perheineen aattona puolenpäivän aikaan. Joukosta puuttuu kaksi, eli miniämme ja poikamme. Mietin, että koska olisimme olleet koolla koko perhe yhtäaikaa. Olisiko se ollut vanhemman lapsenlapsen synnyttyä, lähes kaksi ja puoli vuotta sitten? Muuten pidämme kyllä paljon yhteyttä eri suuntiin. Koen, että välimme ovat läheiset.


Eilen käväisin päiväseltään Helsingissä ystäväni ja hänen parin naapurinsa kanssa. Ihan muuten vain. Päivä oli sateinen aamuvarhaisesta iltamyöhään saakka. Onnistuin silti nappaamaan kamerallani joitakin joulutunnelmia.


Esplanadin puiston puut olivat kauniisti valaistuja.





Puitossa oli pitkät rivit käsityöläisten myyntikojuja. Pitkä ja hoikka joulupukkikin siellä seisoskeli. Hän vaikutti hieman hämmentyneeltä. Lumesta ei ollut tietoakaan ja rekikin juuttunut ties minne lumen puutteessa. Posetiivari soitteli iloista musiikkia. Häntä ei sade tuntunut haittaavan, vaikka välillä oli leviteltävä muovit soittimen suojaksi.





Ainoa ostokseni oli Intiassa tehty tähtilyhty. Impulssiostos.





Vielä kaksi työpäivää ja sitten on aika käydä joulun viettoon...

Tonttu tietää, tonttu tietää...

Tasan viikko jouluaattoon. Lapsena tämä oli vuoden pisin viikko. Tontut kurkistelivat ikkunoista ja piti olla vielä kiltimmin kuin tavallisesti. Yhtenä vuonna olin mukana tonttuleikissä. Se toinen vasemmalta. Ja koulussa, joulujuhlan jälkeen, saimme aina paperipussin, jossa oli omena, pipari ja lakritsapatukka. Ai että se pussi tuoksui hyvältä!


Mies on pystyttänyt jokavuotisen jäälyhtytehtaan. Niitä on jo monta pihalla odottamassa. Tänään hän sytytti kaksi, kokeeksi. Hyvin paloivat. Palavat vieläkin, vaikka tuuli ulvottaa ikkunanpieliä.


Pihalla, seinää vasten nojaa pieni, kesämökkimme metsästä noudettu kuusi. Mies laittaa sen jouluaattona pensasaidan taakse piiloon. Hän aikoo löytää sen sieltä yhdessä isomman lapsenlapsen kanssa. Tuovat sen sisälle koristeltavaksi.

Niskasta kiinni

Ah, lähes hävettää tuo edellinen postaus surkeuksineen. Vaikka totta onkin joka sana. Mutta eihän se elämä muutu surkuttelemalla. Vaan ajattelemalla ja tekemällä. Olen mietiskellyt, mitä tehdä tällä vapaa-ajalla, jota nyt on siis enemmän. Ja kolme asiaa on noussut selkeästi muiden edelle.

Joulukortteja kirjoitellessa on tullut ajateltua paljon ystäviä. Heitä, joita viimeisen kahden vuoden aikana ei ole muistanut riittävästi. Koska lapset eivät asu enää kotona, yhteydenpito heidän kanssaan on ollut etusijalla. Ja tietysti lastenlasten kanssa. Loppuvuodesta isompi lapsenlapsi on ilahduttanut meitä välillä juttutuokioilla skypessä. Pääosin hän kuuntelee puhettamme sekä vastailee kysymyksiimme "ei" tai "joo", kuten kaksivuotias ikään. Ja välillä hän kuuntelee ja katselee lyhyitä satujuttuja - silloin ovat nuket ja nalletkin apunamme. Sitten rakkaisiin vanhoihin ihmisiin on yhteydenpito ollut etusijalla. Mutta koen, että siskon perheeseen sekä joukkoon ystäviä on tullut oltua yhteydessä liian vähän. Heitä aion muistaa uudenvuodenlupauksessani.

Kuntoilua olen aloittelemassa uudella innolla. Parin vuoden ajan liikunta on rajoittunut kävelylenkkeihin ja satunnaisiin käynteihin keilahallissa. Pari vuotta sitten sanouduin irti kuntokoulusta, jossa oli tullut ahkeroitua vuosien ajan. Sopimaton verenpainelääkitys ja pitkät työpäivät uuvuttivat liikaa. Käynnit harvenivat harvenemistaan ja oli turhaa maksaa enää kannatusmaksua kuntokoululle. Mutta nyt liityimme Miehen kanssa sinne uudelleen. Kolmen kuukauden ajan minua "vahtii" ohjaaja. Tai oikeammin hän on käytettävissä apuna liikkeelle lähtöön ja sopivan tehon lisäämiseksi. Haluan takaisin sen hyvän olon, mikä seurasi tehokasta jumppaa.

Ja harrastukset. Niille löytyy nyt aikaa paremmin. Olen plaraillut kansalaisopiston kevään ohjelmaa. Digikuvaus kiinnostaa - siis oppia niksejä tämän yritys-ja-erehdys-menetelmän sijaan. Niin ja kuvankäsittely, tottakai. Ja sen lisäksi olisi joukko muita, lähinnä taidepainotteisia aineita. Ehkä mahdun johonkin mukaan. Ilmoittautuminen on huomisesta alkaen. Syksyllä suosituimmat ryhmät täyttyivät muutamassa minuutissa. Taidankin nukkua sormi pystyssä ensi yön, että se on valmiina naputtelemaan nettiin heti kello yhdeksännollanolla.

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Niin kaamos!

Joka vuosi se yllättää minut. Kaamos. Joka vuosi yritän vastustaa sitä ja onnistunkin joulukuun alkuun saakka. Ja taas se yllättää. Tulee väsymys. Pimeys aivan sattuu. Ei auta, vaikka takapihalla on valoja kuin ilutalussa. Liikunta ja sosiaaliset suhteet auttavat. Joopajoo. Mutta silloin pitää kerätä niin paljon energiaa, että saa vaihdetuksi aamutakin lenkkivaatteisiin tai raivattua alakerran sotkut vieraiden tulla.





Tänään piti kävellä kaksipilkkuneljäkilometriä. Sitten alkoi helpottaa. Ilmeisesti endorfiinia alkoi silloin purskahdella pannan puristamaan aivostooni. Iltapäivällä vielä tunti keilailua ja sen päälle oikean kokin valmistama grillipihvi. Saatoin kotiin palattuamme jo kehua ystävälleni, että kunnon kaamosmasennus meni hukkaan. "Kyllä se vielä palaa", lohdutteli ystäväni kunnon ystävän tapaan.


Mutta, I´ll survive!

Fiiliksiä

Istun tässä ja fiilistelen. Kello on jo paljon, mutta en vielä malta mennä nukkumaan. Ensin on naputeltava edes muutama rivi, vaativat levottomat etusormeni. Sillä tänään löysin joulufiiliksen. Istuin kotona illan yksin ja soitin joululevyjä toisensa perään. Ja kirjoittelin joulukortteja. Minulle käy aina niin, että saan ne postiin vasta juuri, kun aika hipoo dead linea. Mutta ehdin, yleensä. Kerran jouduin laittamaan kalliilla... Mies oli työpaikan pikkujouluissa, mutta tuli varhain kotiin. Nukkuu jo. Onkohan meistä tulossa vanhoja??





Minullakin oli tänään työpaikan pikkujoulut, tavallaan. Lyhyen koulutuksen jälkeen talo tarjosi meille maittavan jouluaterian. Oli mukavaa rupatella kollegojen kanssa. Heidänkin, joita harvemmin tapaa. Nyt, kun sähköposti lähinnä on kommunikaatioväline puhelimen sijaan, kontaktit muissa työpisteissä olevien kollegoiden kanssa jäävät vähiin. Sain lopettaa työviikon hyvillä mielin.


Illan mittaan olen mietiskellyt, millaisia fiiliksiä työviikko onkaan tarjonnut. Maanantaina illalla takki oli niin tyhjä tauottoman, yhdeksäntuntisen työpäivän jälkeen! Tiistaina sain asiakkaalta niin kauniit kiitokset, että iltakin meni aivan hämmentyneen onnellisissa fiiliksissä. Ja aina välillä piti kokeilla kädellä varovasti päälakea: Oli siellä "sulka". Keskiviikkoillan olin kiukkuinen. Piti Miehellekin kiukutella, viattomalle luontokappaleelle. Olin ollut neljän tunnin koulutuksessa ja se nostatti harmistunutta olotilaa. Eikä Mies onneton mielestäni kuunnellut minua riittävän osaaottavasti. Hänen syynsä siis! Koulutus liittyi muutoksen hallintaan. Ja muutosvastarinnan taltuttamiseen. Ensioletukseni oli ollut, että koulutus liittyisi tulevaan kuntaliitokseen. Mutta sitten nousi ajatus, että olemmekohan olleet vastarannan kiiskejä esimiesten mielestä. Emme ole hihkuen suopuneet kaikkiin uusiin työmuotoihin, kun kerran resurssia ei ole herunut yhtään lisää. Olen yrittänyt työssä lähinnä keskittyä omaan työhöni, siihen jota koen osaavani ja josta pidän. Mutta en voi sille mitään, että kokouksissa ja sisäisissä koulutuksissa koen usein enemmän latistuvani ja ärtyväni kuin innostuvani. Olenkohan asennevikainen vai muutosvastarintainen? Torstaina työpäivä oli helpompi, hallittavissa. Pääsin kotiin ajallaan. Eikä päivä jättänyt jälkeensä kuin väsymyksen. Haasteellisemman työpäivän jälkeen jää tunne, että on saanut jotain aikaan. Mutta joka päivä ei jaksaisi yhtä suuria haasteita...


Nyt on siis edessä viikonloppu. Seuraavan kerran menen työhön keskiviikkona. Jotain jouluvalmisteluja voisi tehdä, ettei tule kiire. Sillai fiilistellen. Välillä pysähdyn ikkunaan ja tuijottelen takapihalle. Kun lunta on tullut lisää, ja valot valaisevat lumen, ja lumi kertaa valot, on piha niin satumainen.

Läähätän ja läkähdyn

Alkoi pyöriä mielessä se sävel: "Läähätän ja läkähdyn,Y, Y-Y!" Se taitaa jatkua, että syövereissä syleilyn. Ö, Ö-Ö. Ei täällä vaan semmoisissa syövereissä. Vaan palaudutaan taas päivän työstä. Tuo laulu menee sentään duurissa - se, mitä nyt nuoteista tiedän. Ja duurissa täälläkin sentään. Sen verran totean, että on pakko antaa työlle pikkusormen kynsi vapaa-aikana ja alkaa lukea kotonakin työsähköpostit. Muuten ei-tuu-mittään!


Oikeasti taustalla soi Paul Simonin Graceland. Ja pääni nyökkii tahdissa. Ihana! Kiitos, Katriina!


En jaksa nyt oikealle lenkille, mutta ainahan voi tehdä virtuaalilenkin. Nnnnoh, hikoilun ja hengästymisen kanssa nyt on niinjanäin. Mutta kyllä se virtuaalisestikin virkistää. Siis palataan tuokioksi eiliseen.


Pilvet roikkuivat tuttuun tapaansa niskaa hipoen. Silti varustauduimme eiliselle lenkille kameroiden kanssa. Jos JOTAIN kuvattavaa tulisi vastaan. Tuntuu siltä, että kun on tottunut nyt kulkemaan kameran kanssa, löytyy aina jotakin ihmeteltävää tai ihasteltavaa. Annoin raahata itseni läheiseen lintutorniin. Sillä tiesinhän, että muuttolinnut ovat aivan jossain muualla ja pesinnän kanssa on niin ja näin. Siksi yllätys olikin hieno, sillä se ääni, mikä syntyi, kun vapaat laineet liplattivat jään alle ja soittelivat kaisloja, oli ihmeellinen. En ollut koskaan kuullut sellaista ääntä aikaisemmin, kaupunkilaistyttö.





Sinnikkäästi etenimme rantaraittia. Oli niin liukasta, että vauhti oli hitaahkoa ja takajalka lipsui. Eikä mitään mieltä nostattavaa katseltavaa. Veneetkin hytisivät ohuen lumipeiton alla.





Silloin muistimme Kallen, jota emme olleet käyneet tervehtimässä moneen kuukauteen. Kalle asuu paikallisessa vihermaassa, jossa nimensä mukaan on kesä ainainen. Herätimme sen unestaan. Vaikutti siltä, että keskeytetty päiväuni aiheutti mieliharmia, sillä se kaivautui sanomalehden alle ja käänsi selkänsä meille. Eikä vastannut, vaikka hoimme sille "päivää" ja "terveterve" monet kerrat. Päätimme lopulta poistua näyttämöltä tappion kärsineinä. Jos ei huvita, niin ei huvita ja olkoon sitten! Mutta silloin kuului käheällä äänellä:"Päivää, päivää!" Kaikki oli meille anteeksi annettu. Saimme kuunnella vuolasta juttelua. Ja kun lopulta oli aika lähteä kotiin, se yritti huudella meitä takaisin kirkumalla kimeästi.





Niin, Kalle on kakadu, älykäs, utelias papukaijalintu. Sen ikää en nyt muista, mutta ei se aivan eilisen teeren kakadu ole. Oli ihmeellistä muistella, että tuollaisia Kalleja bongasimme kymmenien lintujen parvina tienposkessa ajellessamme siellä aussiteillä. Huoh!

Suunnitelmia ja niiden muunnelmia

Suunnitelmat ovat sitä varten, että niitä muutetaan. Tällaiseen johtopäätökseen kasvoin jo silloin, kun lapset olivat pieniä. Saattoi kulua viikkokausia ennen kuin sovittu kyläreissu toiseen lapsiperheeseen toteutui. Sillä jos ei joku omista lapsista sairastunut juuri parahiksi, niin isäntäperheessä jylläsi tauti, jota ei ehdoin tahdoin halunnut hakea omaan kotiin.


Edellinen riitänee pohjustukseksi aiheeseen. Sillä tämän itsenäisyyspäivän olemme viettäneet tiiviisti omassa kodissamme suunnitellun kyläreissun sijaan. Mies heräsi kaksi päivää sitten silmä punaisena ja eilen se oli edelleen punainen. Mitä siitä silmästä nyt turvonneiden luomien välistä näkyi. Eikä autolla ajamisesta tullut mitään, sillä auton ilmastointilaitteen tuuli sai silmän lisäksi kyynelöimään vuolaasti. Lääkäri antoi eilen reseptit ja hoito-ohjeet ja näyttää siltä, että maanantaina on käytävä arvuuttelemassa toista diagnoosia. Kyläpaikan isäntä arveli peruutusta soitellessamme syyksi avaimenreiästä kurkistelua. Mutta eikös siitä tullut näärännäppy ja tuo ei ole nyt sitä...




Tämän päivän kuvitukseksi sopinee kansalliskukkamme kielo.


Aamulenkin jälkeen olemme siis kökötelleet kotosalla. On ollut aikaa soitella puheluja, joiden suo kestävän pitempään. Ja joulukorttien tekoon on ollut kyllin aikaa. Ylellistä. Mies kypsensi pakastimesta löytyneen strutsinlihan - suomalaiskansalliseen tapaan. Juhlan kunniaksi nautimme sitä viinin kera.


Kukaan ei uskoisi varmaan, jos väittäisin olleeni kotona ja välttäneeni the Juhlien seuraamisen televisiosta. En välttänytkään. Kokonaan. Alussa seurasin hyvinkin tiiviisti ja lopussa toisella silmällä. Toinen silmä ja ajatukseni olivat keskittyneet korttien tekoon. Viimeisen vuoden aikana on tullut seurattua telkkaria hyvin vähän. Eikä tämän päivän tarjonta lisännyt kiinnostustani. Vaikka suon kyllä juhlat linnassa. Ihmettelen sitä katkeran kateellisen sävyistä keskustelua, jota viime aikoina olen ollut huomaavinani ainakin paikallislehdessämme. Ja televisiossa juhlia pilkattiin jossain "huumori"-ohjelmassa aivan ala-arvoisesti. Itsenäisyys on hieno asia ja sen juhliminen on paikallaan.


Jahas, itsenäisyyspäivä olikin jo eilen. On aika siirtyä unten maille. Jatkot jäävät nyt väliin... Hyvää yötä!

Kunnon kohotusta

Ensimmäinen viikko puolivapautta alkaa olla lopuillaan. Maanantaina on aika mennä työhön. Ajatus siitä tuntuu jo hyvältä. Viikko on kulunut äkkiä, liian äkkiä, sillä en ole saanut tehtyä asioita, joita olin suunnitellut. Kuvittelin tekeväni paljon kodin siisteyden hyväksi, mutta en ole saanut aikaiseksi. Parina päivänä olen laahustanut aamutakissa, puuhaillutkin, iltapäivään saakka. Ja olen nauttinyt yksinolosta. Mutta toimetonna laahustamista ja yksinoloa pitää nauttia säästellen, kuin lääkettä. Jos sitä nauttii liikaa, alkaa tulla sivuvaikutuksia, olen huomannut. Minulle tulee nopeasti tunne, että elämä on kulunut hukkaan. Tänä aamuna luin kaupunginosalehdestä paikallisen valtuutetun joulukolumnia. Hän toivotti ihmisille kaamosrauhaa ja laskeutumista hitauteen. Hm, niinhän juuri olen toiminut!


Tämän viikon ilonaiheita ovat olleet ystävät. Eilen sain vieraaksi kaksi ystävää, joihin olen tutustunut työssä jo vuosia sitten. Olen monesti miettinyt, olisinko minä tällainen minä ilman näitä ystäviäni. Sillä niin antoisia ovat olleet monenmonet keskustelut elämästä, parisuhteesta, naisena olosta, kaikesta... He ovat haastaneet minua peilaamaan aivoituksiani. Enää emme ole ehtineet paljoakaan työssä juttelemaan kuin päällimmäisiä kuulumisia, mutta kohtaamiset vapaa-ajalla kulttuurista nauttien, tai muuten vain, ovat syventäneet ystävyyttämme. Tulevaisuudessa työtoveruutemme tulee muuttumaan, loppumaankin, mutta ystävyys jatkuu.


Eilinen päivä alkoi siis vauhdikkaasti. Aamulenkillä keräilin puhtia "edustustilojen" raivaamiseksi vierailukuntoon. Se tarkoitti käytännössä monta keikkaa yläkertaan tavaroita roudaten. Sitten nopeasti tarjoiltavat kuntoon. Vieraiden tultua unohtui aika. Ja mieli sai kunnon kohotusta.





Ystäväni tuntevat levottoman sieluni, joka kaipaa jatkuvasti kauas, aurinkoon. Mikäpä olisi ollut siis parempi tuliainen tällaiselle puoliköyhälle ystävälle kuin säästöpossu. Ohjeeksi annettiin laittaa sinne sata euroa. Mutta oliko se kuukaudessa? Viikossa?? Päivässä????





Päivän päätteeksi sain jutella vielä kaksi puhelua. Ensimmäinen tuli työtoverilta, konserttiystävältä. Vaihdoimme puolen vuoden kuulumisia ja sovimme kohtaamisesta viimeistään ensi vuoden ensimmäisessä konsertissa. Ja toinen puhelu oli Skypellä. Juttukavereina olivat vävy, tytär ja isompi lapsenlapsi, erikseen ja yhdessä. Pienempi hoilasi jossain taustalla. Tyttö seurasi herkeämättä kuvaruudusta, kun rapistelin ja availin säästöpossupakettiani. Yhteislaulusta ei nyt tullut mitään. Hän sanoi tomerasti "En!". Mutta mummi kelpasi puhaltamaan pipit sormessa, kyynärpäässä ja kummassakin jalassa. Hän asetteli paranneltavan paikan lähelle ruutua ja mummi puhalsi, pappakin. Taisivat pipit loppua kesken...


Tämän viikonlopun suunnitelmiin kuuluu lisää ihmisiä. Suunnitelmissa on ajella huomenna pojan appivanhempien luokse yhdeksi yöksi pikkujoulua viettämään. Huomenna aion myös soittaa kaksi puhelua, enolle ja Miehen tädin puolisolle. Nämä rakkaat vanhat herrat viettävät kenties viimeistä itenäisyyspäivää. Eno oli ollut juuri sairaalassa, koska sisäinen verenvuoto oli vienyt voimat. Syytä vielä selvitellään. Ja Miehen tädin puoliso on joutunut sairaalahoidon jälkeen kuntoutuslaitokseen, jossa selviää lopullinen hoitopaikka. Alzheimer-sairaus on edennyt nopeasti ja avun tarve on kasvanut liian suureksi. Toisilleen rakkaat vanhat ihmiset ovat joutuneet eroon. Haluan soittaa näille veteraaneille ja kertoa jälleen kiitollisuuteni siitä, että he ovat olleet mukana turvaamassa itsenäisyytemme säilymistä.


Hyvää itsenäisyyspäivää ja viikonloppua sinullekin!

Tiistaita koko päivä

Tänään on pidellyt jälleen pimeää ja sadetta. Vicki Li ilahdutti blogissaan kesäkuvilla. Se sai minutkin kaivelemaan arkistojani. Jossain tuolla loskan alla tällainenkin kesä odottelee puhkeamistaan. Suunnittelin viritteleväni valoja tänään pihalle. Mutta en voinut mennä kastumaan sinne. Enkä hennonnut Miestäkään pyytää; olisi varmaan mennyt. Huomenna sitten. Mañana.





Tänään päivä meni jälleen kaupungilla asioiden. Ostin valmiiksi postimerkit joulukortteihin. Tarvitsee enää tehdä ne ja kirjoitella osoitteet. Tai viime tipassa rynnätä kauppaan ostamaan kortit ja kirjoituttaa Miehellä puolet osoitteista. Huoh! Joulu sinänsä ei aiheuta mitään stressiä tai hössötystä. Lasten kanssa olemme muutamien vuosien ajan panostaneet vain yhdessäoloon. Lahjoja saavat vain pienimmät, tyttären lapset ja siskoni lapsenlapset. Isompien lahjaa on se yhdessäolo ja hyvä ruoka. Yritin löytää jotain uutta kivaa peliä isompien yhdessä pelattavaksi, mutta en löytänyt. Joskus aikaisempina jouluina olemme tehneet yhdessä suurensuurta palapeliä. Tehneet tuntikausia ja höpötelleet. Yhtenä jouluna Kerttu-koira ratkaisi kilpailun siitä, kuka saa laittaa viimeisen palan. Meni ja söi sen!


Tänä vuonna vanhemman tyttären perhe tulee meille ja nuorempi tytärkin tulee poikaystävänsä kanssa. Pojalle ja miniälle lähetin paketin. Saapa nähdä, ehtiikö jouluksi.


Joululevyjä ei ole tullut vielä kuunneltua. Nämä pimeät päivät ovat vaatineet reippaampaa menoa. Viime päivinä se on ollut afrikkalaista musiikkia, joka on saanut minut mukaansa tanssahteluun, polvet koukussa ja takalisto rytmissä keinahdellen.


Tänään tapasin kaupungilla ystäväni, joka tutustutti minut uuteen salaattipaikkaan. Pidän paikoista, joissa on mahdollisuus ruokailla rauhassa ja jäädä jutustelemaan vielä kuulumisetkin. Niin, toki salaatinkin pitää maistua hyvältä.


Kuntoilun eteen tein tänään sen verran, että kävin tiedustelemassa aikaisemmilta vuosilta tutun kuntokoulun nykyistä tarjontaa. Kun työpäivät alkoivat tuntua liian raskailta, en jaksanut mennä enää ryhmiin ja sanouduin sieltä irti. Ennen sitä olin "sakottanut" itseäni jo erinäisiä kuukausia maksamalla kuukausimaksun tyhjästä. Taidanpa aloittaa kuntokoulussa jo tällä viikolla uudelleen. Mies suunnittelee myös liittymistä sinne. Joillakin tunneilla voimme käydä yhdessä. Uskon, että saan vähitellen lisättyä jaksamistani. Vieläkin muistan sen hyvän olon, joka viipyili vielä pari päivää syvävenyttelyn jälkeen. Sitä oloa olen kaivannut.


Eih. Nyt lähden koluamaan kaappia ja kaivelemaan laatikoitani. Joulukorttien teko alkaa...

Ensimmäinen päivä

Mitä ihmettä voi kirjoittaa päivänä, jolloin aamu ja ilta ovat kohdanneet toisensa ja päivä on ollut siinä välissä vähän vähemmän pimeä hetki. On pitänyt kiiruhtaa kaulukset pystyssä ja yrittää suojautua pisaroilta, jotka tuuli on pyöräyttänyt varjonkin alle. Ihminen, joka on varustettu valokennolla, ei voi kuin vääntäytyä puoliväkisin saadakseen edes osan suunnittelemistaan asioista toteutettua. Huoh, en kessssstä tätä kaamosta!



(Tuo lumikin on sulanut sateen mukana pois. Ei sekään enää valaise.)


Tämä viikko on vapaata työstä. Näin olen nyt suunnitellut: Viikko työtä ja viikko vapaata, ainakin toistaiseksi. Viikko aina aikaa elämälle. Olen päättänyt antaa enemmän aikaa ihmissuhteille, harrastuksille, kodille ja hyvinvointini kohentamiseen.


Eilen oli syntymäpäiväni. "Muutamaan" vuoteen ei ole tullut enää laskettua, montako yötä on vielä nukuttava ennen syntymäpäivää. Eikä ole tullut enää toivottua, että vuosi kuluisi nopeasti. Se kuluu toivomattakin. Suuren osan päivästä istuin eilen hiljaa mietiskellen. En voinut olla laskematta, että tämän ikäisenä äidilläni oli enää neljä vuotta elinaikaa. Ja tässä iässä hänen elämänsä laatua heikensi jo vakava sairaus, syöpä. Tunnen kiitollisuutta siitä, että saan vielä näin nauttia elämästä. Ehkäpä siksi tämä kiitollisuus, että elämän rajallisuuden ymmärtää selkeämmin kuin nuorena. Ja hyväksyy.


Päivän iloisempi osa alkoi illan korvissa, kun nuorempi tyttömme ja hänen poikaystävänsä sekä me Miehen kanssa kohtasimme keilahallilla. Tunnin kisailu painavaa palloa työnnellen päättyi parhaalla mahdollisella tavalla: Jokainen oli melko tyytyväinen suoritukseensa. Pallo ei vierinyt suoraan ränniin liian usein ja välillä joku sai kaikkikin keilat nurin, yhdellä tai kahdella heitolla. Ja hauskaa oli. Pelin jälkeen suunnistimme yhdessä ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja seura mitä parhainta. Kiitos!





Tämän päivän vietin asioilla. Kävin työterveyshuollossa, sillä ajatukseni on nyt aloittaa kunnon kohottaminen. Muutaman viimeisen vuoden aikana on kuntoilu jäänyt liian vähälle. Ja sitten pistin uuden passin vireille. Sille tulee olemaan käyttöä, toivottavasti! Nuoremman tytön kanssa kohtasimme vielä kaupungilla lähes sattumalta (pienen kaupungin etuja) ja päädyimme kahvilaan. Miten ihanaa olikaan uppoutua pitkään keskusteluun nuoren, viisaan naisen kanssa!


Tänään oli loppuelämäni ensimmäinen päivä.