Hauskaa vappua!

Eivätkö näytäkin aivan iloiselta joukolta vappujuhlijoita? Melkoinen ääni lähtisi, jos vaikka yhtyisivät laulamaan "Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö..." Kuva on oikeasti otettu laajasta maisemateoksesta Hiljainen kansa. Osui kohdalle ajellessamme kohti pohjoista. Paikkakuntaa en nyt muista.


Enkä ehdi tarkistamaan, sillä nyt on KIIRE! Pitää sovittaa ja päättää, minkä asun valitsen (niistä mahtuvista), silittää, sovittaa ja päättää ja pakata muut varusteet. Laittautua muuten valmiiksi. Voisi lakata kynnetkin. Jos ehtii... Jotain syötävääkin kehiteltävä siieksi kun Mies tulee kotiin puolenpäivän jälkeen. Mutta ei liikaa, että illallakin mahtuu... Pakattava valmiiksi lastenlasten tuliaiset ja erityisesti isomman syntymäpäivälahja... Kasteltava kukat. Piti tehdä se jo toissapäivänä, mutta unohtui. Onneksi eivät ihan vielä lurpata... Soittaa ensi yön yöpymispaikkaan, tarvitseeko ottaa patjat mukaan ja pakatakin ehkä ne...


Olemme lähdössä vapun viettoon ystävien luo. Tänä vuonna juhlat ovat Hämeenlinnassa. Jo vuodesta -82 olemme viettäneet vaput yhdessä. Juhlat alkavat aattona ja loppuvat vappulounaaseen. Meitä on viisi perhettä, joita yhdistää naapuruus. Tai nyt jo entinen naapuruus. Paikkakuntia on jo kolme, joilla vuorovuosin kokoonnumme. Yhtenä vuonna olimme Kouvolan ainoa vappuhulina, kun kävelimme pääkadulla, kymmenen aikuista ja seitsemäntoista vappumielellä etenevää lasta... Nyt kokoonnumme enää pienemmällä joukolla. Me "vanhat" ja joka vuosi ainakin joku lapsista osallistuu tai edes näyttäytyy. Ja usein heillä on mukana puoliso tai jo perhekin...


Mutta nyt menoksi...


Hauskaa vappua sinullekin!

Kello Yhdeksän Siili

Se on palannut. Joka kevät odotamme, koska siilimme tulee - vai tuleeko? Ja eilen se tuli. Pelkäsimme jo, että talon päädyssä olevan lehtikompostin hävittäminen hävittäisi siilinkin. Mutta onneksi niin ei käynyt. Ilmeisesti puiston luonnontilaisessa osassa on sille ja muillekin siileille talvehtimispaikkoja.


Siilimme tulee aina aidan alta vasemmalta, tutkii pensasaidan alusen, jatkaa päivänliljojen ja saksankurjenmiekkojen alle, kiertää koko vuorenkilpikaaren, pysähtyy kuunliljapenkkiin, haistelee tuijan alle... kulkee angervojen aluset. Jos on kuivaa, se käy juomassa pienessä altaassa, joka oikeasti on suurensuuri ruukun aluslautanen, "lähteemme". Ja aina siilimme poistuu oikealle päin... Ilmeisesti sillä on joku reitti, jonka se kulkee.


Kerran se tuli, kun istuimme varjon alla syömässä savulohisalaattia. Haistoi varmaan herkullisen tuoksun... Istuimme aivan hiljaa, lähes hengittämättä. Se tuli pöydän luo haistelemaan, kiersi pöytää ja ihmetteli jalkojani. (Muut olivat nostaneet jalkansa jostain syystä ylös.) Viimein se uskalsi tulla aivan lähelle ja lipaisi kielellä jalkaani. Pieni kahahdus ja silloin se juoksi siilivaudiksi melkoisen lujaa karkuun.


Huomasimme pian pihalla istuskellessamme, että siili tulee aina suurin piirtein samaan kellonaikaan, kello yhdeksän maissa. Niinpä aloimme nimittää sitä kello yhdeksän siiliksi...


Eilen siili oli palannut, samoihin aikoihin kuin yleensä. Mies sen näki ja oli saanut kuvankin. Antoi luvan laittaa sen blogiin. Ja tässä Hän on, siirtymässä vuorimännyn alta tuijan alle. Siis siili..

Odotusta

Tänään mieleni on ollut odottava. Nuorimmaiseni lentää kotia kohti Australiasta saakka. Se oli marraskuun loppua, kun saatoimme hänet junaan... istui käytävän toiselle puolelle, asetti täyteen pakatun rinkkansa viereensä ja vilkaisi olkansa yli, kun juna alkoi kiihdyttää vauhtia... Heitin lentosuukon ja hymyilin. Miltä se olisi tuntunut lähteä, jos mutzi olisi kyynelöinyt!


Vuosia, vuosia sitten minulla oli opiskelija, nuori afrikkalainen äiti, jonka oli oltava muutaman vuoden kestävien opintojensa ajan erossa lapsestaan, alle kouluikäisestä vielä... Kaiken lisäksi hänen kotimaassaan oli sotatila... En voinut olla kysymättä, miltä hänestä tuntuu. Hän vastasi, että hän voi kuolla täällä Suomessa tai omaiset siellä kotimaassa. Voi olla, että he eivät koskaan enää tapaa. Mutta jos he näkevät, he ovat onnellisia... Sillä hetkellä hän opetti minua, ohjaajaansa. Suurta, levollista alistumista elämälle.


Noh, joojoo, minut paremmin tuntevat tyrskähtävät tässä kohtaa... tietävät, miten huolehdin... Mutta luulen, että silti opin jotain. Yritän olla huolehtimatta etukäteen ja kuvittelematta kaikkea, mitä voisi tapahtua. Ja toisaalta - pitäähän jostain varotellakin. (Tämä toimii kyllä tässä vaiheessa myös jo toisin päin... Nuoriso neuvoo ja "vahtii" meitä!)


Siis jotenkin saamaani oppia kuitenkin muistaen kuuntelin ja luin selostuksia pikkubussiajeluista (tytär kuljettajana), sukelluksista koralliriutoilla välkkyviä kaloja ja isompiakin otuksia ihastellen, surffiretkistä aallokoille, kiipeilyistä sademetsien verhoamilla rinteillä... Kokemuksia ja elämyksiä kertyi enemmän kuin tytär unissaankaan saattoi kuvitella... Voisinko muuta kuin iloita siitä, että tytär on uskaltanut elää...


Kesällä saamme vähäksi aikaa pojankin vaimoineen käväisemään sieltä merten takaa... Elän toivossa, että pitkästä aikaa olemme kaikki koolla yhtä aikaa... Siitä on jo lähes kaksi vuotta, kun juhlimme ensimmäisen lapsenlapsemme syntymää. Ensimmäistä kertaa meitä on siis kesällä yhdeksän... pieni poika on yhdeksäs.

Keväthavaintoja

Eilen: Paikoin lehti puhkeamassa, sisilisko, nokkosperhonen, neitoperho, sitruunaperhonen, kaulushaikara, silkkiuikku, tiltaltti, taivaanvuohi.

Kotimainen tämäkin

Laiskuus saa liikkeelle luovuuden. Kyllä. Eilen, tilkkupeiton alla, ainoa mikä liikkui oli ajatus, välillä... Mietin, että miksikä ei sana Kotimainen voisi tarkoittaa myös ilmiötä. Intoni ylittää jälleen taitoni, mutta ajattelin osallistua toisenkin kerran Valokuvatorstain 87. haasteeseen: Kotimainen.


Tämä ajattelemani Ilmiö on nimittäin mitä kotimaisin, mutta sen kotimaisuus alkaa vaarantua, sillä sitä on tavattu jo Australiassa, jopa Kiinan muurilla saakka. Kanarialla se on jo vanha juttu...


Ilmiö sai alkunsa, kun intohimo, onnettomat luonnon olosuhteet ja positiivinen, luova kylähulluus yhdistyi. Ensimmäiset ilmiölle vihkiytyneet eivät välttyneet huvittuneilta huudahduksilta. Se sai aremmat ilmiön kannattajat pakenemaan asumattomille seuduille tai ainakin iltahämärän suojiin. Vähitellen kannattajajoukko on laajentunut ja tieteellisten tutkimusten jälkeen ilmiö on saanut asiantuntijoiden vankkumattoman kannatuksen. Ja mikä parhainta, myös ikäihmisiä ilmiö on alkanut innostaa mukaan.

On aika paljastaa, että tämä ilmiö on S A U V A K Ä V E L Y.

Tilkkuja

Kun on lähes koko päivän loikonut tilkkupeiton alla, se saa ajattelemaan (jos nyt jotain jaksaa tänään ajatella) - tilkkuja... Selaan tänään siis tilkkuja.


Ensimmäinen tilkku on viime vuodelta. Tarkkasilmäinen voi nähdä päiväyksen lehdessä: uudenvuodenatto. Ja kanttarelli! Aivan oikein. Kävelimme silloin kanttarellipaikkamme ohi. Maa oli vielä lumeton ja oli lämpöasteita. Päätin katsastaa, vieläkö löytäisin herkkuja, joita olimme litrakaupalla syksyn mittaan keränneet juuri siitä paikasta. Löysin, tosin pakkasen jo vähän puremia.


Ja toinen tilkku on muutaman päivän takaa. Kanttarellipaikkamme oli hakattu nurin... Paikalle rakennetaan rivitalo. Kaipa se on hyväksyttävä, että jos asuu puolen tunnin kävelymatkan päässä kaupungin ydinkeskustasta, ei kanttarellia voi ikuisesti poimia ihan kotinsa läheltä. Miltä mahtoikaan tuntua niistä "alkuasukkaista", jotka olivat kymmeniä, kymmeniä vuosia asustaneet maitaan? Ja sitten kaupunki alkoi laajeta. Ihailin viimeistä, tuulen ja raskaan työn parkitsemaa vanhaa miestä, joka viis veisasi siitä, että kaupunki tuli kohti joka puolelta. Hän hoiti lampaitaan ja hevostaan. Ajelikin hevosellaan kärryillä seisten. Hevosesta oli luovuttava, kun joku oli yöllä kepillä lyöden puhkaissut sen silmän...

Ja sitten vielä keväisiä tilkkuja...





Tilkkuja tulee lisää ja lisää...

Kohta ne muodostavat mattoja, kankaita...

pilviä, aaltoja, pitsiä...

Jälkimaku

Jälkimaku on sana, joka yhdistetään useimmiten viiniin. Tai ainakin viinin jälkimausta puhutaan eníten... tai noh, juustoihin... kahvin jälkimausta puhun itsekin; pehmeästä pidän eniten. Ja viini - valkoviini - on mieleisin minulle vähän hunajaisena... Olen juhlistanut loman alkua lasillisella valkoviiniä... Mutta nuhaisena makuaisti on niin ja näin... Siis tämän loman sain juuri siksi, että juuri ennen edellisen loman alkua sain flunssan ja lomaa siirtyi. Ei tuu mittää!


Sohvalla loikoillessa on aikaa filosofoida... Jälkimaku. Senhän voisi liittää myös muistoihin, tunnelmiin ja tunteisiin, ajattelen. Jossain kirjassa tai muussa yhteydessä sanaa on kenties käytettykin siinä tarkoituksessa; en vain muista nähneeni tai sitten en ole ollut ottavaisella mielellä... Keräilemmekö matkamuistoja nauttiaksemme jälkimauista? Ehkäpä niin. Kun pitelen meren valkoiseksi hiomaa marmorikiveä kädessäni, saan makustella tunnelmaa ja lämpöä juuri sillä tietyllä rannalla...


Myös kohtaamiset ihmisten kanssa jättävät jälkimaun. Joskus voi olla tarpeen pitkäänkin tuuletella pois kirpeää muistoa ja ystävien tapaaminen voi taas jättää päivienkin ajaksi tunnelman, joka saa hymyilemään.


Listaa voisi jatkaa pitempäänkin... Mutta se flunssa. Pitänee lähteä kiltisti nukkumaan. Lapsena piti maata ja hikoilla kuuman täkin alla silloin kun flunssa iski; hikoilu tappoi virukset, uskottiin. Ja jos isäni eläisi niin kiikuttaisi nyt lasillisen sipulimaitoa. Eikä passannut sanoa, että YÄK, en juo! Sitä vain juotiin... Jätti muuten jälkimaun, joka vieläkin puistattaa, kun alkaa muistella... Pieni toivonkipinä on, että tämä nuha ja kurkkukipu olisikin siitepölyn aikaan saamaa. Pitikin heilua eilen pusikossa märän villasukan kanssa. Sen siitä saa, kun on lapsellinen. Vanha ihminen! Sanoisi ehkä isäni...


Mutta jälkimaku... Kukkakimppu pöydällä... Se on kaunis ja samalla muistuttaa päivästä ystävän kanssa... yksi tämän viikon iloistani.

Kotimainen

Voisiko olla kotimaisempaa kuin mummon kutomat villasukat leyhymässä iltaruskossa järvenrantakoivikossa... Tällä osallistun taas valokuvatorstaihin... Tuli samalla tehtyä iltalenkkikin.

Tämmönen päivä

Tällaisena päivänä, kuin tänään, täytyy olla tyytyväinen, että palkka tulee siitä, että on paikalla. Eikä siitä, paljonko saa aikaan... Sillä päivä oli harvinaislaatuisen kummallinen. Menin työhön tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, sillä ensimmäinen asiakas siirsi aikaa jo eilen (olivat tulleet päivää liian aikaisin eikä oikea aika sitten sopinutkaan...). Sain siis korvattua yhden ylityötunnin. Seuraava asiakas ei ilmaantunut... ja seuraava piti päästää jatkamaan nopeasti matkaa. Ja sitten alkoikin olla jo ruokatauon aika... Iltapäivällä jälleen ensimmäinen asiakas tarvitsi ajastaan vain puolet, seuraava perui varttia ennen sovittua aikaa ja viimeinen ei saapunut koskaan. Kääk! Jos olisin tiennyt, olisin hyvin voinut ottaa kokonaisen päivän vapaaksi. Noh, tulihan tehtyä sellaisia töitä, joille ei yleensä tahdo olla aikaa... Joten ei päivä siinä mielessä hukkaan mennyt.


Ja silti kotiin käveltyäni olin sen verran väsynyt, että vähän syötyäni tuli vastustamaton halu uinahtaa... Olin juuri vaipumassa uneen, kun ulko-ovi kävi ja Mies hoilasi olevansa myös kotona... Eihän se sitten enää nukuttanut... Piti alkaa tehdä selkoa kummallisesta päivästä. Ja suunnitella illan kävelylenkkiä. Lintutornille.





Eilen näimme viisi joutsenta lintutornikäynnillämme ja nyt päätimme suunnistaa toiselle, hieman kauempana olevalle. Koivikko pitkospuiden varrella oli täynnä linnunlaulua. Meteli! Punakylkirastas luritteli, peipot, tintit, räksät... pikkutikan naputussarjat... Rannassa lokkien huudot, ja lensipä ohitse vielä huuteleva laulujoutsenpariskuntakin soutelemaan jo avoinna olevaan veteen. Lintutornissa sattui olemaan kiikarilla varustettu lintuharrastaja, joka kertoili nähneensä jopa kalasääksen samaisessa paikassa. Myös kaulushaikaroiden ääntä on jo kuulunut...


Kotimatkalla näimme aika huvittavan näyn: Rusakko istui linja-autopysäkillä kuin odottaen keskustaan menevää linja-autoa. Muutti sitten mielensä kun näki meidät ja lähti loikkimaan pensaikkoon...


Kameran linssiin oli aika epätoivoista löytää mitään siellä ruskeiden heinien, lehtien ja kurakkojen äärellä, mutta jotain sentään...





Ja nyt. Täytyy mennä valmistelemaan loppuun Miehen alulle laittama huominen ruoka... broileria, riisiä, pähkinöitä, kookosmaitoa... mitähänmuutakeksisijoukkoon...


Ja tänään voisin vielä syvävenytellä kaikki kiristävät lihakset rennoiksi... Edellistalvena kävimme ohjatussa venytyksessä kerran viikossa, yhdessä. Nyt ei ole tullut sitä harrastettua ja se tuntuu...

Viikonloppu pikakelauksena

Johtuneeko siitä, että työssä on ollut vähemmän kuormitusta kuin pitkiin, pitkiin aikoihin, että vapaa-aikana jaksaa nähdä enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin. Silloin, kun työaika ja enemmänkin menee niin, että kohtaa ihmisiä tauotta, haluaa vain olla hiljaa ja puuhastella omia juttuja - tai olla tekemättä mitään. Aivot off-asentoon.


Tämä viikonloppu meni ystäviä tavaten.


Perjantaina pojan appivanhemmat tekivät äkkipikavierailun kaupunkiimme ja iltapäiväni kääntyi illaksi rattoisasti heidän kanssaan. Mies oli vielä työmatkallaan. Jälleen sain kiittää kaupasta löytyviä antimia siitä, että työstä kaupan kautta kotiuduttuani sain tarjoilut äkkiä kokoon ja saatoimme käyttää muutaman yhteisen tunnin jutusteluun pöydän ääressä. Sillä aikaa, kun pakastevalkosipuliperunat valmistuivat uunissa, raivasin keskellä olohuonetta lojuvan imurin ja menossa tai tulossa olevat vaatteet ja muut sotkut piiloon ennen vieraiden tuloa. Suppilovahveromuhennos ja pihvit kypsyivät nopeasti ja jälkiruoaksi ostettu pakastekakku suli tarjoiluhetkeen mennessä. On niin mukavaa, että me appivanhemmat pidämme yhteyttä silloinkin, kun lapsiamme ei ole maillahalmeilla... Me äidit saatamme välillä soitella, jutella niitänäitä, ja kaipailla yhteisiä lapsiamme kaukana meren takana. Lähetin vieraani matkaan kohti länsirannikkoa ennen hämärän tuloa...


Lauantaina tapasin ystäväni, jonka kanssa olen tehnyt kaksi pitkää, unohtumatonta matkaa Nerjaan, Espanjaan. Tai itse asiassa Nerja oli vain tukikohtamme, josta lähdimme "seikkailuun". Jokainen päivä oli erilainen. Meitä yhdistää tietynlainen hulluus, taito olla lapsellinen. Siis emme ole sillä lailla "vapaita ja luovia", joita joskus luovuuskoulutuksissa haetaan, you know? Mutta löydämme ilahtumisen, kiinostuksen, elämyksen aiheita melko pienistäkin asioista ja aika - se unohtuu. Kutsumme yhteisiä päiviämme Nerhapäiviksi. Oivalsimme nimittäin, että monia niistä hauskoista asioista, joita teimme matkoillamme, voimme tehdä kotikaupungissammekin, tai ainakin kotimaassa. Sovimme vain ajan ja paikan, jossa tapaamme ja siitä se alkaa... Lauantainen Nerhapäivä alkoi ystäväni luona aamupäivän "brunssilla" viipyillen. Siinä päivitimme samalla viimeiset kuulumiset ja suunnittelimme päivän kulkua. Seikkailuosuus oli ajelu kirpputorille, jossa saimme vierähtämään joitakin tunteja. Välillä kuljimme yhdessä jutustellen ja välillä "hajaannuimme". Noilla kierroksilla ei pääasia ole löytöjen tekeminen - vaikka teemmekin, tietty. Mutta ihanat, sinisillä lemmikeillä koristellut mokkakupit jäivät silti ostamatta... Hhhuokaus! Pikakäynti ruokakauppaan, salaattiateria, ja jälkiruokakahvit meillä vuorostaan päättivät päivän. Mies ei ollut ollenkaan yllättynyt, kun rautatieasemalla häntä odottikin kaksi naista. Saatoimme ystävämme kotiinsa ja jatkoimme omaan kotiimme.

Ja tänään... aiottu luontoretki kutistui kävelylenkiksi kaupunginosassamme, joka iloksemme tarjoaa myös luonnonläheisyyttä. Lenkkeihin on tuonut uutta mielenkiintoa kamerat, joilla voimme ikuistaa havaintojamme. Lenkin jälkeen saatamme vielä katsella ja vertailla kummankin otoksia pitkän tovin. Illan korvissa kävimme pitkästä aikaa kyläilemässä siskoni ja hänen miehensä luona. Hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa... Vaikka asumme samassa kaupunginosassa jopa, tahtoo näkemisemme olla aika harvinaista... Silloin kun lapset olivat pieniä, näimme ainakin kerran viikossa, mutta nyt viikonloput menevät usein lasten luona tai harrastuskuvioissa tai mökkeilyssä tai... Heilläkin on jo kaksi lastenlasta. Päivän tunnelmaan on vaikuttanut bussionnettomuus Espanjassa... En tiedä, onko turmassa ollut mukana tuttuja ihmisiä, mutta tie on tuttu... Uutisia on tullut seurailtua jonkun kerran ja keskustelukin on välillä virinnyt aiheesta...

Viikonloppuun mahtui niin paljon asioita, että tuntuu siltä kuin päiviä olisi ollut monta... Nyt enää viisi työpäivää ja sitten alkaakin viikon loma...

Roskaa päivässä - Rappion estetiikkaa?

Koska "roskaa päivässä-liike" johtaa Roska päivässä-liikettä 13 - 1 ihmettelen, että pitäisikö meidän yksinkertaisesti alkaa nähdä roskat ympäristötaiteena? Tällaisia teoksia näin tänään sunnuntaikävelyllämme.











Näillä kuvilla osallistun ensimmäistä kertaa Valokuvatorstaihin. Aihe on Rappion estetiikka.

Kevään tuloa, alkusoitto

Ajattelin kurkistaa pihalle, onko yhtään sipulikasvia vielä nousemassa...





ja mitä näinkään...





... krookukset olivat nupulla ja köynnöskuusamassa suuret alut. Jippii!

Torvisoittoa ja ruusuilla tanssimista

Torstai. Viikko on mennyt niin äkkiä... Siivillä. Tai ainakaan siivistä ei olisi ollut haittaa... Että pitääkin joskus ohjelmoida itsensä... vapaaehtoisesti. Ei siis malta olla ohjelmoimatta. Mutta kun samalle viikolle vain osuu joskus...

Maanantaina oli tanssia, Tanssin päivä. Ystävä houkutteli mukaan esityksiä katsomaan ja lupasin empimättä. Onneksi. Sillä ilta oli niin antoisa... Esiintyjinä oli alle kouluikäisistä aikuisiin, harrastelijoista ammattilaisiin... ja maanosiakin oli edustettuina monta. Tanssiesitykset vaihtelivat klassisesta moderniin. Kaikki esitykset veivät mukanaan, mutta näin jälkeen päin ajateltuna mieleeni jäivät ehkä parhaiten pienten lasten riemukas sadetanssi värikkäine kumppareineen ja sateenvarjoineen sekä teatterikorkean tanssiryhmän moderni puheen, tanssin ja musiikin vaihteleva sekoitus "Sadepäivän askartelukirja". Illan tunnelma oli kepeän iloinen, yleisö eli täysillä mukana ja antoi ansaitut kiitokset esiintyjille.

Tiistain tunnelma olikin aivan toisenlainen. Teatteriin tuli vierailunäytös Ruotsista. Krister Henriksson (Wallander) esitti monologin Doktor Glas. Lääkäri, tohtori Glas kertoi, miksi hän päätyi erään potilaansa, pastorin, murhaan. Intensiivinen, puolitoista tuntia pitkä monologi ilman väliaikaa. Tohtori Glas antoi yleisölle selityksen, miksi murha oli väistämätön, "jalo" teko ja paljastui vähitellen rakkaudettomuudesta kärsiväksi, sairaaksi ihmiseksi. Ajatuksia herättävä. Ruotsinkielisen esityksen seuraamista helpotti tekstitys näyttämön yläpuolella... Tiivistettynä iltaa voi kuvata yhdellä sanalla, elämys.

Kolmas ilta oli keskiviikkona. Konsertti. Mahtoiko johtua jo väsymyksestä tiiviiseen menoon, mutta ei sytyttänyt... Puutteellinen musiikkitajuni ei löytänyt musiikin moderneja, avaruudellisia sfäärejä. Vaikutti siltä, että muukaan yleisö ei tempautunut mukaan. Aplodit olivat kohteliaita. Vasta ylimääräinen teos irrotti aplodit. Nuori, Ranskassa asuva säveltäjä-kapellimestari oli selvästikin pettynyt. Moderni musiikki ei vain avaudu... vaikka toisaalta on ollut mukava, että sitä on ollut mukana klassisen ohessa... ei tee ollenkaan pahaa kohdata asioita, joita ei ihan ymmärrä...

Ja tänään. Kuritin itseäni imuroinnilla. Joo -o. Mies on työasioiden vuoksi reissussa lauantaihin asti ja päätin yllättää (oma vika jos lukee blogiani... menee yllätys). Ajattelin pelastaa hänet tämän viikon siivouksilta. (Taitaa sittenkin pukata siiventynkää...) Siis lupa oli kirjoittaa blogia vasta kun oli tietty urakka valmis... Tässä nyt sitten silmät sikkuralla naputan, etusormilla... Olikin jo niin ikävä tätä... Ehdin vielä surffata muillakin blogeilla. Heippa!

Harmaana päivänä

Viikonloppu meni voimia kerätessä. Eilen yritin vielä olla kuuntelematta väsymystä, mutta tänään oli annettava periksi. Sateinen ja räntää vihmova sää oli ystäväni. Suunniteltu pitkä kävelylenkki keskeytyi alkuunsa, sillä paikallisen suuren puutarhamyymälän kohdalla olo alkoi olla jo niin kostea, että oli parasta ravistella lakki ja takki ja oikaista lämpöiseen vehreyteen kiertelemään. Katselin ihmisten ilmeitä siellä; niin apeita. Peiliä ei ollut enkä nähnyt omaa ilmettäni, mutta kertoisikohan mieleni laadusta se, että en keksinyt mitään muuta ostettavaa kuin kaksi multapussia... Ajattelin kokeilla, josko viime keväänä ostamani yrttien siemenet vielä itäisivät... Varsinainen horttonoomi! Jos eivät idä, TSADAMMM, haen sitten vähin äänin uudet. Istutuslaatikonkin, "pikkukasvihuoneen", impulssiostin siementen kanssa. Mutta impulssi ei silloin riittänyt multapeukaloon saakka... Vuosi siinä meni! Ja tuollahan ne multapussit vielä nojaavat eteisen seinään nytkin, että saapa nähdä.


Lähes kolmen kilometrin lenkin (ja lenkin lomassa juotujen kakkukahvien) jälkeen oli jo paikallaan syödä tuhti lounas. Ruokaa olikin riittämiin, sillä kaukaisille vieraille oli tullut este... Jälkiruokaakin oli yllinkyllin.


Ja sitten oli aika antautua väsymykselle... Linnunlaulu taustamusiikkina uinahdin syvään ja pitkään uneen. Noh, pieni takaisku oli se, että näin unta, mistäpämuusta tällainen evluttilainen näkisi kuin työpaikasta. En sentään myöhästynyt enkä tehnyt mokia... Itseasiassa hymyilin unessani työkaverille, joka oli taukohuoneessa nukahtanut sohvalle ja kuorsasi! Hyväkäs! Kunnon evluttilainen ei edes unissaan näe itseään nukkumassa työpaikalla...


Näin harmaana päivänä on avattava jälleen purkillinen säilöttyä kesää ja sitä energiaa, mitä aurinko antoi. Juuri tämä paikka on kaukana Espanjassa... Mutta pian kukkivat meilläkin kukat ja aurinko paistaa.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Noniin, kuvat seilasivat miten sattuu. Blogi hallitsee minua enkä minä blogia. Ja tukiopettaja senkun nukkuu. Mutta kyllä noistakin näkee...


Tämän päivän paras tapahtuma oli varmasti metsäretki... Vaikka suppilovahverokausi jatkui pitkälle loppuvuoteen - oliko se ihan marraskuulle - oli ihana päästä jälleen kuljeskelemaan tutussa metsässä. Näimme paljon hirvien jälkiä ja niiden katkomia vesoja hiljaisen metsäautotien varrella. Metsäautotietä pitkin oli juosta kipitellyt joku pieni nisäkäs. Supi? Mäyrä? Tassun jälki oli kissan jälkeä pienempi. Puissa oli jo paljon sirkuttajia... Joku taitava miksaajakin luritteli erilaisia sävelkulkuja. En tarkistanut, voisiko laulurastas olla jo täällä... Pitää paremmalla ajalla tutkia noita löytöjä, jos ei sitten joku tietäjä osu palstalle lukemaan ja neuvomaan...





Tuon kauniin suon tilalla on muutaman vuoden päästä nelostie ja se jatkuu suppilovahveropaikkamme ylitse kohti etelää... Noh, kehitys kehittyy... Onpahan sitten suorempi ja turvallisempi tie ajella kaupungista mökille ja aina Helsinkiin asti.

Tunnustus

Katriina Omenapuun alta yllätti minut tällaisella tunnustuksella. Olen ilahtunut, sillä bloggaajana olen hyvin tuore. Ihastellen olen seuraillut Katriinan ja monen muun kokeneen bloginpitäjän upeita sivuja, sekä sisällön, että ulkoasun suhteen.


Blogini tarkoitus oli alunperin olla päiväkirjan tapainen kirjoitelma. Tuntuu hyvältä kirjoittaa, kun edes olettaa mahdollisen Lukijan lukevan sitä. Ja ilokseni olen huomannut, että lukijoita on ilmaantunut ja olen saanut kosketusta niin sympattisiin Ihmisiin. Lupasin lennellä välillä siipi maassa ja välillä korkealla... ja sanassani olen pysynyt.


Kuvaus tuli mukaan pikkuhiljaa. Ensin plarailin (tukiopettajani avustamana) kuvatiedostoja ja sitten piti kaivaa esiin digikamera, jonka käyttöä olin välttänyt mahdollisimman pitkään. Nyt olen kuvien käsittelyssä oppinut ensimmäisiä kikkoja. Mitähän vielä opinkaan... Kurssejakin suunnittelen.


Säännöt:

1. Sinun tulee jakaa tämä tunnustus 5 blogille, joilla sitä ei vielä ole.

2. Jokaisella blogilla tulee olla tarkoitus!

3. Tunnustuksen saaneiden blogien tulee linkittää takaisin tälle sivulle!

4. Tunnustuksen logon täytyy näkyä blogissa ja logosta on oltava linkki takaisin tähän blogiin.


Bloggausaikani on sen verran rajallista, että kovin monilla blogeilla ei tule vierailtua säännöllisesti. Ne, joille kurkistelen, ovat jo merkkinsä ansainneet. Auliisti antaisin toisen, kolmannenkin merkin... Mutta taidan tyytyä kommentoimaan jatkossakin.


Kiitos Sinullekin siitä, että kävit kurkistamassa!

Onnellinen mies

Kerran, pari vuodessa vierailemme talossa, joka sijaitsee mutkittelevan hiekkatien varrella kilometrien päässä taajamasta. Talo on rakennettu kuivatulle suomaalle, joka ennen perustusten tekoa vaati suuret kuivaustoimet. Talon rekennustarvikkeet on kerätty suureksi osaksi puretuista rakennuksista. Niitä talon isäntä keräsi vuosikaudet ennen kuin alkoi rakentamaan nykyistä kotiaan. Taloa voisi kuvailla sanoilla karun kodikas ja tarkoituksenmukainen. Siellä on puhdasta ja lämmintä ja tilaa sopivasti kahdelle aikuiselle ja heidän silloin tällöin vieraileville lapsilleen puolisoineen. Piha on keskeneräinen. Siellä on useita polttopuukatoksia, joihin on kerätty rakennusjätteistä ja haloista sahattuja polttopuita. Ei ainakaan vilu yllätä... Muutama pieni kukkaistutuskin on koristamassa muuten hiekkaista pihaa.


Talon isäntä on ollut työtapaturman vuoksi eläkkeellä jo vuosikaudet. Onneksi meni vain toisesta silmästä näkö... olisi voinut mennä henki! Myös vaimo on ollut eläkkeellä vähän aikaa, mitä nyt työuraa tuli tehtyäkään... Naimattomalla äidillä ei ollut aikoinaan varaa kouluttaa tytärtään. Talon asukkaista huokuu levollinen tyytyväisyys elämään. Mitään ei puutu. Ja lapset ovat löytäneet oman paikkansa elää.


Talon posti kannetaan laatikkoon, joka on isomman tien varressa. Postinhakumatka talolta hoituu talvella potkukelkalla ja kesällä polkupyörällä. Eräänä kevätaamuna mies oli jälleen lähtenyt vanhalla polkupyörällään noutamaan sanomalehteään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja juuri lehteen puhjenneet koivut tuoksuivat... Hän ajoi postilaatikon ohi ja jatkoi hiekkateitä mutkitellen pitkän, pitkän lenkin... ja nautti ihanasta aamusta. "Silloin", hän kertoi käydessämme, "silloin ymmärsin, että olen onnellinen mies".

Elämäni koirat; Osa 4

Viimeisin, vielä vahvasti elämästä nautiskeleva koiraystäväni on Dalmatian koira Kerttu. Tai oikeammin olen Kertun mummo. Nimensä Kerttu on saanut toisen, mutta pienemmän, pilkullisen otuksen mukaan. Saman katon alla olemme eläneet vain muutamia päiviä silloin tällöin ja viimeksi olemme tavanneet lähes kahdeksan kuukautta sitten. Siksi muistikuvani ja kertomukseni ovat hajanaisia. Ja saatanpa jättää jotain tärkeää kertomattakin, unohtaa... Valtuutan siis Kertun kämppiksiä sekä lukuisia ystäviä oikolukemaan tekstini ja korjaamaan asiavirheet kommenteissaan...


Pentuaikana näin Kerttua harvakseltaan ja jokaisella tapaamiskerralla se yllätti aina vauhdikkaalla kasvullaan. Ymmärrän, mitä tarkoittaa sanonta "kasvaa silmissä". Jo pentuna Kerttu oli hyvin energinen. Se peuhasi ja touhusi ja sitten, aivan ykskaks, energia loppui ja se lähes kaatui lyhyeen, mutta sikeään uneen, latasi akkunsa ja sama uudelleen... Älykkyydestä kertoi jo silloin sen kyky oppia nopeasti asioita. Suihkupullo oli hyvä keino asettaa sille rajoja; pieni suihkaus vettä kuonolle oli sen verran epämukava kokemus, että se tehosti sääntöjen perille menoa. Kerran se taas honteloin loikin eteni kohti ovenpieltä kalutakseen sitä hampaillaan. Mutta se muisti varmaan suihkaukset ja pysäytti vauhdin nelitassujarrutuksella. Uups, enpäs menekään! Läheisin kontakti jo kookkaaseen pentu-Kerttuun minulla oli eräällä helteisellä automatkalla. Siitä oli epämukavaa olla lattialla ja siksi se tunki syliini ja yritti vielä nostella etutassuja olkapäilleni... Voit kuvitella, miltä tuntuu pidellä sylissä toistakymmentä kiloa lämmintä koiraa yli kolmenkymmenen asteen kuumuudessa...


Dalmatialaiset ovat älykkäitä ja voimakastahtoisia... On ollut hienoa seurata sitä johdonmukaista mutta lempeää kasvatusta, mikä on tuonut esiin Kertun parhaat ominaisuudet. Pentuaikana isäntäväki vuorotteli työssä oloaan ja sai sen vähitellen opetettua kuivaksi. (Vaikka ilopissi siltä pääsi pitkään sen jälkeenkin vielä...) Koirakerhot ja -koulut käytyään Kertusta on kasvanut mallikelpoinen perheenjäsen... Totuttelu uusiin asioihin oli myös aikaa vaativaa. Parin vuoden ikäinen sukulaistyttömme oli Kertun mielestä aivan kummallinen otus... lintu vai kala... pitäiskö varulta pelätä... HAU! Onneksi jo koiriin tottunut pikkutyttö antoi haistella itseään ja sen jälkeen laji tuli Kertulle tutuksi. Totuttelua vaati myös kotiin yksin jääminen. Kerttu sai joka aamu "aamupahvinsa", vessapaperirullan tai käytetyn pahvimukin, joka odotti työstä palaavia kämppiksiä silputtuna. Kerttu piti jättää vaivihkaa yksin, sillä sen itku olisi jatkunut muuten kauan... Nyt se pahvin nautittuaan asettuu omaan paikkaansa nukkumaan ja keräämään energiaa seurusteluun illemmalla...


Kerttu on hyvin ihmisrakas. Oletkohan nähnyt koskaan että koira osaa hymyillä? Kerttupa osaa! Kuulemma se on monille dalmatialaisille tyypillinen ominaisuus. Kun se tapaa mieleisen ihmisen, se painaa päänsä alas nöyrästi ja vetää suupielensä hymyyn niin, että valkoiset hampaat näkyvät. Se ei muistuta irvistystä eikä ole uhkaava ele. Kuulemma dalmatialaiset hymyilevät vain ihmisille, eivät toisilleen... Ele on hyvin nopea. Hymyä säestää iloinen hännän heilutus... Kertun häntä heiluu usein ja kertoo sen iloisesta luonteesta. Kun Kerttu on meillä kylässä, sen aamuheräämisen kuulee naapurihuoneeseen siitä, että heiluva häntä alkaa heti napsaa seinään, tai patteriin... Huomiota Kerttu kerjää tuijotuksella... hypnotisoinnilla suorastaan! Mikäli vastapuoli ei huomaa, on Kerttu varautunut jatkamaan... se nojaa kuonollaan johonkin alustaan... ja tuijottaa. No etkö jo huomaa, mullon asiaa!





Kerttu on tottunut harrastamaan ja liikkumaan paljon. Pyörä-, juoksu- ja hiihtolenkit ovat tuttuja, samoin vapaa juoksentelu luonnossa. Vaelluksella Kerttu kantoi oman reppunsakin. Kävelylenkeillä se kantaa usein suussaan jotain; tällä hetkellä se on vanha tennispallo... Jos kelit eivät salli pitkiä ulkolenkkejä, on Kertulle keksittävä ohjelmaa... aivotyötä. Makupalojen etsintä, nenätehtävät, on sen mielestä mitä hauskinta. Yllätyin siitä, että se totteli minunkin ohjeitani: jäi ODOTA-käskystä keittiöön kunnes piilotin makupalan ja käskystä ETSI! se innokkaasti haistellen ja häntäänsä viuhtoen haki ja löysi viimein kätkön.


Mikäli Kertulla ei ole mitään tekemistä, se kyllä keksii... Se pureskeli muruiksi kauan jahtaamansa isot koristekävyt. Huovutettu "kivi" löytyi märäksi maiskuteltuna. Tuhannen palan palapelistä se söi sen viimeisen palan... Viime aikoina se on erikoistunut kynttilöiden muotoiluun - kuulemma - ja tomaatinpoiminta suoraan varsista on todella makoisaa puuhaa... Lista ei ole pitkä, sillä Kertullahan ON puuhaa yleensä...


Tällä hetkellä Kerttu on kaukana Melbournessa. Sen matkaaminen kauas meren taakse sisälsi monta jännittävää käännettä... Sillä on oma passi, tottakai. Maahantulolupaa varten piti ottaa monenmonta rokotusta ja vasta-ainemääritystä, joista viimeisen tulos saatiin viimeisen päivän viimeisellä minuutilla... Ja vielä viimeisillä hetkillä ennen lentoa oli jotain yllättävää, viime hetkellä ratkaistavaa ongelmaa luvassa... Ei ollut ketään, joka olisi osannut kertoa kokonaisuudessaan kaikkea sitä, mitä kaikkea koiran siirtäminen Australiaan vaatiikaan... Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin... Lento sujui hyvin ja kuukauden karanteenin jälkeen Kerttu sai aloittaa tutustumisen aivan uusiin tuoksuihin ja otuksiin... ja nauttia auringosta. Skypen avulla voin tavata nyt Kertun viikoittain... Minä juttelen ja Kerttu seisoo ikkunasta ulos katsellen ja häntäänsä heilutellen... Missä mummo?

Operaatio edes wapuksi takki

Arvasin, joku hieraisi silmiään ja sanoi: "HÄH!" Oli vain saatava ujutettua tuo pari vuotta sitten Riiassa otettu näyteikkunakuva mukaan. Noilla kengillä en kipsuttelisi kahta kadunväliäkään...


Se oli ihan pakon sanelema juttu. Untuvatakkini on jo aivan liian kuuma ja alkaa sitäpaitsi potea sulkasatoa... Siirrän sen mökkikäyttöön, lumilinnantekotakiksi. Mutta kuten sanottu, ilman sulkasatoakaan siitä ei nyt ole iloa. Kun aurinko saa availemaan vetoketjua niin kuin muinoisessa sadussa... Ja tumma villakangastakkinikin pistää deodorantin koetukselle. Sitä paitsi Nannin muistona olevat valkoiset koirankarvat loistavat kevätauringossa... Nojoo, saahan ne poistettua. Mutta auton penkistä niitä löytyy lisää... Pitää tehdä autoon suursiivous. Ja taas on hiki!


Suurin odotuksin lähdin siis kaupungille takkiostoksille. Työstä suoraan kaupungille shoppilemaan ei kuulu enää niihin asioihin, joista uneksun. Se vaatii suorastaan hengen nostatusta. Kaupoissa kiertely ei muutenkaan kuulu huveihini, mutta on joskus välttämätöntä. Kuten nytkin. Kun itsellä on mielikuva siitä, mitä on etsimässä, joutuu tekemään välillä lujasti työtä jotta se löytyisi. Silloin harvoin, kun pidän hametta (kiitos isovarpaani ja kenkäongelmien) pidän mieluummin pitkää, polven alle reilusti ulottuvaa. Siispä takin piti olla pitkä. Ja koska pidän sitä todennäköisesti suhteellisen harvoin, halusin ajattoman "trenssin". Löysin paljon lyhyitä napaan tai enimmillään polven yläpuolelle ulottuvia, ryppykankaisia, kiiltäviä, isonappisia. Pitkissä oli rypytyksiä ja pussitaskuja, ei, ei... Ehkä joku niistä olisi yhden kesän ollut ihan kiva, mutta... Lopulta annoin periksi... the Takkia ei kotikaupunkini kaupoista löytynyt...


Epätoivoani kuvannee se, että kiersin jo kirpparitkin... Toivoin, että joku olisi suurentunut tai pienentynyt niin paljon, että juuri minulle sopiva hylätty trenssi olisi odotellut henkarissa pääsyä uuteen kotiin... Joskus olen rivien välissä kertonutkin, että kirpparit ovat niitä paikkoja, joissa aika ja työasiat unohtuvat ja mielikuvitus saa siivet. Niinpä nytkin sisäinen harakkani heräsi ja tein hyviä ostoksia, silkkihuiveja ja koruntekotarvikkeita. Pitkän hameen ja puseronkin löysin, priimakuntoisia, tottakai... Mutta en takkia!





Ei auttanut kun tehdä pikainen päätös tutkia pääkaupunkimme takkitarjonta. Soitto paikalliselle matkanjärjestäjälle ja yksi paikka kimppakyydissä oli minun. Se päivä oli eilen. Herätyskello soimaan jo ennen kukonlaulua jälleen... Menomatka kului torkkuessa... ei osunut juttukaveria. Mutta heräsin tuulilasinpyyhkimien reippaaseen heilumiseen. Kuinka osunkin valitsemaan Helsinginmatkani aina päivään, jolloin siellä sataa ja tuulee! Siellähän piti olla melkein kesäistä ja auringonpaistetta! Ja asuvalintani oli sen mukainen... eikä sateenvarjoa, tietty. Kaikkea turhaa kantamista yritin välttää... olihan jotain pussukkaa luvassa kannettavaksi, toivottavasti.


Ensimmäisen tavaratalon valinta ei tuottanut päänvaivaa, sillä bussi pysähtyi sen eteen. Muutama loikka pisaroita vältellen ja olin perillä. En nyt ihan takkitaivaassa ollut, mutta epätoivoisen kotikaupungissa kiertelyn jälkeen huokaisin mielessäni, jess! Kaksi takkia siirtyi varattujen säilöön. Ei se voinut olla noin helppoa!


Siirryin toiseen tavarataloon sadetta ja tuulta uhmaten - ja jäin häviölle. Takkiosaston peilistä katselin tuhon jälkiä: otsatukka pystyssä ja hiukset päätä myöten. (Ensi kerralla Helsinkiin lähtiessäni nukun vartin pitempään ja jätän hiukset laittamatta. Sama lopputulos. Ehkä.) Mutta operaatio jatkui... Väistelin keltaisten kassien kanssa sinkoilevia kanssashoppailijoita... (Mistähän ne päivät ovatkaan saaneet nimensä...) ja löysin muutaman takin sovitettaviksi. Mutta säilössä olevia parempaa ei löytynyt.


Jätin keltakassiset penkomaan t-paita- ja huiviröykkiöitä ja uhrasin loputkin kampauksestani siirtymällä läheiseen kauppakeskukseen. Pikainen kierros siellä ja sitten olikin aika pitää lounas- ja tuumaustauko. Päädyin katsastamaan uudelleen varattuja takkeja; toinen oli juuri sellainen kuin etsinkin. Operaatio oli päättynyt tuloksekkaasti.


Aikaa oli vielä tuhlattavaksi taidemuseokäynnille. Kiasma vai Ateneum? Rautatieaseman matkailuinfosta löytyi täsmätietoa niiden näyttelyistä ja aukioloajoista. Sateen vuoksi en halunnut ottaa yhtään turhaa askelta ulkona. Päätin suunnata Kiasmaan ja lähdin etenemään käytävän kautta sinne suuntaan (lopun matkaa joutuisin kuitenkin tarpomaan sateessa)... Kunnes minut pysäytti kvartetti - kaksi viulua, harmonikka ja basso. Toinen viulisti oli nuori nainen, muut kolme soittajaa jo kauemmin soitelleita. Ammattilaisia selvästikin, veikkaisin että jostakin kaakosta päin kotoisin. Toinen viulisti oli vanhempi mies. Hän vapautui nuottien kahleista ja viulu lauloi... muut säestivät. Elokuvasta "Naisen tuoksu" tuttu tango soi niin kauniisti! Euroni hupenivat - ja aikani. Mutta matka jatkui kohti Kiasmaa.


Mitä tehdä... Olisin ehtinyt kävellä näyttelyt Kiasmassa nopeasti läpi. Joku olisi varmaan niin valinnutkin. Mutta en pidä siitä, jos taidenäyttelyssä ei ole aikaa pysähtyä silloin kun haluaa, kiertää patsas ja katsoa joka puolelta tai tarkastella kuvaa läheltä ja kaukaa... tai pysähtyä kokemaan tilateoksen herättämät tunnelmat. Olisi tullut vain tunne, että olen käynyt Kiasmassa, rasti ruutuun... X . Siispä valitsin pitkän ja herkullisen tauon Kiasman kahvilassa, istuskelun ala-aulassa ja viipyilevän kierroksen myymälässä.


Löysin Kiasman myymälästä mukaani pitkään etsimäni julisteen vierashuoneen takaseinälle. Sen perspektiivi saa tilan kaapin ja seinän välissä hieman avartumaan... Se oli tavoite, mutta juliste antaa enemmän: Siitä välittyy jazzjuhlien iloinen tunnelma. Mustat pikkupojat istuvat jalkakäytävän reunalla rivissä ja soittajat ja heidän rakastettunsa ovat asettuneet suureksi, pulisevaksikin, ryhmäksi talon eteen jalkakäytävälle tai rapuille. Ja ikkunasta kurkistelee vielä muutama pieni musta poika... Tunnelma on lämmin ja elämän makuinen...


Kiasmasta ulos katsellessani näin polkupyörän... turkoosin, kippurasarvisen. Se nojasi vinosti Mannerheimin patsaan jalustaan... jätetty kiireessä... kiukkuisesti? Ajokki oli pettänyt isäntänsä. Ketjut roikkuivat paikoiltaan pudonneena. Mutta pronssinen ratsukko katseli minkään häiritsemättä kohti taivaanrantaa... En koskaan enää jätä kameraani kotiin.


Kotimatkalla sain ihastella utuista maisemaa. Kylmään maahan ja lumen päälle satanut vesi oli höyryyntynyt usvaksi ja pehmensi värit ja ääriviivat. Ja kevään etenemisestä kertoivat joutsenet, jotka olivat laskeutuneet pellolle aterioimaan. Ne ehdin havaita ennen torkahtamistani tyytyväiseen uneen. Täydellinen päivä.


J.K.
Sillä aikaa kun minä käytin kaiken tarmoni takinmetsästykseen, raksutteli kävijälaskurini ensimmäisen tuhat blogilla vierailijaa täyteen. Kiitos, hyvät kurkistelijat, te teitte sen!

Eilisen päivän kuvat

Keväinen ilma pakotti jälleen iltalenkille ja kamerakin muistui mieleen. Asumme syrjässä kaupungin keskustasta ja kotimme lähellä on kolmekin lintutornia. Tänään kävelimme polkua ja pitkospuita pitkin yhteen niistä ja sain napattua iltaruskoa. Luonnossa väri oli hieman voimakkaampi kuin kuvissa. Lokkien äänekkäät huudot kuuluivat jo jostain...


Pitänee yrittää mennä jollekin kuvauskurssille. Olen aina inhonnut kapistuksia, joissa on enemmän kuin on ja off-nappi. Olen ehkä hieman teknisempi kuin mummoni, joka avasi ja sulki telkkarinsakin laittamalla sähköpistokkeen seinään ja ottamalla pois. Niin muuten aikaansa seuraava kuin hän olikin koko 86-vuotisen elämänsä ajan.
Mutta olisi kiva saada kamerasta irti noita ominaisuuksia lisää...

Ei mitään kirjoitettavaa

Piti taas kaivaa vanhoja kuva-arkistoja, koska ei ollut mitään ajankohtaista tai aiheeseen sopivaa. Kuva on eräästä kahvilasta, El Tren (juna), lähellä erästä rautatieasemaa. Pieni veturi puksutteli raiteillaan ympäri kahvilaa ihmisten yläpuolella. Välillä seinänviertä ja välillä katosta roikkuvia kiskojaan pitkin.


Veturikuva siksi, että ei ollut mitään kirjoitettavaa. Tänään ei tapahtunut mitään...


Heräsin kello kuusi. (Kello väitti, että heräsin silloin kun pitikin, mutta koko fyysinen minäni huusi, että ainakin tuntia liian aikaisin!). Pitää vielä totutella tähän kesäaikaan...


Sitten työhön miehen kyydissä. Sopivan työteliäs päivä. Kävellen kotiin, koska Mies oli pelaamassa sulkapalloa. (Soitti tosin, kun olin sadan metrin päässä kotiovesta että mis oon (mrrr)! ) Ruuanlaittoa, siivousta, lehden lukua. Iltalenkki ja kotimatkalla kaupassa piipahdus.


Yritin miettiä jotain erityistä kirjoitettavaa... Ei nyt tullut mieleen. Ja sitten havahduin ajattelemaan, että hyvänen aika! Jos yllättäen menettäisin nämä lähes päivittäiset tapahtumat, niitä juuri kaipaisin. Eivätkö ne muka ole mitään...


Nojaa, siivoukset voisin luovuttaa jollekin toiselle. Ja työtä tekisin ainakin vähemmän... Mutta pitkän loman jälkeen sitä alkaa jo kaivata työhön. Hyvään työyhteisöön. En haluaisi sitä menettää.


Mies. Tuskastun välillä sotkuun, jota mies jättää jälkeensä... Kunnes huomaan, että en jää yhtään jälkeen siinä lajissa... En muista, kosittiinko minua sanoilla "Rakkaani, haluaisitko yhdistää sotkumme?" Mutta niin se vain on käynyt... Noh, tulihan vähän siivottuakin sentään.


Ja kävimmehän lenkilläkin. Mukava reipas pikkulenkki keväisen pehmeässä ilmassa. Syy, miksi ei ollut kuvaa juttuun oli muuten vain se, että kameraa ei sattunut kummallakaan olemaan mukana. Siispä pysähtelimme monta kertaa zoomailemaan herkullisia kuvauskohteita, ilman kameraa. Oliko se iltarusko hyvä rusko vai paha - no, huomenna sen näkee...


Kaupan mukavalta kassarouvalta opimme uuden sanan "rollaattorirahasto". Se on se kassan luona oleva hedelmäpeli (jota Mies silloin tällöin kartuttaa)... Ja kassarouvalle opetin sanan "marttalihakset". Ne ovat ne minunkin käsivarteni alapuolella heiluvat lihakset, joita ei tarvitse koskaan rentouttaa...


Että jotain sentään, kirjoitettavaa...