Surffailua

Joup, vietin sitten vielä kaksi päivää lisää kaapissa... Ei tuntunut enää yhtä ihanalta... Itse asiassa - saatan vaikuttaa ailahtelevalta - olisin jo valmis vaihtamaan siihen etelänmatkaan... voisin jopa antaa alennusta... Huhuu, vaihtaisiko kukaan lomaviikkoaan kahteen päivään meidän vaatekomerossa?

Ja sitten........................................... s y h i n ä ä................
................................. Täytyy kokeilla toista kanavaa..........................................
..... Tämä tarina on tosi:
Olen ollut taas työssä kaksi päivää. Kaksi tiivistä, antoisaa työpäivää. Oli ilo palata työhön. Heti oven avauduttua oli vastassa tuttu kahvin tuoksu..... Yksi työkaveri on ottanut tehtäväkseen keittää aamuisin tervetulokahvit muille työhön saapuville... (Siispä meillä on vähän orpo olo, kun hän on lomalla...) Tuttu iloinen porina kuului taukohuoneesta ja iloiset tervehdykset herättivät hyvän tunteen siitä, että kuulun joukkoon. Joka aamu yritän ehtiä mukaan tuohon porinaan, edes vähäksi aikaa... Kieltämättä outoa sakkia; tulee työhön liian aikaisin, kun on niin mukavaa olla yhdessä. Blondivitsit, autoradiosta matkalla kuuluneet "huonot vitsit" ja koko elämänmeno saavat välillä nauramaan vedet silmissä... Ja huonona aamuna voi keventää sydäntä; silmät vesissä silloinkin... Luottamus on taattua... annettu salaisuus on lahja, jota ei jaeta muille...

Ja työ ihmisille - niin antoisaa. Kokeneiden työkavereiden neuvot ja kuunteleva korva antavat tukea ja voimaa silloin, kun se on tarpeen... Koko ajan on kasvettava, vieläkin... Ajattelen, että kun kasvu loppuu, kuolema alkaa...

Liian hyvää ollakseen totta?.... osittain... Työ ja työkaverit ovat totta, työtä vain on aivan liikaa... Sellaisena päivänä, kun en ehdi mukaan porinaryhmään, voi mennä puoleenkin päivään ennen kuin olen tervehtinyt viereisessä huoneessa työskentelevää... Kumpikin yrittää vain pysyä siinä tahdissa, joka sinä päivänä on tarpeen... Ihminen on venyvä olento ja motivoituneena jaksaa... Mutta jossain tulee raja vastaan... Yritämme pitää huolta myös toisistamme, mutta toisen työstä emme voi kantaa huolta; ei riitä aika. Kun joku sairastuu, on hänen työnsä jotenkin selvitettävä, osittain jaettava... Se voi taas toiselle olla viimeinen korsi siellä kamelin selässä...

Ja työn laatu... välillä on vain tingittävä laadusta, vaikka taitoa olisi paljon enempään... Työn ilo on silloin vaarassa - tunne siitä, että osasin ja tein hyvin... "Itseäni olen kiittänyt. Ja kiitosta on riittänyt." Se oli "mottomme" eräässä ikimuistoisessa työyhteisössä. Entä jos sen kiitoksen määrä alkaa vaarantua...

"Sääl, sääl, sääl", sanoisi Heli Laaksonen tähän... Joopa, eiköhän tätä rypemistä nyt tullut tarpeeksi, vaikka niin totta onkin!

Lopuksi, ajateltavaksi, lahjoitan Sinulle mahdollinen Lukijani Tommy Tabermannin runon, jonka yksi työkaverini oli kirjoittanut joulutervehdykseensä. (Anteeksi Tommy, pienessä kortissa rivien asettelu on varmaan tullut pahoinpidellyksi...)

"On elettävä käsi sydämellä,
Kunnes käsi muuttuu sydämeksi,
sydän kädeksi,
Kunnes on yhdentekevää
kummalla ojentaa."