Elämäni koirat; Osa 1

Joku viisas ihminen on todennut, että koira on ihmisen paras ystävä. Noh, olettaen, että joku ystävistäni lukee näitä juttuja, pitänee hieman pehmentää lausetta: Koira on yksi ihmisen ystävistä, sieltä parhaimmasta päästä.

Elämässäni on ollut neljä koiraa... jokainen niistä on unohtumaton. Väitellään siitä, onko koiralla sielua... Painan KYLLÄ-nappia, koiralla ON sielu... luulen. Niin omanlaisiaan persoonia ovat kaikki nämä neljä koiraa olleet. Kaksi koiraa elävät enää muistoissa, elävissä muistoissa. Mutta aloitetaan ...

Oikeasti Nanni on vasta koira numero kolme, mutta herkkänä sieluna se loukkaantuu, jos se saa kuulla, että HÄNKÖ vasta kolmas! Siispä kaiken varalta on aloitettava Hänestä. En ole koskaan nähnyt sen katselevan Nalle Puh-elokuvia, mutta Aasi I-haan imitoijana se on erinomainen: Yksin kotiin jäädessään tai muuten loukattuna se riiputtaa päätä ja häntää ja katselee alta kulmien. Puhekuplasta voi lukea isoilla kirjaimilla kirjoitettuna: SÄ-ET-VOI-TEHDÄ-TÄTÄ-MULLE......VAI-VOITKO?!

Nanni on parsonjackrussellinterrieri, karkeakarvainen, parrakas. Sillä on erikoinen tapa heiluttaa häntää ylhäältä alas-suunnassa. Suuren riemun yllättäessä häntä piirtää ilmaan kahdeksikkoa.

Nanni otettiin aikoinaan kaveriksi vuotta vanhemmalle jackrussellille... narttuja molemmat. Siihen aikaan kasvatimme koiria vielä mutu-periaatteella. Kukapa ei hyvästä ystävästä olisi mielissään... Elämässä voi tehdä hyviä ja huonoja päätöksiä ja tämä oli... katastrofi! Kumpikin koira erikseen olivat niitä parhaimpia (jne...), mutta yhdessä - I'll never forget it! Ensin koira kaksi istui kolme päivää eteisen vaatekomerossa murjottamassa, kun sellainen rääpäle tallusti HÄNEN valtakuntaansa. Ja siinä vaiheessa, kun rääpäle huomasi kasvaneensa hieman suuremmaksi kuin pomo, alkoi loppumaton valtataistelu. Piru oli irti, niin sanoakseni. Kaikkein räjähdysaltteinta aikaa olivat päivät ennen juoksuaikoja...

Me perheenjäsenet osasimme vähitellen ennakoida ja välttää ne tilanteet, mitkä provosoivat nämä "ystävykset" taisteluun. Mutta vieraiden aikana yllättävä ele saattoi laukaista ne kamppailuun, joka vaati jonkun perheenjäsenen, kaksikin, erotuomariksi. Oma osuuteni jäi yleensä lähinnä voivotteluksi. Tosin kerran yritin rauhoittaa tilannetta suihkupullolla - olin lukenut jostakin vesisuihkun erottavan tappelevat koirat. Siispä aluksi suihkuttelin vettä, sitten avasin pullon ja kumosin koko sisällön rähisevän karvakerän päälle... Sen jälkeen keskellä olohuoneen märkää parkettia pyöri entistä kiukkuisemmin rähisevä karvapallo... Oli siis helpotus, kun nuorimmaisemme otti toisen tappelupukarin mukaansa ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaessaan.

Nanni on mitä lempein koira, mutta lajitoveriaan se osasi ärsyttää. Yllätimme sen joskus irvistämästä mitä häijyimmin "ystävälleen"- tuuhealla parralla kehystetty ylähuuli nousi salamannopeasti ja paljastui rivi valkoisia hampaita... Ja yhtä salamannopeasti ilme vaihtui, kun se katsoi meitä lutuisen viattomasti "ai-minäkö-muka"-ilmeellä. Toinen keino tehdä "ystävä" hulluksi oli "viimeisen sanan" tekniikka: Nanni halusi aina pissiä viimeiseksi tismalleen samaan paikkaan, johon kaveri oli jättänyt postinsa. Eikä sekään vielä riittänyt: Sen bravuuri oli nousta pelkästään etutassujen varaan seisomaan ja losottaa sieltä ylhäisestä korkeudesta onnettoman sihauttelijan jätöksille.

Nannin kiukkuhaukun saavat heräämään mopot ja moottoripyörät, pölynimuri (sukulaissieluni!), lattiamoppi, isot mustat koirat... tärkeimmät lienevät tässä. Vanhuus ja huono kuulo ovat saaneet jo leppymään mopoille, mutta taisteluun pölynimuria vastaan se varustautuu välittömästi, kun se kuulee siivouskomeron oven kolahtavan. Kiellon jälkeen se poistuu loukkaantuneena paikalta - toruja on ansainnutkin tulla imurin syömäksi sen mielestä.

Vuoden päivät Nanni asusti yhdessä bokseriuroon kanssa. Vanhempana se oli pomo, koosta viis. Kerran pomotus oli käydä kohtalokkaaksi: Bokseri oli pudottanut pellillisen mustikkapiirakkaa lattialle ja pomon tehtävä oli tietysti syödä piirakka. Voin kuvitella, miten jo kylläinen koira hyökkäsi aina uudelleen ahmimaan saalistaan, kun nuorempi yritti päästä osingolle.

Vuosien ajan koirat elivät siis näkemättä toisiaan. Nyt, kun toinen koira elää enää niissä muistoissamme, on Nanni jälleen luonamme, välillä lyhyempiä, välillä pitempiä aikoja. Ikää Nannilla on aprillipäivänä jo viisitoista vuotta... Ihmisen iäksi muutettuna siis jo toista sataa... Askel on hidastunut, lenkit lyhentyneet, harmaita karvojakin on tullut. Ruokahalua pitää houkutella sekoittamalla jotain hyvää, kuten jauhelihaa, sen ruoka-annokseen. Seurailemme sen vointia ja totuttelemme ajatukseen, että kohta on Nannin vuoro alkaa elää vain muistoissamme. On pakko mitata jäljellä olevaa aikaa suhteessa sen elämänlaatuun. - Mitä on koiran hyvä elämä? - Ajattelen, että se on kivutonta, riittävästi ruokaa, lepoa, rapsutuksia ja rakkautta, sopivan pituisia lenkkejä ja aikaa haistella rauhassa jätetyt viestit, hyvä yöuni isännän peiton alla. Ja leikkiä - vielä nytkin se haluaa jokailtaisen session tennispallon heittelyä... Jos ei tuijotus ja hännän väpätys riitä herättämään huomiota, on pakko haukahtaa vaativasti muutama kerta - johan tokenee...

Mutta jos on tarpeen, voi vanhakin koira vielä kerätä kaikki voimansa kokoon ja saada hetkeksi parhaan nuoruutensa takaisin. Muutama viikko sitten Mies palasi iltalenkiltä hengästyneenä ja kertoi, kuinka Nanni oli karannut kotiovelta haistettuaan viereisessä puistossa loikkivan jäniksen. Oi, jospa olisin nähnyt sen karavaanin!:

JÄNIS :-- :-- LÄÄHÄTTÄVÄ KOIRA ......... MYLVIVÄ MIES . . . . .