Mitä pahempi mättö

"Mitä pahempi mättö, sen parempi juttu." Jutusta tiedä, mutta juuri näillä sanoilla vitsailin viikonloppuna parille muulle polkkaajalle... Ja ei olisi pitänyt. Sehän on silkkaa kohtalon rienaamista. Veren kaivamista omasta nenästä!

Mättö alkoi siitä, kun suljin työpaikan oven kymmenen tunnin työpäivän jälkeen. Minulla oli ollut vapaus valita, minkä työpäivän jälkeen jään laatimaan tärkeää paperia, jonka deadline lähestyi. Olin päättänyt valita tämän päivän ja sainkin paperin postitettua. Olo oli väsynyt ja nälkäinen, mutta koska Mies oli antautunut autokuskiksi, päätin jaksaa vielä kotiin mutkan, apteekin, kautta.

Ihmeekseni huomasin apteekissa, että lompakkoa ei ollutkaan laukussa. Nopea filminauhan kelaus ja muistin tarvinneeni lompakkoa illalla verkkopankkikäynnillä. Siispä tietokoneen viereltä sen löytäisin, tottakai. Mutta ei ollut. Eikä alakerrassa, ei edes jääkaapissa, saati sitten kylppärissä tai Wc:ssä tai likapyykkikorissa, tai toisessa laukussa tai sängyssä, tai vaatekomerossa tai ... Kaikki täysin mahdottomatkin paikat tutkin. Sillä aamutuimaan, kiireessä, on tullut joskus laitettua maitopurkkiakin siivouskomeroon... Mutta nyt lompakko pysyi piilossa. Hukannut? Varastettu? Olinko jättänyt työhuoneen oven auki? Kerran minulta on varastettu lompakko työpaikalta, laukusta.

Olin jo etsinyt valmiiksi tiedot ilmoittaakseni edes pankkikortin kadonneeksi, kun Mies sai minut suostuteltua vielä työpaikalle. Olisinko kuitenkin jättänyt sen kaappiini? Työpöydälle?? Vaan oven aukaisuun tarkoitettu magneettiläpyskä ei toiminutkaan. Joskus se toimii, joskus ei. En ymmärrä sen logiikkaa. Työpaikalla oli sentään valot, vaikka muistin ne viimeisenä sammuttaneeni. Ilmeisesti siistijä teki viimeistä kierrostaan. Ei auttanut, vaikka nojasin ovikelloon...

Samassa soi puhelin ja miesääni kertoi hänen vaimonsa löytäneen lompakkoni kaupungilta. Kadulta, ajotieltä, juuri siitä kohtaa, jossa olin pompannut ulos autosta, jota oikeasti ei olisi saanut edes pysäyttää juuri sillä kohtaa... Olin pinkaissut nopeasti kohti apteekkia ja Mies oli ajanut auton parkkiin. Kumpikaan ei huomannut lompakon putoamista. Onneksi kohtalo oli minulle sentään niin suopea, että lompakkoni joutui rehellisten ihmisten haltuun. Sieltä oli löytynyt kortti, jossa oli puhelinnumeroni. Tunti katoamisestaan lompakkoni oli jälleen kotona. Mitään löytöpalkkiota he eivät ottaneet vastaan. Ei tullut kuuloonkaan. Luulenpa, että he saavat kaukaa tulleen yllätyksen muutaman viikon kuluttua.

Opinko tästä seikkailusta mitään? No en! Tiesinhän, että rehellisiä ihmisiä on olemassa. Ja että jutun aiheita minulle satelee...