Lakko

Minut on petetty. Minulla on viharakkaussuhde koneiden kanssa. Olen sen niin monta kertaa havainnut. Siis minä rakastan koneita. Noh, en kaikkia, mutta niitä, jotka helpottavat arkielämääni. Mutta ne koneet. Ne vihaavat minua! Milloin on paperi mytyssä kopiokoneessa, tai loppu. Milloin astianpesukone jättää vedet koneeseen ja pitää pestä ja huuhdella koko täysi lasti. Ja milloin ompelukone tikkaa mitä sattuu. Mutta nyt. Minut petti pyykinpesukone. Aloitti lakon juuri kun sitä eniten tarvitsen! Vesi ei jäänyt koneeseen, eih, vaan sitä valui mitä ihmeellisimmistä rei'istä suoraan vessan lattialle - ja matolle. Ja tietysti juuri silloin Mies on metsästämässä jotain suppilovahveroita ja hirvikärpäsiä!


Tässä onneton pyykinpesijätär ihmettelee. Nukkasihti on jo avattu ja suljettu eikä mitään apua siitä...





Mutta eilen ja tänään on pesijättären sielu vaeltanut kaukaisilla tuntureilla Saariselällä. Se vaeltaa pohjoiseen aina näillä viikoilla, kun tuntuu ensimmäinen syksyn kirpeys ja ruskan värejä alkaa näkyä. Muistan ikuisesti ensimmäisen matkani Suomen Ladun Kiilopäälle. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. Ensin ajelin bussissa kaksitoista tuntia kohti pohjoista. Tunnelma autossa oli aivan toista kuin tavallisissa linja-autoissa, jotka ajelevat jokapäiväistä reittiään. Monet matkustajat olivat matkanneet Lappiin uskollisesti vuodesta toiseen ja iloinen odotus ja sorina aivan väreili ilmassa. Oli ihana katsella, kuinka ruskan värit syvenivät pohjoista kohti ajettaessa. Ja kuinka ensimmäiset tunturit alkoivat näkyä taivaanrannassa. Loppumatkasta kuljettaja pisti Souvareiden videon pyörimään. Yhtye lauloi Lappi-lauluja ja kyydissä kuului olevan monta fania, jotka yhtyivät lauluun, suoraan sydämestä. Huomasin joutuneeni aitojen Lapinhullujen joukkoon - ja silloin sain vakavan tartunnan. Sepä se saa sielun matkaamaan kauas näinä aikoina. Ehkäpä ensi vuonna...


Tässä edes hieman ruskaa. Joikhata en osaa.