Ihmisten Melbourne

Työpäivä oli jälleen tauoton ja ylipitkä. Vaati suurta tahdonvoimaa vääntäytyä iltalenkille. Pieni terveysterroristi minussa jäkätti, että se tekee niiiin hyvää ja tekihän se. Mutta jos joku kehittelee ajastimella ja heittoistuimella varustettua tietokonetuolia, niin ilmoittaudun testaajaksi.


Lenkin aikana juttelin enoni ja hänen vaimonsa, rakkaiden "adoptiovanhempieni" kanssa. Kuului hyvää, samanlaista kuin ennen. Vaikka pimeys ja sade tuntui ankealta. Eno ihmetteli ikäänsä, seuraavan kerran vuosia täyttyy yhdeksänkymmentä. Loppukesästä saatu rollaattori on hyvä apu ja vastikään saadut taksisetelit rikastavat elämänmenoa. Hän naureskeli kuin vasta äsken sanoneensa kuopustyttärelleen: "Istu ja odota siinä!" Ja nyt sai kuulla samat sanat tyttäreltään, samalla äänenpainolla, kun hakivat niitä taksiseteleitä. Ja tuntui turvalliselta. Lapset ja kaikki läheiset...


Miehen tädin kuulumiset eivät olleet niin valoisia. Oli ollut kova sairaus. Nyt jo parempi. Ja puoliso oli joutunut sairaalaan leikkaukseen. Sieltä tuskin enää kotiutuu, sillä avuttomuus on edennyt niin pitkälle ja täti ei jaksa enää hoitaa. Viimeksi tavatessamme luopumisen haikeus oli ilmassa. Jotenkin aavistelin, että hetki olisi pian. Mutta että näin pian... Kuitenkin tätiä lohdutti ajatus, että on vielä mahdollisuus edes nähdä. Ja että yhteisiä hyviä vuosia ja muistoja ehti kertyä niinkin paljon... Ja on naapureita, jotka auttavat ja välittävät. Sekä läheiset ihmiset, vaikka arki rajoittaakin tapaamisia...


Ihmiset. Tästä saankin aasinsillan toiseen aiheeseen. Kolme ihmistä ja Kerttu-koira eivät ole vielä kyllästyneet aussijorinaani. Siispä, naks - naks, etusormet notkeiksi ja töihin!


Melbournessa on monta ihmistä, reilut kolmepilkkuseitsemänmiljoonaa. Jonkinlaista mielikuvaa voisi antaa seuraava otos, missä on kuvattu ihmisjoukko, joka ylittää katua vihreän + puolikkaan vaaleanpunaisen valon aikana.





Sellaisessa väenpaljoudessa luulisi, että ihmiset ovat väsyneet ihmisiin ja kulkisivat omaan maailmaansa vajonneina toistensa ohi, huomaamatta. Mutta ei. Heti ensipäivästä meidät yllätti tunne, että meidät nähtiin. Ja tulimme kohdatuiksi. Ja meistä välitettiin, mikä näkyi ystävällisenä huomaavaisuutena ja kiinnostuksena. Huumori oli herkässä ja leikkimieli...


Ensimmäinen huomaavaisuus oli syöstä minut ikäkriisiin jo ensimmäisenä päivänä. Sillä mikä muu kuin hopeanhohde tädin hiuksissa voisi saada lukiolaispojan hyppäämään pystyyn ratikassa ja antamaan istuinpaikkaa? Kiitin tarjouksesta ja sain vastaukseksi iloisen hymyn. Ja ajattelin: "Häh, näytänkö jo NIIN vanhalta?" Pian huomasin, että niin on tapana, ottaa lähimmäiset huomioon. Huomioon ottaminen näkyi myös kaupoissa ja ahtailla kujilla: Pyydettiin kohteliaasti tietä tarvittaessa ja väistyttiin sivuun. Kiitos ja anteeksi-sanat olivat ahkerassa käytössä. Mietimme pojan kanssa mikä olisi suomalainen vastine "excuse me"-ilmaisulle. Hän muisti kuulleensa sen kesällä käydessään: "Hus!"


Kaduilla ja asemilla ei tarvinnut usein kauan kävellä etsivän näköisenä, kun joku jo tuli kysymään, että voisiko olla avuksi. Ja mihin olimme menossa...


Huumoria kohtasimme pienissä keskustelutuokioissa. Ja leikkimielestä kertonee eräs hauska tapaus, joka alkoi siitä, että lähdimme ylittämään katua, joka oli suljettu toisesta päästä työmaan vuoksi. Toiseen päähän oli pestattu nuori tyttö vahtimaan liikennettä. Kun hän huomasi aikeemme, hän levitti kätensä iloisesti kumartaen ja sanoi: "Koko katu on nyt teitä varten!" Sitten hän kääntyi ja ojensi kätensä estämään kuvitteellisen autojonon vyöryä reitillemme. Vieläkin hymyilyttää...


Kysymykseen, mistä olemme, vastasimme lukuisia kertoja. Useimmiten kaupassa. Yllätyimme siitä, että ihmiset tiesivät, missä Suomi sijaitsee. (Joku ilmoitti suorastaan rakastavansa Kimi Räikköstä...) Meidän tarinamme kuultuaan ihmiset kertoivat oman tarinansa. Kertojat olivat tulleet Euroopasta. Paenneet vaikeita oloja kotimaassa ja kotiutuneet uuteen maahan. Entisessä kotimaassa käytiin joskus ja sitten takaisin kotiin. Olen jälkeenpäinkin miettinyt tätä kysymystä, "Mistä olet kotoisin?" Mietin, että juontaako kysymys siitä, että lähes jokainen on jostakin kotoisin tai ainakin isovanhempi tai isoisovanhempi. Sillä tämänpäiväisen Australian historia on nuori. Esimmäiset Englantilaiset joutuivat sinne 1700-luvun lopulta alkaen vankeina tai muuttivat työhön vanginvartijoiksi. Ja vartijat ottivat perheensä mukaan. Ehkä muodostui vähitellen tavaksi kysyä, mistä toinen on ja koska hän on tullut. Tämän päivän katukuva on hyvin kirjava. Saman raitiovaunumatkan aikana saattoi kuulla kiinaa, swahilia(?) ja espanjaa aussienglannin lisäksi. Jo asusta saattoi kenties nähdä ihmisen etnisen taustan. Sillä vaikutti siltä, että ihmiset saivat pitää kotimaansa sydämessään ja tavoissaan. Niin, se aussienglanti romutti käsitykseni itsestäni englannin puhujana, mutta ystävällisesti minulle toistettiin, kun sanoin että en ymmärrä. Muista maista tulleita olikin jo helpompi ymmärtää.


Olen jättänyt viimeiseksi aboriginaalit, Australian alkuperäisväestön. Heidän tarinansa alkoi avautua meille ensin Ian Potter Gallery-keskuksessa taidenäyttelyssä, sitten Melbournen museossa ja kuin sattumalta löysimme vielä aboriginaalien kulttuurikeskuksen. Olin ajatellut kertoa lisää heistä, mutta löysin Wikipediasta hyvän selonteon heidän kohtalostaan. Jos kiinnostaa, niin suosittelen tutustumaan. Mieleen nousi vahvana kysymys, miten paljon pahaa me ihmiset olemmekaan tehneet tekemällä "hyvää"?! Ja toinen kysymys, kuinka monta sukupolvea pitää kulua, että voidaan antaa anteeksi koetut vääryydet. Sillä ajattelen, että katkeruudesta on vaikea ponnistaa.