Matkaan

Rakkaat kurkistelijat, blogiystävät, olemme lähdössä. Menemme tänään bussilla Vantaalle. Ja huomenna lento lähtee illan korvissa. Torstaina olemme perillä Melbournessa puolenpäivän aikaan paikallista aikaa. Hongkongissa pitää odotella kokonainen päivä konetta Sydneyyn. Olen siinä mielessä hupsu, että nautin lentosemalla olosta. Sen ilma väreilee iloista odotusta, kielien sorinaa, ihmisiä, ihmisiä... Seurailen ja ihmettelen.





Mieltä lämmittävät kaikki ne hyvän matkan toivotukset, joita olemme saaneet viimeisten viikkojen aikana. Monta soittoa on tullut vain, että ehtisivät vielä ennen lähtöämme jutella kuulumisia ja lähettää meitä matkaan. Viikonloppuna kävimme tervehtimässä Miehen tätiä ja hänen puolisoaan. Halaukset olivat pitkät... Tänään on soitettava vielä monta puhelua...





Käyn kurkkimassa blogeillenne kuulumisia, kun voin. Kommentoin,jos voin. Samoin yritän päivittää blogiani... Kuulumisiin, blogistanialaiset! Ja kiitokset kaikista viime kommenteista. En ehtinyt enää tämän paremmin kiittää. Hyvää syksyä kaikille!

Valokuvatorstai, 103. Haaste

"Tällä kertaa inspiksenä on vajaa säepari Joona Kivirinnan runosta 'Paluu', joka löytyy kirjailijan esikoisrunokokoelmasta Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet (Tammi 2008, s. 54):"

"Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta --- "





--- Ja se säilyy isältä pojalle. Sen nimi on Luuranko Kaapissa.

Käärmettä pyssyyn

Olen ärtynyt. Sitä ei helpottanut edes miehen tarjoilema ruoka työstä palattuani. Nyt, kun on aikaa ajatella, tuntuu siltä, että ärtymys vain lisääntyy. Sillä tämänpäiväinen "kokous" oli sellaista pakkosyöttöä, että ei sitä nyt voi kokoukseksi kutsua. Esimieskaarti tunki käärmettä pyssyyn!


Lyhyesti sanottuna, esimiehemme, piittaamatta rahtuakaan ylikuormituksestamme ja resurssivajeestamme, tulossa olevaan asetukseen vedoten, suorastaan määräävät meitä aloittamaan vielä uutta toimintoa, joka vie runsaasti lisää voimavarojamme ja aikaamme. Toiminto sinänsä olisi hyvinkin tarpeellista ja innostavaa. Mielelläni sitä tekisin. Mutta mitään muuta en voi vähentää sen varjolla. Ja totuus on, että tulevan asetuksen toteuttamiseen on aikaa 2011 saakka.


Kaikki vastalauseemme kilpistyivät esimieskaartin epämääräiseen vakuutteluun, että resursseja on tulossa. Uusilla resursseilla tuskin hoidetaan entisetkään työt niin, että ihmiset jaksaisivat ilman sairaslomia. Ja sitä epämääräistä lupausta olemme kuulleet vuosikausia ilman, että selvästi konkreettia apua asiaan olisi tullut.


Uutena strategiana yrittää murtaa vastustuksemme oli kehu. (Varmasti nyt jollain kurssilla on annettu tämä ohje: "Kehu kiltti tyttö päivässä!") Me olemme kuulemma edelläkävijöitä. Meistä voi kuulemma olla ylpeitä. Siis, meidän odotetaan edelleenkin olevan kilttejä ja reippaita tyttöjä! ...... marjat. Sanon ma.


Vastustuksemme, hmmm. En voi olla ylpeä omasta osuudestani olla vastahankaan "kokouksessa". Sillä en nyt jaksanut provosoitua. Siellä. Lähinnä keskityin meditoimaan. Hyvä etten alkanut suorastaan levitoida! Hoin mielessäni mantraa: Relax, kahden viikon kuluttua olet kaukana täältä! Saapa nähdä, kuinka asiat etenevät. Saammeko yhteishenkeä koottua niin paljon, että suostumme uuteen työmuotoon vasta, kun resurssimme ovat kohtalaiset. Valitettavasti joukossamme on aina kilttejä "saparopäätyttöjä", jotka juoksevat itsensä lähes hengiltä, jos joku kehuu.


Kiitos, että kuuntelit. Jo alkaa helpottaa. Viikonlopun ajaksi. Asia vaatii vielä pohtimista ja keskustelemista kollegojen kanssa. RRRRRRÄYH!

Vastamäkeen, vastatuuleen

Valokuvatorstain 102. inspissana on "Helppo".


Tie voi olla helppo.





Tai vaikea.





Parhaimmalta se tuntuu, kun on noustu vastamäkeen ja vastatuuleen.

Onnittelut

Lähetän Sadulle ja Jukalle tämän ruusun. Ja yhden runoista, joita olen vuosien varrella löytänyt ja kirjoitellut muistiin.


Mikä minun on
kysyn hiljaa itseltäni
kun jalka nousee niin nopeasti
kun mieli matkaa niin mukavasti
kun taivas on tähtiä täynnä.
Ei voi olla totta
tämännäköinen ja tämäntapainen
mutta taas helähtää:
ra kas tu nut.
Menen mykäksi ja myönnän:
totta se on.


(Eeva Heilala)

Mitä pahempi mättö

"Mitä pahempi mättö, sen parempi juttu." Jutusta tiedä, mutta juuri näillä sanoilla vitsailin viikonloppuna parille muulle polkkaajalle... Ja ei olisi pitänyt. Sehän on silkkaa kohtalon rienaamista. Veren kaivamista omasta nenästä!

Mättö alkoi siitä, kun suljin työpaikan oven kymmenen tunnin työpäivän jälkeen. Minulla oli ollut vapaus valita, minkä työpäivän jälkeen jään laatimaan tärkeää paperia, jonka deadline lähestyi. Olin päättänyt valita tämän päivän ja sainkin paperin postitettua. Olo oli väsynyt ja nälkäinen, mutta koska Mies oli antautunut autokuskiksi, päätin jaksaa vielä kotiin mutkan, apteekin, kautta.

Ihmeekseni huomasin apteekissa, että lompakkoa ei ollutkaan laukussa. Nopea filminauhan kelaus ja muistin tarvinneeni lompakkoa illalla verkkopankkikäynnillä. Siispä tietokoneen viereltä sen löytäisin, tottakai. Mutta ei ollut. Eikä alakerrassa, ei edes jääkaapissa, saati sitten kylppärissä tai Wc:ssä tai likapyykkikorissa, tai toisessa laukussa tai sängyssä, tai vaatekomerossa tai ... Kaikki täysin mahdottomatkin paikat tutkin. Sillä aamutuimaan, kiireessä, on tullut joskus laitettua maitopurkkiakin siivouskomeroon... Mutta nyt lompakko pysyi piilossa. Hukannut? Varastettu? Olinko jättänyt työhuoneen oven auki? Kerran minulta on varastettu lompakko työpaikalta, laukusta.

Olin jo etsinyt valmiiksi tiedot ilmoittaakseni edes pankkikortin kadonneeksi, kun Mies sai minut suostuteltua vielä työpaikalle. Olisinko kuitenkin jättänyt sen kaappiini? Työpöydälle?? Vaan oven aukaisuun tarkoitettu magneettiläpyskä ei toiminutkaan. Joskus se toimii, joskus ei. En ymmärrä sen logiikkaa. Työpaikalla oli sentään valot, vaikka muistin ne viimeisenä sammuttaneeni. Ilmeisesti siistijä teki viimeistä kierrostaan. Ei auttanut, vaikka nojasin ovikelloon...

Samassa soi puhelin ja miesääni kertoi hänen vaimonsa löytäneen lompakkoni kaupungilta. Kadulta, ajotieltä, juuri siitä kohtaa, jossa olin pompannut ulos autosta, jota oikeasti ei olisi saanut edes pysäyttää juuri sillä kohtaa... Olin pinkaissut nopeasti kohti apteekkia ja Mies oli ajanut auton parkkiin. Kumpikaan ei huomannut lompakon putoamista. Onneksi kohtalo oli minulle sentään niin suopea, että lompakkoni joutui rehellisten ihmisten haltuun. Sieltä oli löytynyt kortti, jossa oli puhelinnumeroni. Tunti katoamisestaan lompakkoni oli jälleen kotona. Mitään löytöpalkkiota he eivät ottaneet vastaan. Ei tullut kuuloonkaan. Luulenpa, että he saavat kaukaa tulleen yllätyksen muutaman viikon kuluttua.

Opinko tästä seikkailusta mitään? No en! Tiesinhän, että rehellisiä ihmisiä on olemassa. Ja että jutun aiheita minulle satelee...

Lapista lisää

Ajattelin kertoa hieman lisää kokemuksistani Kiilopäältä. Monelle Lappi on varmaankin haave, joka kuuluu "sitku-elämään". Mutta monelle Lappi-sana antaa mielikuvia hyttysistä ja hikisistä, uuvuttavista vaelluksista, joihin oma kunto ei kenties riittäisi.


Olen surkea hiihtäjä. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt siitä. Siksi talvi-Lappi ei minua houkuttele. Jaa, kerran haluaisin kyllä kokea Lapin kaamoksen. Viettää siellä viikon kaikkein pimeimpään aikaan. Mutta juuri ruska-aika. Silloin ei ole enää ötököitä ja ilma on sopivan raikasta reippaaseen kävelyyn.


Kiilopäällä on lähes päivittäin Ladun oppaiden ohjaamat retket tunturiin. Ensimmäisellä kerralla retkiä oli haastavuudeltaan kolmen tasoisia. Niistä jokainen sai valita omalle kunnolleen sopivan. Kevein retkikin antoi hienon kokemuksen erämaassa liikkumisesta. Alkupäivinä osallistuin helpoimmille retkille, joilla pärjäilin hyvin elämäni keuhkoputkentulehduksen kanssa. Tahti oli leppoisa. Olin lähtenyt matkaan yksin ja niinpä vähitellen monet retkeilijät tulivat tutuiksi. Ryhmissä oli mainio yhteishenki, jutun aiheet kimpoilivat ja huumori puhkesi kukkaan... Välillä, lepohetkien aikana oli mahdollisuus erkaantua omiin oloihin ja ihmetellä hiljaisuutta. Vain tuulen kevyt suhina korvassa oli ainoa ääni... Kiilopäällä on opastettuja polkujakin, joista voi valita itselleen sopivan, mikäli ei halua lähteä pitemmälle tunturiin. Oppaiden vetämien retkien etu oli muun muassa se, että he ohjasivat kulkumme pois valmiilta urilta. Tietyillä alueilla, lähempänä retkeilykeskusta, tosin oli maaston suojelemiseksi kuljettava valmiita polkuja.


Kiilopäällä on monen tasoista majoitusta täysi- tai puolihoidolla. Joka päivä sieltä sai mukaan retkieväät sopimuksen mukaan. Retken jälkeen oli sauna odottamassa; miehille ja naisille omansa. Ja illalla oli vielä oppaan vetämä syvävenyttely. Myöhemmin illalla oli yhteistä ohjelmaa, joihin oli mahdollisuus osallistua. Muistan vaeltajan turvallisuuteen opastavan illan, yhtenä iltana eräkirjailija kertoi työstään, toisena luontokuvaaja kertoi seikkailuistaan. Dominick Arduinkin kävi kertomassa sittemmin traagisesti päättyneen retkensä valmisteluista. Ravintolassa oli mahdollisuus istua pitempään ja tanssahdellakin elävän musiikin tahdissa. Minulle tosin tahtoi käydä niin, että päivä tunturissa ja muu iltaohjelma kypsyttivät unten maille jo varhain... Uni oli syvää ja virkistävää.


Yhteenvetona lopuksi sanon vain, että jos ikinä olet haaveillut matkaavasi Lappiin, niin tee se. Pärjäät kyllä! Ja koet jotain unohtumatonta.

Lakko

Minut on petetty. Minulla on viharakkaussuhde koneiden kanssa. Olen sen niin monta kertaa havainnut. Siis minä rakastan koneita. Noh, en kaikkia, mutta niitä, jotka helpottavat arkielämääni. Mutta ne koneet. Ne vihaavat minua! Milloin on paperi mytyssä kopiokoneessa, tai loppu. Milloin astianpesukone jättää vedet koneeseen ja pitää pestä ja huuhdella koko täysi lasti. Ja milloin ompelukone tikkaa mitä sattuu. Mutta nyt. Minut petti pyykinpesukone. Aloitti lakon juuri kun sitä eniten tarvitsen! Vesi ei jäänyt koneeseen, eih, vaan sitä valui mitä ihmeellisimmistä rei'istä suoraan vessan lattialle - ja matolle. Ja tietysti juuri silloin Mies on metsästämässä jotain suppilovahveroita ja hirvikärpäsiä!


Tässä onneton pyykinpesijätär ihmettelee. Nukkasihti on jo avattu ja suljettu eikä mitään apua siitä...





Mutta eilen ja tänään on pesijättären sielu vaeltanut kaukaisilla tuntureilla Saariselällä. Se vaeltaa pohjoiseen aina näillä viikoilla, kun tuntuu ensimmäinen syksyn kirpeys ja ruskan värejä alkaa näkyä. Muistan ikuisesti ensimmäisen matkani Suomen Ladun Kiilopäälle. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. Ensin ajelin bussissa kaksitoista tuntia kohti pohjoista. Tunnelma autossa oli aivan toista kuin tavallisissa linja-autoissa, jotka ajelevat jokapäiväistä reittiään. Monet matkustajat olivat matkanneet Lappiin uskollisesti vuodesta toiseen ja iloinen odotus ja sorina aivan väreili ilmassa. Oli ihana katsella, kuinka ruskan värit syvenivät pohjoista kohti ajettaessa. Ja kuinka ensimmäiset tunturit alkoivat näkyä taivaanrannassa. Loppumatkasta kuljettaja pisti Souvareiden videon pyörimään. Yhtye lauloi Lappi-lauluja ja kyydissä kuului olevan monta fania, jotka yhtyivät lauluun, suoraan sydämestä. Huomasin joutuneeni aitojen Lapinhullujen joukkoon - ja silloin sain vakavan tartunnan. Sepä se saa sielun matkaamaan kauas näinä aikoina. Ehkäpä ensi vuonna...


Tässä edes hieman ruskaa. Joikhata en osaa.

Ei auta!

Tämän kuvan olen halunnut laittaa blogiini jo pitkään. Ei auta! Tänään se vain piti laittaa, vaikka ei liity aiheeseen himpun vertaa ja tarkkuuskaan ei ole paras mahdollinen. Siinä istuu joukko ystävyksiä sateisena, syksyisenä päivänä kotipuistossaan. Paikka on jälleen Riika, 2006. Olisittepa kuulleet sen iloisen puheensorinan! Sade ei haitannut yhtään.





Ei auta nyt. Etusormeni ohjasi minut tähän koneelle kuin taikavarpu. Pitäisi siivota keittiö ja käynnistää astianpesukone. Laittaa pyykit pesukoneeseen ja käynnistää se. Ja, jotta trio olisi täydellinen, polkaista imuri käyntiin. Mutta etusormeni ohjasi minut tänne Blogistaniaan. Toisaalta, olenhan nyt talonvaltaaja, kuningas ja kuningatar. Saan päättää koska imuriani potkin. Sillä Mies on etelässä pappana; meni eilen. (Oikeasti hän se muuten imuroisi, mur.)


Tänään oli aikainen herätys, sillä jo kahdeksalta alkoi rasitus-Ekg. Tai piti alkaa. Mutta myöhästyin, auts! Verenpaine ja pulssi olivat aika lukemissa ja jalat melkein maitohapoilla jo siinä vaiheessa, kun pääsin perille. En osannut ennakoida sitä ruuhkaa, mikä aiheutuu, kun yksi keskeinen väylä asuinalueeltamme keskikaupunkiin on tukittu siltarakennustyön vuoksi. Toistakymmentä minuuttia seisoin autojonossa. Ja sitten hätäisimmät autoilijat tunkivat vielä väleihin viereiseltä kaistalta. Pelkäsin jo, että koko tutkimus missaantuu. Perillä, hetken rentoutumisen jälkeen, saatoin kuitenkin aloittaa polkemisen ja kaikki meni hyvin. Rinnassa tuntunut puristus oli ollut "vain" väsymyksestä ja henkisestä paineesta johtuvaa ja sain luvan palata työhön. Kahden viikon loma on antanut mahdollisuuden levähtää ja palaan sinne ilomielin.


Esimiehen kanssa (apteekissa, pilarin takana seisten) kuiskuteltu puhelinkeskustelu rauhoitti pelkoni loman myöntämisen suhteen. Hän lupasi jopa kaksi ylityövapaapäivää täydellä sijaistuksella ennen loman alkua. Siispä yhdeksän täyttä työpäivää ja sitten alkaa vapaus vähäksi aikaa, ja matka... JESS!!


Niin, matka. Mahdankohan tuntea poikaani, kun saavumme perille? Kanadalaiset, irlantilaiset, ruotsalaiset ja intialaiset ovat häntä kuulemma niin murjoneet viime päivinä. Menossa on Australian Football International Cup 2008, johon poika tietysti kutsuttiin mukaan Suomen joukkueeseen siksi, että oli siellä sopivasti jo paikalla. Kahden viikon lajiin ja soikeaan palloon tutustumisen jälkeen oli ollut hänen ensimmäinen pelinsä. Sen voi arvata, että jos palloa kuljettavaa saa taklata kuin "vierasta sikaa", niin kuhmuja syntyy. Neljänteen peliin oli otettu mukaan, edes joukkueen kokoon saamiseksi (18 pelaajaa), joku kolhituista vain seisomaan kentälle. Näin ei tarvinnut antaa luovutusvoittoa vastustajalle. Suomalainen sisu ei ole tyhjästä temmattu käsite...


Viikonlopuksi ei ole suunnitelmia, ihanaa! Joskus on vain ihanaa, että ei ole mitään suunnitelmia. - Jos nyt ei oteta tuota ekakappaletta trioineen huomioon. - Ulkoilua, sienestystä, pakkaamista, unta, löhöilyä, herkuttelua, viiniäkin. Miehen tädin puoliso on täyttänyt vuosia. Heitä haluaisin käydä tervehtimässä ja kuulumiset voisimme vaihtaa kävelylenkillä. Sillä Alzheimer aiheuttaa tälle iäkkäälle herrasmiehelle jo niin pahaa huimausta, että hän tarvitsee ulos mukaansa saattajan. Vielä kolmisen vuotta sitten satoja kilometrejä talven aikana hiihdellyt mies on tänä kesänä kaatunut yksin ulkoillessaan jo monta kertaa, kasvoilleenkin. Niin kauan kun nämä rakkaat ihmiset ovat olemassa, haluan antaa heille aikaani ja nauttia yhdessäolosta.


No niin, nyt on Jokeri-tekosyykin käytetty. Nyt pitää-ääää aloittaa se siivous. Imuri ei lakkaa irvistelemästä ennen kuin se on saanut laulaa!


Hyvää viikonloppua!

Ajatus

Valokuvatorstain 101. haasteen aiheena on "Ajatus". Joskus ajatus voi olla kuin henkäys, kuin valon nopea hipaisu.




(Klikkaa suuremmaksi.)

Nyt kylmii

Aika kuluu niin nopeasti. Kun heinäkuussa varasimme paikat lennolle, tuntui, että matkaan on vielä ikuisuus. Ja nyt, lähes tasan kolmen viikon päästä alamme olla jo perillä pojan ja miniän luona. JOS!


Soitin tänään työhön sijaiselleni ja kuulin, että lähes kolme viikkoa sitten jättämäni loma-anomus ei ollut vielä palautunut hyväksyttynä. Ennen matkan varaamista varmistin esimieheltäni, että voimme turvallisesti ostaa lentoliput. Mutta nyt esimies on vaihtunut ja on ollut havaittavissa suunnan muutos. Oikeasti pelottaa nyt, että sijaiskysymyksiin vedoten lomien myöntämiset ovat tiukemmassa. Olisi kohtuutonta joutua ottamaan palkatonta, kun keväästä asti suunnitelmastani olen keskustellut avoimesti, eikä mitään estettä tai uhkaa ole ollut olemassa. Ihmettelen, että työssä, jossa ihmiset kuormittuvat juuri henkisesti muutenkin, tämä työnjohtoasia klikkaa jatkuvasti... Huomenna soitan esimiehelleni. Toivottavasti pelkoni on turha, mutta tänään on ahdistanut ajatella asiaa! Miehen rauhoittelut ovat menneet nyt kuuroille korville.


Perjantaina tapaan jälleen lääkärini. Silloin varmistuu se, että terveyteni kestää pitkän lentomatkan. Olen luottavainen sen suhteen.


Optimistisena pessimistinä olen käyttänyt tänään paljon energiaa matkavarusteiden keräämiseen. Jos / kun pääsen ensi viikolla takaisin työhön, jää pakkaamiseen sen jälkeen niukasti energiaa. Julmetun suuri pino vaatteita lojuu sänkyni päällä. Mihin ihmeeseen laitan ne yön ajaksi? Ja mitä ihmettä jätän niistä pois? Sillä pinosta puuttuvat vielä maastokengät, sandaalit, valkoiset hellelipokkaat, juhlakengät, punaiset hellelipokkaat... Mitenkähän ihmeessä saisin sujautettua Miehen matkalaukkuun jotain? Täytyy lähteä neuvottelemaan...

Aikuinen nainen on vaikuttunut

Lomalla ollessa on ollut enemmän aikaa lukemiseen. Viikonloppuna annoin houkutella itseni ostamaan lehden, joka kertoo kannessaan olevansa "aikuisen naisen asialla". Sitä olen siis kannesta kanteen tutkinut, enkä ole voinut olla vaikuttumatta artikkelista "Laadukkaasti arkeen".


(Kuva on otettu kylläkin Riiassa 2006 syksyllä.)





Artikkelissa todetaan, että "loman jälkeistä tyyliä voi säätää eri tavoin asustamalla". Ja kun laadusta on kyse, viipyillään tietty kukkarolla pitempään. Ja sitten on kuvia ja esimerkkejä: kaulakoru 1160€, timanttisomisteinen kello (naisten F1-mallia) 2250€, Chanel-lompakko 1000€, Chanelin sateenvarjo 460€, Vuittonin lentolaukku 1070€, D&G:n "mahtipontinen" laukku 1179€.


Tähän voi lisätä vain, että HERRAJJESTAS! Uskooko aikuisen naisen asialla oleva toimitus, että aikuinen nainen voi ottaa tuollaista juttua todesta? Että jättäisin erinäisiä lomamatkoja tekemättä ja söisin hernekeittoa saadakseni herrastella noissa vermeissä! Enkä silti kulje tuulipuvussa...

Kierrätystä

Perjantaina oli ystäväpariskunnan yhteiset juhlat, jotka he olivat järjestäneet keväisten syntymäpäiviensä kunniaksi. Juhla-asuni piristeeksi, näin lomalaisena, päätin tehdä omatekoisen kaulakorun, joka on nyt tässä erinäisten kokeilujen jälkeen. Siinä on nettikaupasta ostettuja muranolasihelmiä, rubiininpunaisia lasihelmiä sekä granaattisiruhelmiä - nettikaupasta nekin. Hematiittihelmet ovat kirpparilta ja muut pikkuhelmet kirpparilta sekä äidin vanhoja peruja. Siis uutta, vanhaa ja kierrätettyä.





Lauantaina sonnustauduimme jo aamupäivällä kaupungille. Silmiimme osui pyöräilijä, joka ilmeisen päihtyneenä yritti hallita vauhkoontunutta ajopeliään. Holtittoman kiemurtelun jälkeen pyörä kaatui ja ajaja kellahti pitkin pituuttaan katuun. Avulias nuorimies auttoi pyöräilijän pystyyn ja jatkoi matkaansa. Jälleen uusia kiemuroita pyörällä, jonka ketjut repsottivat paikoiltaan ponnahtaneena ja uusi horjahdus, jonka pyöräilijä sai estettyä.


Pysähdyimme pyöräilijän kohdalle ja jäimme juttusille. Erikoinen, kaatumisten kuraama asu ja lävistykset kasvoilla antoivat ensivaikutelman, joka muuttui pian, kun viattomat, nuoret silmät katsoivat kohti kalpeista kasvoista ja vastaukset tulivat vilpittöminä. Kerroimme ensin velvollisuudestamme soittaa poliisille mikäli hän jatkaisi matkaa ja vaarantaisi oman ja lähimmäisten terveyden. Mutta sitten avuton nuori nosti minussa sen huolen tunteen, mitä äiti tuntee välillä lapsensa vuoksi. Kotiin olisi kilometrejä matkaa. Mahdoton matka pyörää taluttaen niin avuttomassa tilassa. Tarjosimme kyytiä sekä nuorelle, että pyörälle - sattui juuri sopivasti olemaan tunti tyhjää aikaa. Tarjouksemme torjuttiin. Hän ei halunnut olla vaivaksi. Kerroin hänelle olevani itse äiti ja toivovani, että myös minun lapseni saisivat apua tarvitessaan. Ja ehdotin, että hän panisi hyvän kiertämään ja auttaisi joskus vuorostaan, kun huomaa apua tarvitsevan. Ja niin hän suostui apuun.


Pakkasimme pyörän telineeseen ja pyöräilijän takapenkille ja kotimatka alkoi. Uusi opiskelija, uusi kaupunki, ensimmäiset juhlat, joissa tarjoiltu juoma oli yllättänyt. Ensimmäiset askeleet unelmien tiellä olisivat voineet saada aivan uuden suunnan. Tämä nuori lupasi pitää itsestään hyvää huolta.


Jälkeenpäin olen miettinyt tapausta. Ja ihmetellyt. Taannoinen seikkailu pikkukoiran pelastamiseksi (Operaatio Pelastakaa Lassie) tuntui herättävän ihmisissä suuremman auttamishalun kuin tämä avuton nuori pyöräilijä. Oliko syynä päihtymys, asu, ennakkoluulot ("Ties mitä haistattelua olisi tullut jos olisi puhutellut!") Vai herättääkö eläin helpommin myötätuntomme? Vai annammeko lähimmäistemme teloa itseään ennemmin kuin sekaannumme heidän asioihinsa?


Kierrätystä, lisää välittämisen kierrätystä me tarvitsemme.

In the evening

Tänään huomasin yllättäen ymmärtäväni paremmin englantia kuin suomea. Vai miltä tämä kuulostaa?: "Et tarvitse ilmoittaa kaikki huumeiden ja lääkkeiden, mukaan lukien lääkemääräyksiä lääkitys, vaihtoehtoisia kasviperäisiä ja perinteisten lääkkeiden, vitamiinien ja kivennäisaineiden valmisteluun kaavoja tullille. Jotkut tuotteet vaativat luvan tai karanteenia puhdistuma ja / tai kirjeitse tai reseptiä, lääkärisi kuvataan teidän lääkityksen ja sairaudesta." Olen selvitellyt Australian ohjeita maahan tulijoille. Sen tiesin jo vanhastaan, että kengät pitää pestä ihan hammasharjalla, sillä ne tarkastetaan maahan tultaessa. Mitään kuivunutta multaa tai hiekkaa niissä ei saa olla. Netti on rikas ohjeiden antaja tässäkin suhteessa. Löytyy linkkiä ja linkin linkkiä. Matkaan on enää nelisen viikkoa. Nyt, kun väsymys alkaa hellittää, alan uskoa, että matka voi toteutua.


Kävin tänään kuuntelemassa muutaman tunnin luentoja työhön liittyvistä aiheista. Hyvin mielenkiintoista. Yliopistossa tuotetaan jatkuvasti uutta tutkimustietoa, jota pääsemme suhteellisen pian soveltamaan käytäntöön. Työni rikkaus on jatkuva uuden oppimisen mahdollisuus. Tällä viikolla kuulin juuri, kuinka eräs, jo päälle kolmekymmenvuotias, syvästi autistisena, kehitysvammaisena pidetty henkilö, oli oppinut ilmaisemaan itseään kirjoittamalla avustettuna. Kun tiede kehittyy, tällaisetkin kohtalot vähenevät. Paljon tietävänä, paljon elämässä ja työssä oppineena toivoisi vain, että saisi riittävästi aikaa tehdä sitä työtä, jota pitää tärkeänä ja antoisana.


Iltalenkki suuntautui jälleen uusille reiteille. Kävimme ihmettelemässä kaupungin toiselle laidalle, lähelle rantaa rakentuvaa pientaloaluetta. Luonnontilassa olevaa metsää on kaadettu rakennuksien tieltä. Kauan lähistöllä asuneet ovat vastustaneet muutosta kovasti. Toivottavasti jäljellä olevaa viheraluetta suunniteltaessa kuunnellaan paikallisten toiveita. Oman asuinalueemme vihersuunnitelman tekoa seurasin hyvinkin kiinnostuneena aikoinaan. Asukkailta kerättiin ensin ajatuksia suunnitelman pohjaksi. Sitten oli yleisötilaisuus, mistä lähdettiin vielä yhdessä suunnittelijoiden kanssa kiertämään puhututtavat kohdat alueella. Suunnitelmien teko jatkui ja lopulliset suunnitelmat tuotiin julki. Mielestäni asuinalueemme ilme on kohentunut ilahduttavasti toteutuksen jälkeen.


Mies ei suostunut nyt eksyilemään perässäni pikkupoluille, joten kävelimme sitten aikas tylsää hiekkatietä. Ja hyvällä mielikuvituksella varustettuna henkilönä löysin sieltä ihka (elä...) oikean käärmeen nahan. Sehän piti oikein Ixuksella ikuistaa.





Päivän päätteeksi ajelimme siskon ja hänen miehensä talon kautta kotiin. Heidän pihassaan omenapuu notkuu hedelmien runsautta. Saimme matkaamme suuren määrän purtavaa ja hillottavaa. Kiitos!


Sininen iltataivas ja utuiset pilvet. Kaunista. Melkein hyväksyn, että aurinko laskee niin aikaisin.

Sohvaperuna

Kotimme sohvaperuna on tämä nalle, joka muutti alakertaan joskus keväällä. Se ottaa nallena olonsa tosi rennosti.





Sairaslomasta huolimatta en ole sentään sohvalla loikoillut. Silti pahin univelka ja väsymys alkaa hellittää. Tänään olen:
- nukkunut pitkään
- syönyt leppoisan aamupalan
- shoppaillut ystäväni kanssa nettihelmikaupassa
- kävellyt rauhallisen lenkin metsässä miehen kanssa
- eksynyt sinne metsään miehen kanssa
- ehtinyt viime tipassa kauppaan
- syvävenytellyt kaikki piilolihaksetkin
- kohta menossa nukkumaan


Kauniita unia! Sohvaperunana tai muuten.

Hämäränhyssyä

Pitkästä aikaa sytytin pihan lyhdyt. Illat hämärtyvät jo niin aikaisin. Kävelimme pitkän lenkin metsässä. Sieniäkin löytyi, kourallinen suppilovahveroita. Mutta tärkeintä oli se rauha. Rakastan vanhoja kuusimetsiä, joiden sammalmatoilla on helppo kulkea tai pehmeillä neulasten peittämillä poluilla. Vaikka kaupunki ympäröi tämänpäiväistä metsäämme joka puolelta, oli jossain katveessa aivan hiljaista.


Mietin, miten hyvä, että kärpässienet ovat myrkyllisiä. Tämänkin kaunokaisen olisi joku napannut mukaansa. Mutta nyt se sai ilahduttaa ohikulkijoiden silmiä. Ei tämän suurempia ajatuksia tänään...

Syksy on virallisesti avattu

Syyskuun ensimmäisenä päivänä lienee pakko uskoa, että on syksy. Villiviinikin on jo antanut pikkusormensa syksylle. Ikkunasta tulvii koleaa ilmaa ja tuuli heiluttaa marjoista punaista pihlajaa ikkunan takana.


Kesän ajan on yleinen puheen ja ihmetyksen aihe ollut sade eri muodoissaan. Mutta pientä nämä Suomen kelit ovat, kun "kaikkien myrskyjen äiti" Gustav kolistelee jo Yhdysvaltojen rannikolla.


Valmistaudun keskikaupungille juuri lääkärikäynnille. Vietän loman ensimmäistä päivää. Sain kaksi viikkoa lomaa lepäilyyn. Verenpaine alkaa nousta nykyisin nopeammin, kun työtahti muuttuu tauottomaksi. Ensi viikon lopulla käyn polkemassa kuntopyörää ja sitten mietitään jatkoa. Jälleen kerran ihmettelen päättäjiemme lyhytnäköistä ajattelua. Kaikilla niillä palkoilla, joita maksetaan ylikuormitettujen ihmisten sairaslomasijaisille, perustettaisiin helposti muutama toimi lisää ja ihmiset jaksaisivat paremmin. Olenkin päättänyt puolittaa työni; loppuvuodesta siirryn osa-aikaiseksi. Luulen, että viikko työtä, viikko vapaata on sopiva työtahti. Nyt vain kärvistellään nämä viimeiset viikot ja onhan edessä ihan ansaittu loma ja matkakin...


Jahas, ja nyt pitää mennä koluamaan kaapista esiin syksytakkia. Sitten menoksi.