Tämä kuva ei liity nyt tarinaan mitenkään. Tai liittyy se siinä mielessä, että kuva ja pula syntyivät samalla kaupunkireissulla. Jos odotat vähän, kerron ensin kuvasta. Sillä siinä on palanen kaupunkihistoriaa. Purettava rakennus on Sokoksen vanha parkkitalo, jonka tilalle noussee lisää myymälätilaa. Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet miehen istuvan purettavan rakennuksen toisessa kerroksessa ja suihkuttavan vettä betonipaloihin pölyn sitomiseksi. Ja tuo kone! Se oli kuin jättiläisrapu jostain tieteiselokuvasta. Napsi pilareita ja betonirautoja poikki valtavilla leuoillaan. Masentavaa! Miehet ovat päivä- ja viikkokausia rakentaneet ja sitten yksi tuollainen rapu tihuaa ja tuhoaa heidän työnsä kymmenissä minuuteissa.
Mutta se pula. Se sai alkunsa päätöksestäni vaihtaa kampaajaa. Koska lomapäivän aamuna aikaa ennen kampaajalle lähtöä oli ruhtinaallisesti, puuhailin sitä ja tätä ja tuota, kunnes huomasin, että alkaa olla kiire ja missähänsepaikkanytonkaan?!!! Ja autoltakin piti vielä pyrähtää hakemaan unohtunutta kännyä. Siis oli kiire! Mielikuvassani olin suunnitellut hyvän paikan auton pysäköintiin kaupungin keskustassa, mutta EIH, se olikin vain tunnin paikka. Kampaajalasku lisättynä parkkisakolla tuntui liian suurelta uhraukselta kauneuden hyväksi, joten ei auttanut kuin kiivetä autolla katua ylös, neljän tunnin paikalle. Käsijarru pohjaan ja vielä nykäys kireämmälle. Niin, pulan aiheuttaja ei ollut uusi kampaaja vaan kampaajan jälkeen se käsijarru ja kadun kaltevuus. Mäkistartti on ollut yksi vahva alueeni (krhhm!) autoilijaneitona, mutta! Nyt eivät yhden käden voimani riittäneet jarrun vapauttamiseen eikä mäkilähtöä voinut ajatellakaan molemmat kädet käsijarrun kahvalla. Siinä sitten sompailin vaihteen, kytkimen, käsijarrun ja jalkajarrun kanssa ja auto lipui taaksepäin kohti peruutuspeilissä lähestyvää autoa. Sisu meni kaulaan! Ei auttanut kuin kilauttaa kaverille ja pyytää apuvoimia. Muutaman tovin kuluttua alkoi peruutuspeilissä näkymään Mies valkoisessa pyöräilykypärässään polkemassa mustalla pyörällään ylös katua. Hymyillen. Ei kiroillut vaan halasi ensin ja ajoi sitten auton sivukadulle ja jätti minut jatkamaan suunniteltua ohjelmaani. My Hero!
Säästyneet sakkorahat päätin sijoittaa vaateostoksiin. Tai päätin ja päätin. Pakko oli löytää (ja löysinkin) mustat prässittömät pitkikset. Ja siitä ei selvinnyt ilman sovituskopeissa hikoilua. Joku nimitti sovituskoppeja juuri kirjoituksessaan masokistin paikoiksi. Samaa mieltä. Jos ei nyt ihan kolhi otsaansa kumartuessaan, niin ainakin sivusta tuleva kelmeä valo saa näyttämään sairaalta ja muhkuraiselta. Ja ne peilit eivät valehtele! Vvvai, valehtelisivatko sittenkin!? Silti on nyt myönnettävä, että mansikat ovat kuin ovatkin lihottavia. Ne sisältävät paljon kermavaahtoa.
The End
2 kommenttia:
Mäkilähtö ei ole kiva, jos joku (niin kuin usein) on siinä takapuskurissa jo valmiiksi kiinni. Minä se lähden mäestä vauhdilla, auto hieman pompaten, niin ei mene ainakaan takaperin ;) Sinua hjelpittiin mahdottoman herrasmiesmäisesti, hienoa! :)
Joo joo, mutta siitä mäestä olen aikaisemmin selvinnyt ilman herrasmiestä ;)
Lähetä kommentti