Eilen oli päivä, jota muistelen onnellisena ja samalla surullisena. Kerroin aikaisemmassa tekstissäni muutama päivä sitten sukujuhlasta, jota olemme pitäneet kolmen vuoden välein. Eilen olimme koolla jälleen Turussa, keskustasta joitakin kymmeniä kilometrejä Tampereelle päin sijaitsevassa kievarissa. Tarkalleen meitä oli koolla neljäkymmentäkolme. Kaikki joukkoon kuuluvat eivät päässeet mukaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli yli seitsemänkymmentä. Silloin vielä kaikki äitini neljä veljeä vaimoineen ja heidän lapsensa perheineen olivat mukana. Nyt äitini sisarussarjasta on jäljellä enää kaksi veljeä, vanhin ja kolmanneksi vanhin. Nuorin veli kuoli viime vuonna, samoin hänen vanhin poikansa. Nämä kokoontumiset saivat alkunsa sen jälkeen, kun äitini ja isäni olivat kuolleet. Juttelimme yhden serkkuni kanssa, miten mukava olisikaan saada koolle sukua myös iloisissa merkeissä. Ja siitä se alkoi.
Kun olin aivan pieni lapsi, muutimme isän työn vuoksi Jyväskylään. Kaikki omaiset jäivät Turun ja Helsingin seudulle. Koen, että se on ollut suuri puute elämässäni. Ehkä ymmärrän sen vasta nyt vanhempana selkeämmin. Miten suuri rikkaus olisi ollutkaan mahdollisuus nähdä isovanhempiani enemmän, sekä enoja, tätejä, serkkuja.
Nykyisin yhteyden pitäminen on onneksi helpompaa kuin aikaisemmin. Puhelut eivät ole enää niin kalliita eikä matkustaminenkaan. Ja junalla pääsee jo puolta nopeammin perille kuin lapsuudessani. Ja kulkeehan tie tietysti toiseenkin suuntaan... Enoihini olen pyrkinyt pitämään yhteyttä niin kauan kuin he ovat tallella. Ja joidenkin serkkujen kanssa olemme kuin sisaruksia.
Tämä päivä on mennyt muistellessa eilistä päivää. Oli taas ilo kohdata niin monta sukulaista. Mutta samalla on tunne, että nämä kohtaamiset olivat hipaisuja. Todellinen kohtaaminen vaatii aikaa. Joidenkin kanssa tuli vain käteltyä ja vaihdettua muutama sana. Mutta tuntui hyvältä edes nähdä kaikki koolla. Minun ihmiseni. Ja sitten jää ikävän tunne. Ja enoista erotessa, samoin heidän vaimoistaan, nousee mieleen ajatus: vieläkö näemme? Ikävä, kaipaus, haikeus. Ne ovat rakkauden serkkuja.
2 kommenttia:
Meillä on sekä mun, että miehen puolella iso suku ja olisi vaikea löytää paikkaa, jonne mahduttaisiin kaikki. Nyt tavataan lähes käytännössä vain häissä ja hautajaisissa, ja näissäkin tuskin ehditään moi kaikille sanoa. Pitäisi olla niin paljon aikaa, että ehtisi kunnolla kaikkien kanssa kuulumisia läpikäymään... Mutta sitä se elämä. Toiset jäävät taustalle ja toiset astuvat eteen, kunnes asetelma taas muuttuu.
Niin kai se on, Minz, kaikkeen ei yksi elämä riitä.
Lähetä kommentti