Siin ois olt hättää vaik myyvväkkii, olisi mummoni sanonut. Ja ollut oikeassa. Tarkkaan ottaen kyseessä ei ollut Lassie, vaan pikku-Lassie. (Tiedän, tiedän, niillä on virallisetkin nimet, mutta en nyt muista...) No, joka tapauksessa hätä oli Lassien kokoinen!
Tänään iltapäivällä, kun miehen kanssa ajelimme kohti kaupungin reunamaita kanttarellien kutsun houkuttelemina, katkaisi leppoisan matkamme pieni koira. Se juoksi yksikseen välillä tien reunalla ja sitten yllättäen tiellä edessämme, ajoratojen välissä, toiselle puolelle tietä, jälleen vastaantulevien kaistalle... Se oli karannut omistajaltaan ja oli silminnähden hämmentynyt ja peloissaan. Ja suuressa vaarassa tulla yliajetuksi.
Mies pysäytti auton ajotien reunaan ja nousimme autosta. Peräämme pysähtyi samassa toinen auto ja sieltä nousi nainen makkarapaketti kädessään kyselemään veistä. Hän aikoi houkutella koiraa makkaran palalla. Sieniveitselle oli nyt käyttöä. Mutta koirapa ei pysähtynyt. Se jatkoi matkaansa sen oloisena, että ei tarkkaan tiennyt minne oli menossa. Päätin soittaa hätäkeskukseen. Ajattelin, että jos palokunta pelastaa melkein oraviakin puista, olisi pieni koira ainakin lyhyen puhelun arvoinen. Ja asiallisen kuuntelijan sieltä sainkin. Tieto koiran rodusta ja sijainnista otettiin talteen.
Ajelimme hiljalleen seuraillen, minne koira menisi. Jälleen pysähdyimme tien reunaan ja henkeä pidätellen katselimme koiran selviytymistä autojen seassa. Envoikatsoa, envoikatsoa, vaikersin, enkä voinut olla katsomatta. Muitakin autoja alkoi pysähdellä tien varteen, lopulta tiellä seisoi jo kymmenisen autoa. Joku kiireisempi pujotteli autollaan hiipien suman läpi. Ja pieni koira sekoili suman keskellä.
En nähnyt tarkkaan mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä autot lähtivät viimein liikkeelle, yksi toisensa jälkeen. Ja meitä vastaan jalkakäytävää pitkin alkoi lähestyä parivaljakko. Pieni koira askelsi reippaasti talutushihnassa häntäänsä heilutellen ja ilmeisesti sen emäntä vielä kauhun ja harmin puna poskillaan talutti karkulaista. Helpotuksen kyyneleet sumensivat silmäni hetkeksi.
Kanttarellit lymysivät koivunlehtien värisinä hyvissä piiloissaan. Ei haittaa. Sillä metsässä ajatukseni kiersivät vielä äskeistä seikkailua. Tuntui hienolta ajatella, kuinka yhteinen olikaan autoilijoiden huoli koiran selviytymisestä. Ja, onneksi kukaan ei ollut kuulemassa, kun huomasin laulavani, että "Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen..."
7 kommenttia:
Oho, mikä tarina! Onneksi loppui hyvin ja saitte tietysti kantarellejakin.
Kyllä se vaan pieni tassuttelija (ilmeisesti sheltti tämä tapaus; "pikku-lassie") on niin turvaton tuolla autojen keskellä, ettei mitään määrää... Oi, kuinka hyvä mieli tuli itsellekin, kun tarinalla oli iloinen loppu!
Voileivän päälle saatiin vähän kanttarelleja. Ja uusi suppilovahveropaikka löytyi; nostelivat jo päätään.
Niin, shelttihän se oli, en koskaan opi. Sydämeni löi villisti sen menoa seuratessani. Onnellinen loppu onneksi.
Hyvä tarina. Sie vanhana koiraihmisenä samaistuit pienen koiran hätään. Yllättävän moni muukin. Vielä löytyy maailmasta välittämistä.
Yänään olen kerännyt noin kolme litraa kanttarelleja.
Hienoja runoja olet valinnut blogiisi!
Eevis, sinulle on haaste blogissani
Kiva että pidät runoista Vapulis. Nuo puhuttelevat minuakin aina vaan. Tänä vuonna kanttarelleja tulee paljon.
Riemastuttava haaste Vicki Li, olin juuri tänään tuollaisen yllätyksen tarpeessa. Kiitos!
Lähetä kommentti