Tänään aika pysähtyi. Mies ja hänen kollegansa saivat työpaikalleen suruviestin. Työtoveri, joka oli pitkän kesäloman jälkeen viime viikolla palannut työhön ja sairastunut ensimmäisen työpäivän iltana, oli aamuyöllä kuollut. Sairaus oli uusinut vieläkin vaikeampana. Työnteko loppui tältä päivää viestiin. Oli koottu muistopöytä ja tuttu pappi tuli pitämään muistohetken. Mies palasi kotiin tavallista hiljaisempana.
Olimme suunnitelleet mökkireissua miehen työstä palattua. Niin teimme. Mies jäi keräämään talteen puutarhavadelmia, punaisia viinimarjoja, nauriita, herneitä, salaatteja. Ja minä suunnistin tutuille kanttarellipaikoille metsään. Loppuajan kuljimme yhdessä, erkanimme omille poluillemme ja taas kohtasimme. Mikä onkaan parempi paikka ajatuksille kuin metsä, hitaasti kulkien. Suru-uutinen jätti meille tunnelmansa lopuksi päivää. Jonkinlaisen haikeuden. Muistutus elämän rajallisuudesta tekee elämästä vieläkin arvokkaamman.
Kotimatkalla, vastavalossa, keskellä heinikkoa seisoi suuri, tumma hahmo paikoillaan. Hirvi. Niin uljas näky.
3 kommenttia:
Pysähdyttäviä hetkiä, voin hämärästi kuvitella, mitä tuollainen merkitsisi omalla työpaikalla. Onneksi olette lomalla ja pääsette rauhassa setvimään ajatuksianne luonnon helmaan.
Mukavia päiviä sateesta huolimatta!
Ihania kuvia täällä, Eevis. Ja vaikuttavia juttuja.
Niin, Katriina. Olisi rankkaa! Mukavia päiviä sinulle myös!
Kiitos, Vicki Li! Kävinkin jo kiipeilemässä niillä Alpeilla... Tervetuloa takaisin!
Lähetä kommentti