Sytytän tänään lyhdyn

Tänään sytytän lyhdyn äidilleni. Sillä jos hän eläisi, hän täyttäisi tänään 83 vuotta. Hänen kuolemastaan on jo yli kaksikymmentä vuotta ja sitä edelsi vuosien taistelu vakavaa sairautta, syöpää vastaan. Keskimmäinen lapsistamme on nyt siinä iässä kuin minä äidin sairastuessa. Kuolemaa seurasi ensin helpotuksen tunne surun lisäksi; olihan viimeinen puoli vuotta ollut niin raskas hänelle ja meille kaikille. Mutta sitten - se oli minulle yllätys - aloin kaivata sitä äitiä, joka minulla oli ollut ennen hänen sairastumistaan. Ymmärsin, että jossain mielessä olin menettänyt äitini, tai suhteemme muuttui jo silloin kun hän sairastui. Menetin sen tuen, mitä nuorena äitinä olisin kaivannut.

Kuolemasta puhuin äidin kanssa vasta hänen viimeisenä iltanaan. Hän suojeli meitä ja halusi antaa meille tilanteestaan koko ajan valoisampaa kuvaa kuin mikä oli totuus. Se oli vaikeaa... Näin koko ajan, missä mennään, mutta oli mahdotonta väittää vastaan. Sillä enhän voinut tietää... kielsikö hän itseltäänkin totuuden... Pari viikkoa ennen kuolemaa hän sivusi aihetta, mutta tilaisuutta keskusteluun ei ollut silloinkaan... Omien lastemme kanssa olemme jo nyt sopineet, että kerromme, jos on kerrottavaa...

Itse asiassa olimme aikaisemmin puhuneet äidin kanssa kuolemasta paljonkin, muiden menetysten jälkeen. Tuon viimeisen illan ja niiden aikaisempien keskustelujemme jälkeen vahvistui ymmärrykseni siitä, että äiti ei pelännyt kuolemaa, mutta rakasti elämää. Hän eli pitkään päivän kerrallaan, hyvän päivän tai huonon... Mutta loppuun asti hän odotti jälleen hyvää päivää. Viimeisellä viikollakin hän halusi vielä jumppaa, kun jaloista oli mennyt voima. Viimein hän asettui rauhallisesti odottamaan kuolemaa; sanoi ettei pelännyt... Äidin kuoltua istuimme vielä pitkään isän ja siskoni kanssa hänen huoneessaan. Tyyni ja rauhoittava hetki.

Hautausmaan portti Nerjassa, Espanjassa.

Olen jo hieman vanhempi kuin äiti oli sairastuessaan... Oli taas yllättävää huomata nyt, että noin vuoden ajan sairauden, kuolemankin mahdollisuus oli jälleen mielessäni tavallista enemmän. En toki ajatellut, että kohtaloni olisi sairastua samassa iässä kuin äitini, mutta kuitenkin... Tunne ja järki kulkivat eri laduilla. Piti pohtia. Mieltäni rauhoitti ensimmäisenä se, että koen saaneemme lapsemme siivilleen. He pärjäävät. Oman haavoittuvuuden mahdollisuus on toki hyvä ottaa aina sen verran huomioon, että pitää kohtuullisesti huolta terveydestään; elintavat, "vuosihuollot", tarvittaessa tarkistukset... Mutta oman elämäni kannalta tärkeimpänä pidän sitä, että osaan elää tässä päivässä. Ja suhteuttaa asioita jotenkin toisella lailla; painotukset ja arvostukset ovat muuttuneet... Lempisanontani on "elämän kannalta". Joku nyt tällä hetkellä isokin juttu - vaikea sanoa nyt esimerkkiä - voi olla elämän kannalta aika pientä... Ja toisaalta ei aina vain siirrä oman elämän kannalta jotain tärkeää... Puhun ihokontaktista elämään - uskaltaa tuntea, kun ei pelkää kipua...

Äidin menettämisen suru ja ikävä on jo lientynyt aikaa sitten... niin kuuluukin. Mutta vieläkin silloin tällöin huomaan ajattelevani, että tuon äiti olisi halunnut nähdä... tai, mitähän äiti tuosta tuumaisi...