Heijastus

Valokuvatorstain 110. haaste on "Lasi". Lasi heijastaa, muuttaa kuvan kuvajaiseksi.
(Klikkaa suuremmaksi.)

Terveiset etelästä

Tarina alkaa siitä, että perjantaina matkasimme junalla etelään, matkalla olevan tyttären perheen kotiin "hotelliin". Olemme Miehen kanssa siunailleet jo moneen kertaan sitä, että valitsimme kulkuneuvoksi junan - sekä hyvässä että ei-niin-hyvässä - mielessä. Mutta siitä tuonnempana.





Lauantaina vietimme pitkän päivän Helsingissä, joka oli koristautunut jo pikkujouluun. Ensimmäiset tunnit kuluivat ahkerassa talvitakin etsinnässä, sillä sulkasatoisen untuvatakin tilalle piti löytyä jotain uutta lämmintä. Ja löytyihän se viimein, illan korvissa, kun jo toivoni menettäneenä kurkistin nopeasti "vielä tuonne".


Lounaalla olimme jo suunnitelleet päivän muuta sisältöä. Kansallisteatterin esitykset eivät nyt houkutelleet. Ja Ateneumille ei ollut riittävästi aikaa. Mieluummin olen menemättä taidenäyttelyyn kuin juoksen sen läpi. (Oriveden Purnussa on tullut sekin aikoinaan koettua. Älytöntä!) Mutta Miehen hakemasta elokuvateatterin ohjelmalehtisestä löytyi jotain kiinnostavaa: Faustin tuomio, säveltänyt Berlioz, suorana lähetyksenä Metropolitan-oopperasta. Ihmeeksemme saimme vielä liput esitykseen, ja esityksen alkaessa olimme vielä enemmän ihmeissämme, sillä sadan hengen salissa oli vain parikymmentä kuulijaa. Nyt olisi hyvä tilaisuus snobbailla, mutta tunnustan, että ooppera oli kyllä minulle tuntematon ja sen musiikkia muistan ehkä joskus kuulleeni, osittain.


Me, kaksikymmentä kuulijaa, saimme osaksemme lähes Vip-kohtelun. Takit saimme jättää säilöön, näytännön alkua odottelimme pienessä kabinetissa ja väliajalla meille oli katettu sinne tarjolle virvokkeita. Ennen oopperan alkua syntyi yhteys Metropolitaniin ja saimme kurkistaa kulisseihin. Susan Graham, naissolisti esitteli oopperaa. Väliajalla esittäytyivät kapellimestari, ohjaaja, lavastaja sekä miessolistit. Kamera kiersi myös yleisön joukossa, kuin oma katseemme. Ihmettelimme yleisön arkista pukeutumista. Olin näkeväni yhdellä naisella kauppakassinkin. Hehän olivat tulleet seuraamaan oopperaa puolenpäivän aikaan.


Sitten esitys alkoi. Upea esitys. Ja musiikki, pidin siitä. Eniten pidin Mefistofeleesta sekä kuoro-osuuksista. Jostain syystä tenorit eivät ole suurimpia suosikkejani. Lavastus, koreografia, uusi video-digitekniikka (mikä se hieno ilmaus nyt onkaan). Esitys tempaisi mukaansa. Äänentoisto ei ollut kohdallamme paras mahdollinen. Katsomossa oli vain kahdeksan riviä ja olimme jättäytyneet turhan taakse. Kaipasin tunnetta siitä, että olemme tapahtumien keskellä. Oopperaesityksiä on kesään mennessä vielä seitsemän. Toivon, että tämä on vasta alkua ja oopperavienti (esityksiä oli samanakaisesti useissa maissa) tulee tavallisemmaksi käytännöksi. Ja että äänentoisto ja muut olosuhteet muuttuvat paremmiksi. Mutta näilläkin ehdoilla, todella nautittava ilta!


Sunnuntain ohjelmamme tiedättekin jo. Siivoilimme tyttären perheen kodin vastaanottamaan heidät loppuviikosta takaisin. Huomasimme tuulen, joka vähitellen alkoi pyörittää lunta taivaalta. Mutta emme aavistaneet, että pääsisimme kotiin vasta aamuyöllä. Sitä edelsi pitkän pitkä odottelu rautatieaseman hallissa, loputtomien, sekavien kuulutusten kuuntelu, kiipeily lumen peittämillä asemalaiturin portailla ylös ja alas, värjöttely lumituiskussa ja tulemattoman junan odottelu. Lumi oli yllättänyt veeärrän aivan täysin. Pääsimme kotiin vasta lähes neljä tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Silti meitä lohdutti suuresti ajatus siitä, että matkan teko omalla autolla tuossa kelissä olisi ollut äärimmäisen kurjaa.


Ja nyt. Nukuttaa! Sillä viime yön unet jäivät vähiin. Hyvää yötä!

Tämän aamun ilonkyven

Tänään on vapaapäivä. Iltapäivällä lähdemme Miehen kanssa kohti etelää. Junalla. Pidämme sitä mukavampana tapana matkustaa näillä keleillä. Valloitamme vanhemman tyttären perheen kodin pariksi yöksi. He tulevat matkalta viikon päästä. Ajatuksemme on urakoida koti kuntoon ja varustella kaappiin jotain syötävää heille. Avuntarjouksemme otettiin ilolla vastaan ja avain tuli postissa jo viime viikolla. Ja olihan meillä oma lehmäkin ojassa. Tai jos ei nyt lehmä niin ainakin takaneljännes. Huomenna olemme ajatelleet nauttia Helsingin kulttuuritarjonnasta. Teatteria, konsertti tai edes taidetta. Junassa on aikaa tutkia Hesaria ja katsoa, mitä on tarjolla.


Oikeasti minun pitäisi nyt olla jo yläkerrassa imuroimassa. Mutta säleverhojen nosto sai jälleen etusormeni sykkimään, enkä voinut olla näppäilemättä näitä muutamia rivejä. Näky ikkunasta toi mieleen yhden lempirunoistani. Se on Maaria Leinosen kirjoittama.





"Ei niin onnetonta päivää
ettei pientä
ilonkyventä tarjoa:
linnun helkähdyksen
kastepisaran
kuurankiteen
kimalluksen verran.


Ja taas jaksat -
etkö jaksakin?"




Hyvää viikonloppua sinulle!

Ihmeen hyvä tulla kotiin

Palasin jälleen työhön. Puhuminen yskitti ja päivän mittaan sain monta kertaa selitellä pöydän toisella puolella istuvalle ihmiselle, että "Kunhan tässä yskiskelen. Tämä ei tartu, hiiiiii-köhhhh!". Muuten päivä oli tavanomaisen tiivis ja antoisa.


Aamulla säleverhojen nosto sai aikaan ihastuneen huudahduksen. Lumi oli kuorruttanut pensaat ja puut. Sekä takapihan kuolleet kasvinjämät. Tänä syksynä ne jäivät keräämättä pois, kun matka, sateet ja flunssa saivat aina siirtämään hommaa. Mañana. Keväällä sitten.





Tuntui hyvältä tulla illalla kotiin, sillä toissailtainen perhekokous miehen kanssa on alkanut kantaa hedelmää. Alakerta alkaa näyttää jo siedettävän siistiltä. Mies on raivannut kiitettävän määrän "kaikkea tärkeää" omille paikoilleen. Tuntuisi hyvältä lopettaa juttu nyt tähän. Mutta on jatkettava. Sillä täytyy tunnustaa, että olen palautellut erinäisiä pinoja "kaikkea tärkeää" paikoilleen minäkin. Pelkästään omien jälkien siivous ja tavaroiden paikalleen palauttaminen kohentavat kotiamme jo paljon Avotakka-suuntaan. Nnnohh, ehkä hieman liioittelen, sitä Avotakkaa.


Tämän päivän loppukevennykseksi olisin voinut tehdä pihaan lumienkelin. Mutta jääköön. Laitan sen sijaan Apu-lehdessä, Lasten suusta-palstalla olleen jutun:
"Katsoimme Sateen, 3 vuotta, kanssa ikkunasta ja odotimme äitiä hakemaan hänet yökylästä. Selitin hänelle, miten ihmiset ovat menossa kotiin ja ihmiset kävelevät ja juoksevat. Sitten äiti jo tulikin, ja sanoin Sateelle: "Nyt tulee äiti." Sade katsoi minua totisena aivan läheltä silmiin ja kysyi: "Onko äitikin ihminen?"

Suuri keskustelu

Tauti alkaa helpottaa. Sain nukuttua viime yön ilman pahoja yskänkohtauksia, höyryhengitystä ja lämmintä juomaa. Tyyny on vielä painettava kylkeä vasten yskiessä, niin sattuu. Mutta kuvissa ei näkynyt keuhkokuumetta. Eikä muutakaan. Ja ääni alkaa jo kestää puhumista. Juuri sillä äänellä ehdotin Miehelle ennen hänen työhön lähtöään, että pitäisimme perhekokouksen lähiaikoina, aiheena kotitöiden jakaminen. En kestä ajatusta, että pian lisääntyvä vapaa-aikani täyttyisi turhista yrityksistä parantaa kotimme siisteystasoa. Miehen mielestä sopiva päivä oli tänään.



(Melbournen museossa napattu kuva. Klikkaa isommaksi.)


Päivä livahti nopeasti, hyödyllistä ja täysin hyödytöntä puuhaillen. Mieleni askarteli jo illan aiheessa. Hämmästyttävää, mutta vastaavanlaista keskustelua kotitöiden tekemisestä meillä ei ole koskaan ollut aikaisemmin. Kinastelua joskus, harvoin sitäkään. Paljon olen niellyt kiukkua. Nalkuttanut ja yrittänyt olla nalkuttamatta. Se ei toimi. Mies on kyllä osallistunut kotitöiden jakoon ja osaa jo itsekin ryhtyä. Mutta vähitellen, kun työ on imenyt voimani, on kotimme siisteystaso romahtanut. Kauhea tunne: Inhottaa, kun on sotkua, eikä vain jaksa aloittaa urakkaa, joka veisi enemmän kuin päivän. Väärään paikkaan unohtuneita tavaroita on siellä ja täällä, kadonneita juuri-nyt-tärkeitä-esineitä etsitään ja etsitään ja ne löytyvät lopulta aivan väärästä paikasta. Uhh, kauheaa energian tuhlausta. Yläkerrasta kulkeutuneet tavarat pinoutuvat välillä pitkälle olohuoneen pöydälle ja vaativat takaisin yläkertaan roudaamista. Yläkerran työhuone pursuilee vaatteita, jotka vaativat siirtoa. Varmuuden vuoksi lisään, että imuroitu sentään on ja ei ole torakoita eikä kirppuja sun muita ötököitä.


Mies palasi kotiin aikaisin. Vähitellen pääsimme aloittelemaan keskustelua. Yhteisen tavoitteen selventäminen oli yllättävän helppoa. Kumpikin halusi siistiä ja viihtyisää kotia. Sitten lähdimme avaamaan sanaa kotityö. Määrittelimme päivittäiset, viikoittaiset ja aina tarvittaessa hoidettavat tehtävät. Aina tarvittaessa tehtävien listasta tuli pitkä, sillä myös helposti näkymättömäksi jäävät työt listattiin. Töiden jakaminen ei tuottanut vaikeuksia. Kuukauden päästä pidetään seurantakokous. Hyvä me!

Kakkua suupielessä

Tänään Mies kyyditsi minut lääkäriin ja röntgenin sekä leipomon kautta kotiin. Ajellessamme aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja syksynruskeat pensaat kukkivat kristalleja.





Joimme Miehen kanssa kakkukahvit. Sitten hän lähti työhön. Minun lomani jatkuu vielä kolme päivää. Yksin ollessani laitan usein levyn soimaan. Tänään kuuntelin Mozartin viulukonserttoja. Ne saavat levolliseksi ja iloiseksi samanaikaisesti.


Ajatus matkasi marraskuun seitsemänteentoista päivään vuosia sitten. Yön aikana oli satanut räntälunta nilkkaan saakka. Pojalle oli noussut yöllä kuume muutaman päivän yskän jälkeen. Mies lähti varhaisella junalla Varkauteen ja minä ajelin pojan kanssa taksilla lääkäriin. Olisi ollut melkoinen urakka työntää rattaita nuoskassa varsinkin juuri sinä päivänä. Sain pojan juuri nukahtamaan päiväunille ensimmäisen rohtonsa saaneena, kun Hän päätti saapua. Tyttömme. Juuri laskettuna päivänä. Mies palasi iltajunalla ja sai jo asemalla kuulla uutiset. Miten sitä aina joskus ajattelee, että nuorena sai enemmän aikaan päivässä kuin nykyisin...


Tällaisena päivänä ihmettelee, miten äkkiä aika on kulunutkaan. Olin silloin nuorempi kuin tyttömme nyt. Ja hänkin on jo äiti. Tytön syntymäpäivää juhlistaaksemme joimme siis miehen kanssa kahvit. Ja kakkua.





Uskon, että tyttömme siellä jossakin meren rannalla hiekkakakkujen äärellä on saanut oikeaakin kakkua sen "laskimomatoteen" kanssa. Otan maapallon käteeni ja painan suukon siihen kohtaan, missä tytär, vävy, hiekkakakuntekijä ja hiekkakakunrikkoja ovat. Sitten käännän maapalloa. Menköön toinen suukko tuonne. Ja kolmas - tuonne.

Mies sai taas tekstiviestin

Vanhemmalta tyttäreltä tuli isälleen kysymys Sieltä Jostakin, missä aurinko näkyy: "Mikä on verveine? On joku kasvi kai :-)"


Ja vähän ajan kuluttua toinen viesti: "Okei. Juodaan sitten laskimomatoteetä."


Mihin lapsemme maailmalla joutuisivatkaan, jos isä ei olisi yhtä lähellä kuin lähin känny!

Ei virka-aikaan sairas

Tauti jatkuu. Alkaa näyttää siltä, että en tokene vielä maanantainakaan työhön. Eilen illalla nousi vielä kuume nopeasti, värisyttäen minua kahden täkin alla. Yksi täkki sentään vähemmän kuin edellisiltana. Silloin oli vielä Mieskin pitelemässä kiinni, sillä tärisin kuin kolmannen luokan draaman voipuva näyttelijätär. Suorastaan pelottavaa. Onneksi ei kestänyt kauan.


Olen ollut lähes puhumaton nämä päivät. Eilen uskaltauduin jo soittamaan vanhemmalle tyttärelle, joka perheineen lensi eilen illalla lämpimään. Yritin jutella isomman lapsenlapsenkin kanssa. Hän ihmetteli hiljaa aikansa kähisevää puhettani ja alkoi sitten möristä vastaukseksi matalaa mörinää...


Tänään hiivin pienen happilenkin taloa kiertäen ja sen seurauksena kärsin kovia yskänpuuskia. Keuhkot puhdistuivat. Ihan vesi tirskui silmistä ja... Nnnohh, tiedättehän, tytöt. Nyt sitten pähkäilen, että uskaltautuako häiritsemään terveysasemalle. Täällä saa mieluiten sairastaa vain virka-aikaan.


Tästä perspektiivistä on maailmaa siis tullut katsottua viime päivinä.





Sattumalta huomasin pensasaitamme päällä oravan, joka tasapainoili omena suussaan määrätietoisesti. Se löysi etsimänsä, tukevan oksanhaarukan, johon se painoi saaliinsa. Huomasin, että pensaaseen oli varastoitu jo muitakin omenia.





Matkan vuoksi keräämättä jääneet omenat ovat siis hyötykäytössä. Muutaman linnunkin olen huomannut niitä nokkivan. Taas ovat tintit istuskelleet paikassa, jossa vielä kaksi talvea sitten oli ruokaa pursuileva lintulauta. Muistavatkohan ne? Näyttää siltä, että ne ovat löytäneet jo uuden ruokapaikan, sillä nyt niitä ei ole näkynyt enää. Mitä nyt joku satunnainen pensaan tutkija. Taisin jo kertoa aikaisemmin, että taloyhtiömme asukkaat tekivät yhteisen sopimuksen lintujen ruokinnan lopettamisesta, koska pulut alkoivat pesiä ruokapatojen äärellä kattorakenteissa. Se on auttanut. Mutta pikkulintuja kaipaan. Omenapuusta kuvaa ottaessani välähti salamavalo. Keskellä päivää!





Valoon ja kesään on vielä aikaa, mutta siellä se oksien kätköissä lymyilee. Uusi kesä.

Sokeria pohjalta. Elämyksiä, ihmettelyä ja ihastelua

Nyt ei mene lujaa, sillä syksyn ensimmäinen flunssa on kaatanut minut. Mies aloitti jo viime viikolla tautinsa potemisen ja luulin jo välttäneeni koko vitsauksen. Mutta ei. Maanantaina alkoi kurkku tuntua aina vain kipeämmältä ja jätin työpaikan ylipitkän päivän jälkeen, vilusta väristen. Kuume oli nousussa. Lapsena poistetut nielurisat saavat aikaan sen, että flunssavirukset tulehduttavat aina kurkunpään. Että nieleminen voikin tehdä kipeää!


Ei hyvin mene! Viiden työpäivän jälkeen jo sairauslomalla. Työpäivät ovat olleet raskaita. Varsinaisen työn lisäksi olen joutunut soittelemaan paljon ja muuttamaan työsuunnitelmia, koska sijaiseni oli pakannut päivät liian täyteen jo etukäteen. Ei ollut enää tilaa nopeasti reagointia vaativille asioille. Vaatii aikaa, että työn rytmi tulee tutuksi. Siihen vaikuttaa yllättävän moni asia, jotka vähitellen oppii ottamaan paremmin huomioon. Eikä sittenkään täydellisesti.


Tänään olen siis lepäillyt kotona ja välillä kasannut blogia. Löytyi vielä monenmonta kuvaa, joista ajattelin kertoa jotain. Kuvat tulevat nyt epäjohdonmukaisessa järjestyksessä. Ja tarinat. Niin kuin yleensä, kun kertoillaan matkasta. Lisään tarinaa kuvien herättämillä muilla muistoilla. Sitten Australia on raportoitu riittävästi puolestani. Ehkä. Olethan muuten huomannut, että kuvani voi klikata suuremmaksi, yleensä.


Ensimmäinen ihastelun aihe ovat linnut. Papukaijat, kakadut, magpiet, pienet sinisenhohtoiset hyppijät, töyhtöpulut, noisy minerit, varpuset, mustarastaat ja kaikki muut. Papukaijojen runsaus yllätti, sillä niitä lenteli aivan kaupungissa. Samoin kakaduja, joita näimme myös muutaman kymmenen linnun parvina aivan tien penkalla. (Papukaijakuvat ovat Miehen ottamia) Harakkaa suurempia magpie-lintuja oli myös puistoissa ja joskus näki niitä puissa parvena rupattelemassa keskenään huilumaisella äänellään. Pesimisaikaan lintu on aggressiivinen pesänsä puolustaja, joten varoimme menemästä liian lähelle niiden reviiriä ettei tullut nokkaisuja.








Ensimmäinen päivä Melbournessa päättyi vahvaan elämykseen. NGV, National Gallery of Victoria, oli tuottanut Lontoon Albert-museosta Art Deco-tyylistä kertovan näyttelyn. Siinä esiteltiin kaikki ajan henkeen kuuluvat osaset koruista arkkitehtuuriin ja puvuista huonekaluihin. Huolellisesta työstä kertonee jopa galleriarakennuksen eteen rakennettu valaistu portti. Myös näyttelytilaan oli rakennettu elokuvateatterin sisäänkäynti. Kerrassaan upea näyttely.


NGV-kokonaisuuteen kuului useampi rakennus ja gallerioita oli monia. Vaikuttava oli aboriginaalitaiteen näyttely. 1990-luvulta alkaen heidän taiteensa on alkanut saada tukea ja perinteinen muotokieli on saanut uuden ilmaisukeinon uuden tekniikan avulla. Vahabatiikkimenetelmällä oli tehty myös upeita kankaita. Näyttely alkoi avata minulle aboriginaalien tarinaa ja herätti mielenkiintoni hankkia lisää tietoa. Muissa saleissa oli australialaista ja ulkomaista taidetta menneiltä ajoilta nykypäivään. Jotkut taiteilijat olivat saanet vahvoja vaikutteita Australian luonnon erilaisesta värimaailmasta verrattuna Eurooppaan. Mielenkiintoista.





Yhtenä päivänä menimme lähes keskikaupungilla sijaitsevaan vankilamuseoon. Suosittuja siellä ovat opastetut kierrokset, joilla ennalta varautumaton opastettava huomaakin yllättäen saavansa vangin kohtelun. Me valitsimme omatoimisen taloon tutustumisen. Oli aikaa lukea vankien kohtaloista ja tuntea surua siitä, kuinka pelkästään alkeellinen sosiaaliturva saattoi aikaisemmin ajaa ihmisiä kovaan kohtaloon. Kummastelimme kevätretkellä olevan, ala-asteikäisen koululaisryhmän saamaa tietoiskua: Oppaana oleva nainen seisoi aitauksen sisällä heilutellen hirttoköyttä ja kertoi lapsille "hirttämisen taiteesta". Kyllä, viereisessä huoneessa oli oikein selonteko hirtetyistä vangeista ja taidosta saada hirtettäviltä henki pois nopeasti. Se on taidetta!, todettiin.





Melbournen museossa vietimme kaksi päivää emmekä sittenkään nähneet kaikkea, mikä olisi kiinnostanut. Ensimmäisestä päivästä suuri osa meni aboriginaaleista kertovassa näyttelyssä. Siellä kuulin ensimmäistä kertaa kadotetusta sukupolvesta. Aboriginaalilapset "pelastettiin" kodeistaan "hyviin valkoisiin koteihin". Vaikuttavia olivat henkilökohtaiset tarinat, joille antoivat kasvonsa kertojat lyhyillä videotallenteilla. Ja taustalla soi Archie Roachin 1990 säveltämä laulu "Took the children away". Hänet oli huostaanotettu 4-vuotiaana.


Melbournen historiasta kertova näyttely oli myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Se oli tehty eläväksi, kuten muutenkin koko museo. Oli muun muassa mahdollisuus kulkea sisällä siirtolaisten alkuaikojen henkeen sisustetuissa huoneissa ja kuunnella samalla "asujan" kertomaa tarinaa elämästään.





Museo tuntui olevan koululaisryhmien suosiossa ja toisena päivänä oli alle kouluikäisten lasten päivä. He kulkivat äitinsä kanssa erityisesti lasten museossa ja luontonäyttelyssä. Museon tiloissa oli myös pisteitä, joissa oli lapsia keskittyneenä maalaukseen, lauluun ja leikkiin. Sitä mekkalaa ja riemua!


Luonto- ja kivi-ihmisenä minua kiinnosti erityisesti myös nämä osastot. Näytteille oli laitettu muun muassa kaikki Australian pussieläimet. Joukossa oli muutama jo sukupuuttoon kuollut. Ja kivikokoelma oli hieno.





Viimeisenä viikonloppuna ajelimme paikkaan nimeltä Hanging Rock. Laavapurkauksista ammoisina aikoina alkunsa saaneet kivet nousivat vieläkin mahtavina pilareina esiin. Mäen päälle nousi kilometrin pituinen polku. Rinteitä peitti eukalyptusmetsä hiiltyneine runkoineen. Luontoelämyksen tarjosivat myös pesivä papukaija sekä naurulintu, joka käkätteli kuuluvasti harmistuneena häirinnästä. Myös ruohojen seassa hiipivä nokkasiili, echina, oli mukava yllätys. Laitan tuonnempana kuvan nokkasiilistä, jonka sain kuvattua Tasmaniassa erään koulun pihalla arkipuuhissaan. Lähtiessämme näimme parkkipaikalla vielä kenguruemon. Se raahasi pussissaan poikastaan, joka tuskin mahtui enää turvapaikkaansa.





Kevät teki tuloaan koko Melbournessa olomme ajan. Jotkut siellä olevat puut eivät olleet ehtineet täyteen lehteen vielä pois lähtiessämmekään.





Tämän puun nimi oli pulloharjapuu. Miksiköhän?





Tasmaniassa kuvasin siemenkodan eräässä puussa. Kuin kävyn esiaste. En tiedä onko tuollaisia puita muualla. Onko?





Kasvitieteellisessä puutarhassa saisi helposti kulutettua kokonaisen päivän. Kaukana lammen toisella puolella oli juuri vihkiminen käynnissä. Veden yli kantautui hebreankielistä laulua.





Ja puutarhan nurmikoille oli kerääntynyt ihmisiä piknikille perheensä ja ystäviensä kanssa.





Yhden päivän vietimme Melbournen eläintarhassa, joka on yksi maailman suurimpia. Jo puutarhana alue oli mykistävän upea. Taitavat puutarha-ammattilaiset olivat saaneet laajan alueen kasvamaan kunkin esillä olevan eläimen alkuperäistä elinpaikkaa muistuttavaksi. Savanni muuttui vähitellen kukoistavaksi sademetsäksi. Alueella oli myös muutama pieni alkuperäisistä materiaaleista rakennettu kylä. Oma lukunsa on kastelujärjestelmä, jota käytetään muissakin Melbournen puistoissa. Sadevedet, silloin kun niitä saadaan, kerätään talteen ja ne kiertävät suunnitellusti maakerroksien läpi. Näin lampiin saatava vesi on puhdasta suodatuksen ansiosta. Myös yksityisille ihmisille tarjotaan neuvoja vastaavan kastelujärjestelmän rakentamiseksi omaan puutarhaan.





Meillä oli tilaisuus jutella kenguruaitauksessa nuoren, Los Angelesin eläintarhasta vaihdossa olevan eläintenhoitajan kanssa. Hänen puheestaan kuului hänen innostuksensa työhön. Hän kertoi olevansa biologi ja eläintarhaan työhön aikovilta vaaditaan lisäksi paljon lisäkoulutusta.





Katselin kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa. Sitten huomasin vastakkaisella seinustalla olevassa ikkunassa hahmon, joka piti käsiä otsallaan varjona paremmin nähdäkseen. Orankihan se oli. Se katseli kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa.





Eläintarhassa oli vahvasti viestiviä infotauluja ja vetoomuksia ympäristön ja eläinten suojelun puolesta. Eläintarhoilla on tärkeä tehtävä estää joidenkin eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon. Myös huolenpito eläimistä on moitteetonta. Mutta sittenkin oloni oli ristiriitainen. En voinut olla tuntematta surua norsujen puolesta. Ne olivat menettäneet vapautensa. Vai olisiko kohtalona vaihtoehtoisesti ollut toimiminen työjuhtana jossain? Nykyään, kun luontokuvaajat tekevät upeita dokumentteja eläimistä aidoissa ympäristöissään voitaisiin kenties lopettaa villiksi ja vapaiksi tarkoitettujen eläinten pitäminen vangittuina. Melbournen museossa meillä oli ollut tilaisuus nähdä uutta, kolmiulotteisen kuvan tuottamista reaalikoossa. Voisiko siinä olla tulevaisuuden keino?


Tällaisetkin otukset ovat mielenkiintoisia. Ne olivat tulleet esiin laskuveden ajaksi.





Tässä se nokkasiili nyt on! Kooltaan se oli vähän kissaa pienempi ja eleet olivat hyvin siilimäiset. Nokka on pehmeä ja taipuisa. Kätevä työnnettäväksi ötököiden ja toukkien asuinsijoille.





Nämä hedelmälepakot, Flying Fox, tarjosivat uskomattoman luontokokemuksen. Ne asustivat Melbournen keskustasta erinäisien kilometrien päässä, Yarra-joen varrella. Ne olivat asettuneet ensin asumaan kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta niiden siirto sivummalle muutamia vuosia sitten oli onnistunut hyvin. Odotin näkeväni muutaman lepakon lymyilemässä oksien kätköissä. Niinpä yllätys oli täydellinen, sillä kahden puolen jokea puut olivat täynnä kookkaita lepakoita, jotka naukuivat äänekkäästi kimeällä, kissamaisella äänellä. Tuhansittain. Välillä ne rähisivät ärsyyntyneenä vieressä roikkuvalle naapurilleen, tappelivatkin. Ja välillä ne pyrähtivät lentoon vaihtaakseen toiseen paikkaan. Ja siellä täällä näki itseään rapsuttelevia otuksia. Hedelmälepakon ravinto on kasviperäistä ja ruokaa hankkiessaan ne toimivat samalla tärkeinä puiden pölyttäjinä. Niiden merkitys Australian metsäteollisuudelle on huomattava.





Jo ensimmäisinä iltoina olimme nähneet näitä samoja lepakoita liitelemässä lamppujen valoissa kaupungin yllä. Lamppujen valo sai ne hohtamaan fosforinvihreänä tummaa taivasta vasten.





Melbournen ydinkeskustassa oli ylellisiä kauppakujia.














Sydney Road, vaikka ei ollutkaan IN, oli mielenkiintoinen ja aidon karhea tunnelmaltaan. Siellä oli turkkilaisia, libanonilaisia, juutalaisia, kiinalaisia ja kreikkalaisia ravintoloita. Ja samoista maista muuttaneiden ihmisten kauppoja, myös vaatekauppoja. Myös katukuvaa kirjavoittivat "kaiken maailman" ihmiset.











St Kilda oli aikaisemmin punaisten lyhtyjen aluetta, mutta nyt meren rannalla sijaitsevan alueen ovat löytäneet ravintolat, taiteilijat ja muotiliikkeet. Sen syke viehättää.





Tällainen postilaatikko oli kaduilla tavallinen näky. Kirjeet olivat näkyvillä kadun varrella olevassa aidassa, kirjelokerossa. Lehti oli käännetty torveksi sille tarkoitettuun reikään.





Yarra-joki antoi ilmettä keskikaupungille. Joella kulki risteilylaivoja, mutta niiden sesonki ei ollut vielä. Liian viileää.





Tämän sillan läpinäkyvään seinämään oli kirjoitettu kaikki maat, joista Australiaan oli muuttanut ihmisiä. Myös Suomi oli mukana. Seinän takana, sillan kaiteessa, oli patsaita nimeltään Vaeltajat, jotka muuttivat päivän mittaan paikkaa, edestakaisin.





Ja tässä vielä katunäkymiä Melbournesta.








Puun kokoa voi hahmottaa autojen avulla.





Hevosajuri kuljetti kulkuneuvoaan raitiovaunujen väliin jäävällä katuosuudella. Hevosilla oli laput silmien sivulla, mutta sittenkin ihmettelimme, että ne eivät pillastuneet säikähdyksestä.





Federation Square-aukio oli melbournelaisten olohuone. Siellä istui aina ihmisiä viihtymässä.





Chinatown oli Little Bourke Streetillä. Siellä oli kiinalaisia yrityksiä ja ravintoloita sekä museo. Kävimme siellä vain kerran ruokailemassa.





Chapel Street oli muodin ja ravintoloiden katu. Siellä oli myös kirjakauppakahvila. Kirjojen ystävien taivas.








Tällaiset näkymät olivat hyvin tyypillisiä kaduilla, joilla lähinnä asuttiin. Metallipitsi oli tavallinen somistus. En tiedä miltä ajalta talot olivat. Myös huippumodernia arkkitehtuuria oli nähtävissä. Tyypillistä oli, että vanha ja uusi olivat vierekkäin. Kirkot olivat usein jääneet mahtavien talokolossien varjoon.


Jahash! Nyt ohjelma tökkää eikä anna tätä kuvaa enää noukkia. Olkoon. Laitan sitten toiste.


Aallonmurtajalla, odotellessamme pikkupingviinien nousua pesilleen, saatoimme ihastella Melbournea iltavalaistuksessaan.





Kerttu otti meidät vastaan lei kaulassaan. Nyt, ilmojen lämmettyä helteisiksi, on se jälleen aloittanut viimekesältä tutun puuhansa: Se makoilee auringossa kunnes on raahauduttava kieli lerpattaen talon toiselle puolelle varjoon vilvoittelemaan. Ja sitten sama uudelleen.







12.11. KESKIVIIKKONA


Kävin aamulla työterveyshoitajan vastaanotolla hakemassa sairauslomaa perjantaihin asti. Gurggu on niiin kipee. Ja ääni on poissa. Ja kuumettakin vielä. Onneksi ei tarvitse puhua. Makoilu ei sovi minulle ollenkaan. Tulee niska- ja rintaranka niin kipeiksi. Siis makoilusta ja lukemisesta. Keskellä yötä piti jo naksutella nikamia paikoilleen kiilan avulla. Huoh. Onneksi voi välillä siirtää mielen aurinkoon ja kauas pois.

Nyt painun pehkuihin. Pysy terveenä - jos voit!