Eilinen

Eilen oli päivä, jota muistelen onnellisena ja samalla surullisena. Kerroin aikaisemmassa tekstissäni muutama päivä sitten sukujuhlasta, jota olemme pitäneet kolmen vuoden välein. Eilen olimme koolla jälleen Turussa, keskustasta joitakin kymmeniä kilometrejä Tampereelle päin sijaitsevassa kievarissa. Tarkalleen meitä oli koolla neljäkymmentäkolme. Kaikki joukkoon kuuluvat eivät päässeet mukaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli yli seitsemänkymmentä. Silloin vielä kaikki äitini neljä veljeä vaimoineen ja heidän lapsensa perheineen olivat mukana. Nyt äitini sisarussarjasta on jäljellä enää kaksi veljeä, vanhin ja kolmanneksi vanhin. Nuorin veli kuoli viime vuonna, samoin hänen vanhin poikansa. Nämä kokoontumiset saivat alkunsa sen jälkeen, kun äitini ja isäni olivat kuolleet. Juttelimme yhden serkkuni kanssa, miten mukava olisikaan saada koolle sukua myös iloisissa merkeissä. Ja siitä se alkoi.


Kun olin aivan pieni lapsi, muutimme isän työn vuoksi Jyväskylään. Kaikki omaiset jäivät Turun ja Helsingin seudulle. Koen, että se on ollut suuri puute elämässäni. Ehkä ymmärrän sen vasta nyt vanhempana selkeämmin. Miten suuri rikkaus olisi ollutkaan mahdollisuus nähdä isovanhempiani enemmän, sekä enoja, tätejä, serkkuja.


Nykyisin yhteyden pitäminen on onneksi helpompaa kuin aikaisemmin. Puhelut eivät ole enää niin kalliita eikä matkustaminenkaan. Ja junalla pääsee jo puolta nopeammin perille kuin lapsuudessani. Ja kulkeehan tie tietysti toiseenkin suuntaan... Enoihini olen pyrkinyt pitämään yhteyttä niin kauan kuin he ovat tallella. Ja joidenkin serkkujen kanssa olemme kuin sisaruksia.


Tämä päivä on mennyt muistellessa eilistä päivää. Oli taas ilo kohdata niin monta sukulaista. Mutta samalla on tunne, että nämä kohtaamiset olivat hipaisuja. Todellinen kohtaaminen vaatii aikaa. Joidenkin kanssa tuli vain käteltyä ja vaihdettua muutama sana. Mutta tuntui hyvältä edes nähdä kaikki koolla. Minun ihmiseni. Ja sitten jää ikävän tunne. Ja enoista erotessa, samoin heidän vaimoistaan, nousee mieleen ajatus: vieläkö näemme? Ikävä, kaipaus, haikeus. Ne ovat rakkauden serkkuja.

Valokuvatorstain 99. haaste, Iho

Täysien vuosien aika.

Tilkuilla ja tonttumailla

Oletko koskaan lähettänyt tekstiviestiä ja jäänyt odottamaan vastausta känny korvalla? Minä olen. Serkulle. Ensi lauantaina on Sukujuhla Turussa, mikä tarkoittaa, että kolmen vuoden välein kokoonnumme yhteen, äitini kaksi elossa olevaa veljeä vaimoineen, liuta serkkuja ja heidän perheitään. Siskoni perheineen. Kaikki eivät pääse mukaan, mutta nelisenkymmentä on ilmoittautunut. Oma lähtemiseni on nyt vaakalaudalla ja Miehen siis myös. Jaksanko?


Tänäänkin tiiviin työpäivän jälkeen on iltalenkki tehty, saunottu, hetki aikaa ajatuksille koneen äärellä. Jää blogivierailut nyt tekemättä.


Ulkona aistin jo syksyn tuulahduksen. Olohuoneen ikkunasta näin, että ensimmäiset villiviinin lehdet ovat punertuneet. Ulkona kävellessä piti vetää kädet hihan suojaan suppuun. Niitä paleli. Ja huppu oli nostettava pään suojaksi järvenrannan raitilla kävellessä. Tuuli viilensi korvia. Ohittaessamme viljelypalstoja katselimme satoaan kypsytteleviä maatilkkuja ja toivoimme, että yöpakkaset eivät kiusaisi ahkeria viljelijöitä. Suurella osalla oli ruoka-antimia vielä keräämättä ja siellä täällä kukat piirsivät värikkäitä raitoja järveä kohti alenevaan rinteeseen. Kuvia tuosta rehevästä tilkkupeitosta en voi laittaa. Oli liian hämärää.


Viikonloppuna onneksi ilta-aurinko paistoi, kun kävelimme metsässä, jossa tontut ja keijukaiset asuvat. Eivätkö asukin?





Ja tuolla asuu itse Ahti väkineen.

Nauruterapiaa

Vicki Li yllätti minut tänään niin riemastuttavalla haasteella Kasvu ihmiseksi - blogissaan, että työpaikalla synkistynyt mieleni suli nauruun. Iltalenkki miehen kanssa meni hymyillessä ja blogitekstiä mielessä rustaillessa. Haasteena oli kuvata oma yöpöytä siinä muodossa kuin se on tällä hetkellä, luonnontilassa.


Paljastan, että yöpöytä ei ole nyt luonnontilassa varsinaisesti, sillä olin äskettäin kantanut siitä pois muutaman kirjan ja pinon vanhoja lehtiä. Tuon mukaan olen aika ikävä ihminen: kellastunut kelloradio, Kotivinkki-lehti Elloksen kuvaston tilauslomakkeen alla. Puuttuu vain iso Eri-Keeper-pullo ja ruuvimeisseli. Rullamittaakin kannan yleensä käsilaukussa.





Työn alla olevaa kirjaa säilytän tavallisesti sängyn alla, avoimena, alessuin. Tämänhetkistä luettavaani en kehtaa edes paljastaa. Romantillinen. Sain sen kaupanpäälliseksi Kirjakerhon kaupasta. Sopii aivopesulukemiseksi tällä hetkellä.


Synkeä mieleni johtui siitä, että matkallelähtösuunnitelmat mutkistuivat. Esimiehen kanssa suullisesti sovitut lomat eivät voikaan toteutua sovitusti. Sen vuoksi joudun lähtemään pitkälle matkallemme äärimmäisen väsyneenä. Näihin lupauksiin luottaen olen jo muut lomani pitänyt. Ammattiliitoni lakimieskään ei voinut olla avuksi asiassa. Puuttuu mustaa valkoisella. Tämä kaikki johtuu siitä, että esimiestehtäviä sijaisena hoitanut henkilö ei tiennyt mitä lupasi. Eli esimies mokasi ja työntekijä kärsii seuraukset. Onneksi muistini on lyhyt eikä tapanani ole jäädä vellomaan katkeriin liemiin. Nyt pitää levittää palikat uudelleen ja katsoa, mitä niistä syntyy.




Näihin tunnelmiin.

Operaatio Pelastakaa Lassie

Siin ois olt hättää vaik myyvväkkii, olisi mummoni sanonut. Ja ollut oikeassa. Tarkkaan ottaen kyseessä ei ollut Lassie, vaan pikku-Lassie. (Tiedän, tiedän, niillä on virallisetkin nimet, mutta en nyt muista...) No, joka tapauksessa hätä oli Lassien kokoinen!


Tänään iltapäivällä, kun miehen kanssa ajelimme kohti kaupungin reunamaita kanttarellien kutsun houkuttelemina, katkaisi leppoisan matkamme pieni koira. Se juoksi yksikseen välillä tien reunalla ja sitten yllättäen tiellä edessämme, ajoratojen välissä, toiselle puolelle tietä, jälleen vastaantulevien kaistalle... Se oli karannut omistajaltaan ja oli silminnähden hämmentynyt ja peloissaan. Ja suuressa vaarassa tulla yliajetuksi.


Mies pysäytti auton ajotien reunaan ja nousimme autosta. Peräämme pysähtyi samassa toinen auto ja sieltä nousi nainen makkarapaketti kädessään kyselemään veistä. Hän aikoi houkutella koiraa makkaran palalla. Sieniveitselle oli nyt käyttöä. Mutta koirapa ei pysähtynyt. Se jatkoi matkaansa sen oloisena, että ei tarkkaan tiennyt minne oli menossa. Päätin soittaa hätäkeskukseen. Ajattelin, että jos palokunta pelastaa melkein oraviakin puista, olisi pieni koira ainakin lyhyen puhelun arvoinen. Ja asiallisen kuuntelijan sieltä sainkin. Tieto koiran rodusta ja sijainnista otettiin talteen.


Ajelimme hiljalleen seuraillen, minne koira menisi. Jälleen pysähdyimme tien reunaan ja henkeä pidätellen katselimme koiran selviytymistä autojen seassa. Envoikatsoa, envoikatsoa, vaikersin, enkä voinut olla katsomatta. Muitakin autoja alkoi pysähdellä tien varteen, lopulta tiellä seisoi jo kymmenisen autoa. Joku kiireisempi pujotteli autollaan hiipien suman läpi. Ja pieni koira sekoili suman keskellä.


En nähnyt tarkkaan mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä autot lähtivät viimein liikkeelle, yksi toisensa jälkeen. Ja meitä vastaan jalkakäytävää pitkin alkoi lähestyä parivaljakko. Pieni koira askelsi reippaasti talutushihnassa häntäänsä heilutellen ja ilmeisesti sen emäntä vielä kauhun ja harmin puna poskillaan talutti karkulaista. Helpotuksen kyyneleet sumensivat silmäni hetkeksi.


Kanttarellit lymysivät koivunlehtien värisinä hyvissä piiloissaan. Ei haittaa. Sillä metsässä ajatukseni kiersivät vielä äskeistä seikkailua. Tuntui hienolta ajatella, kuinka yhteinen olikaan autoilijoiden huoli koiran selviytymisestä. Ja, onneksi kukaan ei ollut kuulemassa, kun huomasin laulavani, että "Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen..."

Keskeneräinen, Valokuvatorstain 98. haaste

Ja sitten vielä hieman punaa poskiin...

Kävelee kameran kanssa

Havahduin toissapäivänä siihen, että ulkona kävellessäni en enää ole havainnoinut ympäristöä ja luontoa samalla riemun tunteella kuin keväällä ja alkukesästä. Niin paljon ruskeaa, kuivunutta, ylikukkinutta, mädäntynyttä, rikkisyötyä. Päätin panna "laput silmille" ja zoomailla tarkkaan, onko mitään ihasteltavaa enää. Ja yllätyksekseni kotiin palattuani olin saanut saalistettua kameraani 81 uutta kuvaa, tosin joistakin kohteista otoksia oli useampia kuin yksi. Tässä muutamia esimerkkejä umpimähkäisessä järjestyksessä. Voit klikata kuvia suuremmaksi. Var så god!























Pilvet leijailivat pehmeinä pumpulihattaroina iltataivaalla. Ihmekös tuo, sillä paria tuntia aikaisemmin kaikki vesi niistä oli valunut alas jokina pitkin katuja ja tulvinut suihkulähteinä ylös sadevesikaivoista.

Kaivan lähtökuoppia

Kesäsää on ollut tänään vaihteleva. Ensin vatukossa seisoessani vettä tuli hentoisena suihkuna kuin suihkupullosta pirskoteltuna. Vähitellen pirskottelu muuttui kunnon pisaroinniksi ja parhaillaan vaikuttaa siltä, että kaikki yläkerran kastelukannut ovat ylitehokkaassa käytössä. Tällainen kosteus saa ajatuksen lentämään ensin kauas ja sitten vieläkin kauemmaksi. Mieli alkaa kaivamaan lähtökuoppia ja käpertyy sinne mukaviin aatoksiin.


Oikeasti valmistaudumme pitkälle matkalle kauas. Kun poika ja miniä noin tasan vuosi sitten muuttivat Australiaan, Melbourneen, kyläkutsu tuntui vitsiltä. Mekö, niin kauas, millä rahalla, ja millä istumalihaksilla???? Mutta aikamme asiaa pohdittuamme alkoi tuntua, että miksemme, no ei se nyt niin kaukana, säästöillä, näillä pehmustuksilla sitä vasta istuukin! Ja nyt lähtöön on enää kuusi viikkoa aikaa.


Ensimmäinen teko matkan hyväksi oli matkakassan kerääminen. Se on vaatinut sinnikästä ajatustyötä. Ja malttia. Sillä kaikesta kivasta ja hyvästä ei kannata luopua edes matkan vuoksi.


Seuraava siirto oli kesäkuussa ajan varaaminen Miehelle sydänlääkärin vastaanotolle. Pitkä, lähes vuorokauden mittainen lento on melkoinen rasitus. Tutkimuksien jälkeen lääkäri totesi, että estettä ei ole. Sillä tiedolla uskalsin lähteä suunnittelemaan Miehen kanssa matkaa tarkemmin. Ajankohta määräytyy Miehen vapaan jakson mukaan. Nyt kesällä emme halunneet matkustaa, koska siellä pää alessuin elävillä on juuri talviaika ja ainakin yöt ovat hyvin koleita.


Heinäkuussa teimme viisumianomukset. Olin varautunut pitkään prosessiin ja monimutkaiseen paperisotaan, mutta viisumin saanti kävikin kädenkäänteessä. Poika ja miniä olivat kotimaassa vierailulla ja poika opasti toisella kädellä (toisella silitti farkkujaan) oikean nettiosoitteen löytämiseen sekä sähköisen kaavakkeen täyttöön. Kaavake oli yllättävän yksinkertainen; se kysyi vain (muistaakseni) passin ja Visa-kortin numeron sekä henkilötiedot ja sähköpostiosoitteen. Viisumi tuli suoraan sähköpostiin tulostettavaksi ja Visa-tilille sujahti maksettavaksi alle 20 euroa. Meillä on nyt Australiaan saavuttuamme lupa oleskella siellä kolme kuukautta. Työn tekoon siellä oikeutta ei kuitenkaan ole, koska olemme yli 30-vuotiaita. Ikärasismia!


Lentoliputkin ostimme jo heinäkuussa, mikä on jo nyt osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Lähempänä matkaa ostettuina ne olisivat voineet tulla satoja, satoja euroja kalliimmiksi. Myös mahdollinen yllättävä lentojen kallistuminen kustannuksien vuoksi ei enää koske meidän matkaamme, vakuutteli matkatoimistovirkailija. Monta matkaa olemme tehneet netistä varaamalla, mutta noin kauas emme uskaltaneet omin neuvoin. Saimme varata jo istumapaikatkin koneista. Paikoiltamme pitäisi olla vaivatonta lähteä jaloittelemaan veriä liikkeelle. Matkavakuutus turvaa sitten, että jos matka peruuntuu terveyden vuoksi, on mahdollista saada korvaus.


Tällä viikolla kävin katselemassa lentosukkia. Otan mielelläni neuvoja vastaan! Jäin ymmälleni, sillä netistä luin, että kengän numero, pohkeen ympärysmitta ja säären pituus polvitaipeesta mitattuna määrittäisivät sukan koon. Kuitenkin Instrun sukat olivat vain kengän koon mukaan numeroituja. Isokenkäisenä mutta hoikkapohkeisena epäilin, tukeeko sukka riittävästi. Jätin asian hautumaan.


Rokotukset lienevät kunnossa. Täytyy vielä tarkistaa, onko suunnitelluissa retkikohteissa riskejä, joita vastaan olisi suojauduttava. Ja pakkaamisen tuska alkaa joskus tuonnempana. Pitkän paperiliuskan olen sentään ripustanut naulaan ja alkanut merkitä siihen mieleen tulevia must-varusteita. Minulla olisi paljon opittavaa lapsiltamme, jotka suitsait keräilevät mukaansa oleelliset ja välttävät raskaita raskaampien matkalaukkujen raahaamisen.


Matkavalmisteluni eivät ole edenneet vielä vaiheeseen, jossa yöllä unissa myöhästellään lennoilta tai istutaan väärässä koneessa taikka... Mielikuvitukseni on rikas tässä suhteessa. Vielä ehtii...

Onks tietoo?

Huhuu, osaako kukaan kertoa? Eilen kävellessäni kuusikossa löytyi sammaleiden päältä yllättäen kummallisesti syötyjä käpyjä. Mikä ihmeen otus syö kävyn siten, että "ruotokin" on pureskeltu ja suomut jäävät roikkumaan kuin tupsuksi? Olisipa kiva jos joku tietäisi! Ja kertoisi.








Tämä näkymä taasen on tuttu. Se saa ihmisen laulamaan kovaa ja korkealta. Niin että karhut kaikkoavat.

Neito pulassa

Tämä kuva ei liity nyt tarinaan mitenkään. Tai liittyy se siinä mielessä, että kuva ja pula syntyivät samalla kaupunkireissulla. Jos odotat vähän, kerron ensin kuvasta. Sillä siinä on palanen kaupunkihistoriaa. Purettava rakennus on Sokoksen vanha parkkitalo, jonka tilalle noussee lisää myymälätilaa. Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet miehen istuvan purettavan rakennuksen toisessa kerroksessa ja suihkuttavan vettä betonipaloihin pölyn sitomiseksi. Ja tuo kone! Se oli kuin jättiläisrapu jostain tieteiselokuvasta. Napsi pilareita ja betonirautoja poikki valtavilla leuoillaan. Masentavaa! Miehet ovat päivä- ja viikkokausia rakentaneet ja sitten yksi tuollainen rapu tihuaa ja tuhoaa heidän työnsä kymmenissä minuuteissa.


Mutta se pula. Se sai alkunsa päätöksestäni vaihtaa kampaajaa. Koska lomapäivän aamuna aikaa ennen kampaajalle lähtöä oli ruhtinaallisesti, puuhailin sitä ja tätä ja tuota, kunnes huomasin, että alkaa olla kiire ja missähänsepaikkanytonkaan?!!! Ja autoltakin piti vielä pyrähtää hakemaan unohtunutta kännyä. Siis oli kiire! Mielikuvassani olin suunnitellut hyvän paikan auton pysäköintiin kaupungin keskustassa, mutta EIH, se olikin vain tunnin paikka. Kampaajalasku lisättynä parkkisakolla tuntui liian suurelta uhraukselta kauneuden hyväksi, joten ei auttanut kuin kiivetä autolla katua ylös, neljän tunnin paikalle. Käsijarru pohjaan ja vielä nykäys kireämmälle. Niin, pulan aiheuttaja ei ollut uusi kampaaja vaan kampaajan jälkeen se käsijarru ja kadun kaltevuus. Mäkistartti on ollut yksi vahva alueeni (krhhm!) autoilijaneitona, mutta! Nyt eivät yhden käden voimani riittäneet jarrun vapauttamiseen eikä mäkilähtöä voinut ajatellakaan molemmat kädet käsijarrun kahvalla. Siinä sitten sompailin vaihteen, kytkimen, käsijarrun ja jalkajarrun kanssa ja auto lipui taaksepäin kohti peruutuspeilissä lähestyvää autoa. Sisu meni kaulaan! Ei auttanut kuin kilauttaa kaverille ja pyytää apuvoimia. Muutaman tovin kuluttua alkoi peruutuspeilissä näkymään Mies valkoisessa pyöräilykypärässään polkemassa mustalla pyörällään ylös katua. Hymyillen. Ei kiroillut vaan halasi ensin ja ajoi sitten auton sivukadulle ja jätti minut jatkamaan suunniteltua ohjelmaani. My Hero!


Säästyneet sakkorahat päätin sijoittaa vaateostoksiin. Tai päätin ja päätin. Pakko oli löytää (ja löysinkin) mustat prässittömät pitkikset. Ja siitä ei selvinnyt ilman sovituskopeissa hikoilua. Joku nimitti sovituskoppeja juuri kirjoituksessaan masokistin paikoiksi. Samaa mieltä. Jos ei nyt ihan kolhi otsaansa kumartuessaan, niin ainakin sivusta tuleva kelmeä valo saa näyttämään sairaalta ja muhkuraiselta. Ja ne peilit eivät valehtele! Vvvai, valehtelisivatko sittenkin!? Silti on nyt myönnettävä, että mansikat ovat kuin ovatkin lihottavia. Ne sisältävät paljon kermavaahtoa.


The End

Sadonkorjuuta

Tänään aika pysähtyi. Mies ja hänen kollegansa saivat työpaikalleen suruviestin. Työtoveri, joka oli pitkän kesäloman jälkeen viime viikolla palannut työhön ja sairastunut ensimmäisen työpäivän iltana, oli aamuyöllä kuollut. Sairaus oli uusinut vieläkin vaikeampana. Työnteko loppui tältä päivää viestiin. Oli koottu muistopöytä ja tuttu pappi tuli pitämään muistohetken. Mies palasi kotiin tavallista hiljaisempana.


Olimme suunnitelleet mökkireissua miehen työstä palattua. Niin teimme. Mies jäi keräämään talteen puutarhavadelmia, punaisia viinimarjoja, nauriita, herneitä, salaatteja. Ja minä suunnistin tutuille kanttarellipaikoille metsään. Loppuajan kuljimme yhdessä, erkanimme omille poluillemme ja taas kohtasimme. Mikä onkaan parempi paikka ajatuksille kuin metsä, hitaasti kulkien. Suru-uutinen jätti meille tunnelmansa lopuksi päivää. Jonkinlaisen haikeuden. Muistutus elämän rajallisuudesta tekee elämästä vieläkin arvokkaamman.


Kotimatkalla, vastavalossa, keskellä heinikkoa seisoi suuri, tumma hahmo paikoillaan. Hirvi. Niin uljas näky.

Kuvia ja sanoja, melkein ajan hermolla

Viikko sitten Jyväskylässä pidettiin Suurajot, jälleen kerran. Koska tapahtuma näkyy ja kuuluu niin lähellä kotiamme ja vaikuttaa asiointireitteihimme, emme suurella innolla tuota vuotuista tapahtumaa odottele. Auto on meille vain kulkuväline. Emme jaksa syttyä jännittämään, edes kiinnostumaan, kenen auto milloinkin ajaa lujimmin. Pari päivää ennen ajojen alkua huomasimme vielä asuvamme lähellä helikopterikenttääkin. Näimme kerralla kuusi helikopteria läheiselle nurmiaukealle laskeutuneena. Suurajolauantaina ensimmäiset kopterien äänet alkoivat kuulua kuuden aikoihin ja viimeiset ilalla myöhään. Olisi mukava kuulla, millaisen ekologisen vaikutuksen nämäkin suurajot kaikkine lentokone- ja helikopterilentoineen ja autojen bensankulutuksineen saivat aikaan! En ole huomannut kenenkään ottaneen kantaa. Vai harpoinko jonkun laskelman yli samalla kun kaikki vähänkään suurajoihin viittaavat artikkelit? Päätin, että en aio piiruakaan syyllistyä niistä lennoista, joita lähiaikoina ja tulevaisuudessa tulen tekemään.





Suurajosunnuntaina, viikko sitten, suunnistimme ensin polkupyöräillen ja sitten luontopolkua kiipeillen Kanavuoren laelle. Se on lyhykäisyydestään huolimatta yksi huikeimpia luontopolkuja, joita olen samoillut. Lenkillä tuli todistettua, että olen vielä kohtalaisessa kunnossa. Edellispäivänä painoi vielä viikolla kerätty väsymys niin, että hengästytti tavallinen kävelykin. Eikä päiväunista tullut loppua, vaikka aamulla olin nukkunut tavallista pitempään. Laitan tähän joitakin Kanavuorikuvia.














Viime viikon maanantaina suunnistimme suoraan töistä siskoni keittämälle sopalle. Soppa oli hyvää ja seura, siskoni miehineen sekä Turun seudulta saapunut serkkuni vaimo ja tytär, sitäkin parempaa. Serkkuni tytär aloittaa syventäviä, taimitänenytovat, mutta työn ohessa opiskeluja yliopistolla kuitenkin. Opinnot kestävät puolentoista vuoden ajan noin kerran kuukaudessa viikonlopun. Näin saamme nuoren sukulaisemme silloin tällöin vieraaksemme ja voimme tutustua toisiimme lisää. Toki muistan hänet pienenä, vekkulina käkkäräpäätyttönä, josta on nyt varttunut nuori, hoikka, hiljaisesti mutta vahvasti läsnä oleva nainen.


Soppabileet jatkuivat meillä seuraavana iltana, ilman soppaa tosin. Orientoimme nuorta sukulaistamme teekupin äärellä Jyväskylän bussireitteihin poikkeuksineen ja poikkeuksenpoikkeuksineen. Taitaakin olla tämä neidolle vaikein opittava puolentoistavuoden aikana...


Viime keskiviikon ilon tuoja olivat kaksi työtoveriani ja elokuva "Mamma Mia!". Kiireisen työpäivän jälkeensä jättämä pusertava tunne sydänalassa suli mukavassa seurassa herkullisen aterian ja vielä työasioihinkin piipahtavan keskustelun äärellä jo ennen elokuvaa. Ja elokuva, mitä ilonpitoa! Vaikka en ollut koskaan Abba-fani, oli musiikki ja koko pakkaus niin mukaansa tempaavaa, että se vei mukanaan énsi minuuteilta alkaen. Sen ilon jälkeen oli virkistynyt olo. Suosittelen sullekin!


Viikonloppu meni tyttären perheessä, kuten edellisessä blogissani kirjoitin. Käynniltä jäi melkein syyllinen olo. Koska välimatkamme on niin pitkä, emme ehdi niin paljoa avuksi kuin haluaisimme. Itsekin äitinä tiedän, miten pitkä sitoutuminen vauvan imetykseen ja kaikki yöheräämiset verottavat voimia. Nuori perhe olisi nyt virkistyksen tarpeessa. Lapsilleen he jaksoivat olla läsnä, mutta väsymyksen aisti selvästi. Avuton olo. Täytyy jatkaa keskustelua aiheesta heidän kanssaan.


Ja loppuun vielä loppukesän silmäniloa.

Lomalla "etelässä", kuvitettu painos

Lomalla. Vihdoinkin. Olinkin jo kipeästi sen tarpeessa. Ai mistäkö tietää? Nnohh, esimerkiksi siitä, että viimeisenä työpäivänä tällä viikolla yllätin itseni ja lähimmät työtoverini kaivamalla eväspussistani Becel-rasian. Enkä sitten muuta. Sen sijaan oikeasti evääksi tarkoitettu, valmiiksi jo pakasterasiaan pakattu risotto odotti minua kotona jääkaapissa koko päivän. Riittääköhän edes viikon loma...

Ajaa hurautimme eilen tänne etelään taas mummiksi ja papaksi. Olemme osallistuneet pikkulapsiperheen hulinaan täysillä. Saaneet kuunnella parivuotiaan ihanaa höpötystä, joka taukoaa hetkeksi lauluun ja tanssahteluun tai pikkuveljen suukotteluun. Välillä pitää syöksyä varmistamaan, että rakkaudenosoitukset eivät muuta luontoaan lieväksi rusikoinniksi... Ja pikkuveli, puolivuotias, hymyilee suun täydeltä kahdella hampaalla tehostettua hymyään ja etenee määrätietoisesti mittarimatona etsiskelemään pientä suuhun pantavaa; vahdittava häntäkin. Illalla ennen nukkumaan menoa kuului sitten jo itkuakin, välillä stereona. Oli kuulemma ilta sieltä helpoimmasta päästä. On se vaan hyvä, että lapset saadaan nuorena...

Nyt nuoripari lähti pienemmän kanssa ajelulle. Pappa istuu isomman kanssa hiekkalaatikolla "istuttamassa puutarhaa". Ja minä sain huitaistua keittiöpuuhat ja ah, tovi aikaa olla blogistaniassa. Kuvat pitää lisätä sitten jälkeenpäin. Ajattelin tehdä pikakelauksen kahden blogista puuttuvan viikon tapahtumista. Sillä näihin kuluneeseen kahteen viikkoon mahtuu paljon elämää ja ihmisiä.

Viime blogissani jäin suunnittelemaan kuninkuusraveihin menoa. Silloin lauantaina en mennyt, onneksi, sillä yövieraaksi tulleet heppatytöt antoivat lauantai-iltana niin hienon, lukuisilla digikuvilla tehostetun tietoiskun lämminverisistä, kylmäverisistä ja suomenhevosista. Ja mistä ne voisi erottaa. Heppatyttöjen kanssa vietimme rattoisan illan ja aamulla, saateltuamme heidät toiseen ravipäivään, varustimme Miehen kanssa itsemmekin ravituristeiksi. Aurinkoa oli luvassa taivaan täydeltä. Päivästä tulikin hieno.





Tunnelmaan oli helppo solahtaa mukaan. Oma mielenkiintoni kohdistui lähinnä kauniiden, hyvin hoidettujen ja juoksusta nauttivien eläinten katseluun ja kuvaamiseen.





Huomasin, miten vaikeaa onkaan kuvata juokseva hevonen ainakin omalla kamerallani (ja taidoillani) niin, että kuvasta tulee kauttaaltaan terävä. Saa nähdä löydänkö edes otoksistani sellaista. Totoon osallistuimme sen verran, että pulssia sai kohoamaan muutamalla lyönnillä. Oma suosikkini Vekuttajan Ossi ei ollut lähelläkään kärkeä. Kaksi euroa meni kankkulan kaivoon...








Sunnuntai-illaksi odottamamme vieraat tapasimme yllättäen myös jo raveissa. Pari tuntia vierähti heidän kanssaan siellä mukavasti ja illalla he saapuivat meille sovitusti. Vierailulle tulleeseen pariskuntaan, Oulusta päin, tutustuimme vuosi sitten parisuhdekurssilla. Tuliaisiksi saimme hyvää Oulun juhlaviiniä ja ratuleipää, niin rapisevaa ja rukiista. "Pidetään yhteyttä" ja "soitellaan" on usein erohetkeen "kuuluvaa" small talkia, joka tarkoittaa ehkä, että oli kiva tavata, mutta liian harvoin oikeasti sitä mitä sanotaan... Oli niin hauska nähdä uudelleen ihmiset, joiden kanssa uudelleen syntyi tunne, että olemme tunteneet jo kauankin.

Tuliaisviinillä saimme juhlistaa jo seuraavana tiistaina pieniä läksiäisiä: Naapurimme, ikäiseni nainen, oli saanut asuntonsa kaupattua ja muutti naapurikuntaan kahden kissansa ja koiransa kanssa. Rivitaloon, omalla pihalla varustettuun asuntoon. Kelpasi selitykseksi, vaikka tämän ruokakunnan olisimme voineet mielellään pitää naapurinamme vieläkin. Toivottavasti "me näemme vielä" ei ollut small talkia. Tai siis, minustahan se myös riippuu...

Keskiviikkona minut kaapattiin laivaan. Kaappaukselta se tuntui, sillä kiireisen, ylipitkäksi venyneen työpäivän jälkeen olisin voinut viettää laiskan koti-illan sohvalla. Mutta Mies ei antanut periksi.





Onneksi laivalla ei ollut merirosvoja, vaan Tuulikki II kuljetti meidät Jyväskylästä Jämsään. Ja pikkubussi takaisin satamaan, josta oli enää kivenheitto kotiin. Tuulikin kapteeni perheineen "lomailee" kesäisin kuljettamalla ihmisiä pikku laivallaan pitkin Päijännettä. Hän tuntee Päijänteen vedet ja saaret ja niiden asukkaat. Niinpä hän jutustelee seilatessaan tarinoita paikoista, joita ohitellaan. En ollut koskaan tiennyt, että Päijänteellä myös troolikalastetaan. Kaksi kalastajavenettä oli vetämässä parhaillaan troolia, perässään kokonainen armeija lokkeja.





Ilta oli kaunis, aurinkoinen. Kesäinen tuuli tuiversi tukkaa. Kun ilma muuttui liian viileäksi kannella istuskeluun, hemmottelimme itseämme vielä herkullisella katkarapusalaatilla ja viinilasillisella. Annoin kaappaajalleni yllinkyllin anteeksi.





Nyt on keskeytettävä tämä raportti. Luulenpa, että seuraava tilaisuus istua koneella on vasta huomenna. Tänään on ohjelmassa mummoilua täysillä, huomenna tutustuminen Ikean uuteen valikoimaan - jospa jotain väripilkkua löytyy? - ja ajomatka "kartanlukijan" paikalla kotiin. Heippa!