(Cara lempipaikassaan. Se hyppäsi välittömästi sohvalla loikoilijan jalkojen päälle. )
Perheemme ensimmäinen koira oli Jack Russellin terrieri Caramba eli Cara. Koiran hankkimisesta oli "keskusteltu" jo vuosikausia - kuten varmaan jokaisessa lapsiperheessä. Äänet jakautuivat: JAA 3, EI 1, TYHJIÄPOISSA 1. Viimeisen vastarinnan mursi nuorimmaisen tapaturma, joka tiesi hänelle elämistä jalka kipsissä reidestä nilkkaan koko kauneimman kesän. (Jos olisin tiennyt, että sillä kipsillä voi "uida" urheiluopiston superlonaltaassa ja tanssia risteilylaivan tanssiparketilla, olisin hillinnyt sääliäni ja pitkittänyt neuvotteluja koiranhoitojärjestelyistä ennen lopullista antautumista...).
Rodun (silloin vielä Suomessa melko tuntemattoman) valinnassa ei ollut ongelmaa. Naapurin tyttö, Sanna, oli tutustunut hauskaan koiraan tallilla, jossa kävi ratsastamassa. Siispä sinne. Pieni, mutta koira. Tarvitsee liikuntaa. Hauskan näköinen. Pikainen yhteydenotto kasvattajaan - ja päätös (heppoisilla perusteilla!) oli valmis. Melkein samana päivänä, kun tyttö kotiutui sairaalasta leikkauksen jälkeen, tepasteli ovesta pieni, uikuttava otus, jota ruvettiin totuttamaan perheenjäseneksi.
Tarkastelin Caran kasvattajan nykyistä kotisivua. Siellä on monta varoituksen sanaa koirarodusta kiinnostuneille; Jackrusselit ovat älykkäitä ja haasteita on luvassa rotuun päätyville. Onneksi kasvattaja opasti meidät alkuun! Kuvaus vastaa hyvin kokemuksiamme - kaikki ne haasteet tekivät Carasta juuri sen persoonan, mikä se oli.
Ensimmäinen haaste oli saada pentu laajentamaan reviiriä kotipihasta kauemmaksi; aluksi se itki surkeasti jo muutaman metrin päässä portista. Ensimmäisille lenkeille sitä kuljetettiin autolla kadun päähän ja sieltä se juosta kipitti kotiin niin äkkiä kuin pienet jalat kantoivat. Pitemmille, parin kilometrin, lenkeille saimme sen vähitellen makupalojen avulla. Luonto oli järjestänyt nimittäin vadelmia reitin varrelle. Myöhemminkin se saattoi yllättää meidät pinkaisemalla kesken lenkin suoraan rinnettä ylös niin pitkälle kuin hihnaa riitti. Vadelmia.
Cara osoittautui todelliseksi herkkusuuksi. Sillä oli aina nälkä - ainakin se niin väitti. Sattui monta kertaa, että mies oli kotona käväistessään antanut ruuan - ja unohtanut tiedottaa siitä muille. Seuraavaa kotiin tulijaa odotti yhtä innokkaasti kuppinsa vieressä haukahteleva ja hyppivä koira, joka pisteli uudenkin annoksen yhtä nälkäisenä... Marjankerääjänä se oppi tehokkaaksi. Mustikkametsässä se säntäili poimijan luota toisen luo - joskus harmitti, kun koira tuli keräämään juuri samasta varvusta marjoja suuhunsa! Karviaistenkin poiminnasta se kehitti taiteen: Se veti huulet piikeiltä suojaan ja tarttui varovasti marjaan hampailla... Kurkkuun sillä oli intohimo. Muistan kerrankin, miten sen kuonosta tippui iso pisara olohuoneen nahkasohvalle, kun se odotti, että isännän leivältä liikenisi edes yksi kurkkuviipale parempaan suuhun.
Makupalojen avulla Cara oli helppo saada oppimaan ja tottelemaan. Älyähän sillä oli. Se osasi mennä kyljelleen makuulle käskystä PUM! Cara, hyppy! - käskystä se otti suuren loikan suoraan (seisomassa olevan) komentajan syliin. Jos käskijän käsivarret olivat renkaana, se hyppäsi "renkaan" läpi. Cara tiesi, että kun se oli kiltisti tehnyt sarjan temppuja, (istu - maahan - kieri - istu - ylös - istu), se saa palkan. Niinpä se usein teki koko sarjan ilman välikomentoja nopeasti läpi. Selvästikin se päätteli, että mitä tässä turhia jahkaillaan!... Ruokakuppia kolistamalla sen saattoi saada nopeasti pihalta sisään, jos liian mielenkiintoiset tuoksut "sulkivat korvat". Kunnes kerran sekään ei auttanut. Mutta kun se silloin kuuli Nannia kehuttavan, se ryntäsi sellaisella voimalla sisään ovesta ja läpi olohuoneen, että hädintuskin sai vauhdin pysähtymään ennen keittiön kaappeja. Se varmaankin arveli, että niin kovan kehun jälkeen kaveri on saamassa jotain aivan erityisen herkullista herkkua...
Kasvattajamme oli neuvonut meille koirakoulun, jossa opimme hallitsemaan Caraa siten, että sen saattoi laskea vapaaksi rauhallisella kylätiellä ja metsäpoluilla lenkkeillessä. Se tuli luokse komennosta. Muutaman kerran se tosin karkasi mökillä tien yli mummolan puolelle. Ne herkut!
Caran metsästysvietti ei ollut niin voimakas kuin esimerkiksi Nannilla. Kerran Mies kantoi sen ketunpesälle lähellä kesämökkiämme. Koira haistoi ketun ja pötki kiireesti mökin rapuille odottamaan isäntää. Mutta muuten se oli utelias. Siilit opettivan sen pian välttämään läheisempää kontaktia... Ja kerran heräsimme keskellä yötä siihen, että koira oli huonovointinen. Sen muodottomassa kuonossa oli vieri vieressä ainakin kahdeksan turvonnutta, suurta paukamaa ja toisen silmän pupilli oli täysin laajentunut. Koira onneton oli käynyt haistelemassa rinteessä olevaa maakimalaisten pesää... Suurin hätä syntyi, kun se oli saanut ilmeisen käärmeenpureman viimeisenä syksynään. Mies oli nähnyt käärmeen puolukkametsässä, mutta ei käärmeen ja koiran kohtaamista. Mutta hoiperteleva koira ja jäljet sen kuonossa eivät jättäneet epäilykselle sijaa... Nopea ensiapu kyytableteilla sai Caran voinnin kohenemaan pian sekä kimalaisten että kyyn hyökkäyksen jäljiltä. Ja käärmeenpuremasta auttoi lopullisesti toipumaan jatkettu kortisoni- ja antibioottikuuri.
Jackrusseleilla on taipumus pomottaa isäntäväkeään ja sen me totisesti saimme kokea! Joitakin piirteitä saimme karsittua pois ja jotkut annoimme sen pitää. Sillä pitihän kaikilla perheenjäsenillä olla mahdollisuus mielipiteisiin ainakin joissain asioissa.
Kaikkein häijyin pomotus oli minua vastaan suunnattu kosto. En muista enää sitä rikettä, josta Caraa olin ojentanut, mutta ojennuksen seurauksen muistan! Cara poistui paikalta loukkaantuneena ja juoksi raput alakertaan. Hetken päästä se palasi takaisin - kaikki oli unohdettu. Poistumisen syy selvisi minulle siinä vaiheessa, kun olin aikeissa mennä nukkumaan. Se oli käynyt pissaamassa tyynylleni! Tyynyllä oli pieni kostea läntti, mutta kun tyynyn nosti, saattoi havaita, että kosto oli suuri ja niin suloinen!
Jossain vaiheessa Cara oli (vastoin kaikkia etukäteissuunnitelmia) saanut myönnytyksen nukkua isännän peiton alla. Ja siitäpä mokoma koira päätteli, että se on isännän jälkeen heti seuraava hierarkiassa. Niinpä se alkoi näyttämään minulle hampaitaan, kun olin aikeissa mennä omalle paikalleni nukkumaan. Oli pakko muistuttaa sille, että se on koira ja koiran paikka itseasiassa ei ole edes makuuhuoneessa. Toimenpide kohensi huomattavasti asemiani sen silmissä.
Pomotusta oli sekin, että Cara halusi määrätä iltalenkkien suunnan ja pituuden. Sivullisille tarjosimme varmaan monta hupia. Jos aikeeni menivät ristiin sen aivoitusten kanssa, se vain istahti maahan ja katsoi ihmeissään kuin sanoakseen: Aijjaa, sinne oot menossa. Mut mä en! Ja kun levitin käteni ja kysyin: No, mihin mennään? Se nousi ja jatkoi matkaa päättämäänsä suuntaan. Kerran muistan selittäneeni, että nyt on vain pakko oikaista jo suorinta tietä kotiin. Silloin se yllätti minut sanomalla "Ookke - tämän kerran" ja käveli suosiolla oikeaan suuntaan.
Cara oli hyvin taitava lukemaan aikeitamme. Se ei koskaan erehtynyt kerjäämään mukaan, jos olimme lähdössä työhön. Se tiesi, koska olimme lähdössä paikkaan, jonne se kenties voisi päästä. Silloin riitti selitys, että se ei nyt voisi tulla mukaan - se poistui yläkertaan. Oli oltava hyvin tarkka puheistaan, sillä se saattoi ymmärtää lauseesta jonkin sanan ja tehdä siitä omia päätelmiä. Yleensä päätelmät liittyivät siihen, että joku olisi tulossa tai lähdössä tai jotain herkkua voisi olla luvassa... Carasta oli pakko käyttää kiertoilmaisua (esim. eläin), jos sen "kohtalosta" keskusteltiin... Vähitellen siitä kehittyi myös "pariterapeutti". Se ei ollenkaan kestänyt, jos aloin puhua miehelle "isoilla kirjaimilla". Silloin se hyppäsi viereeni ja taputteli etutassuilla olkavarteeni. Jos sekään ei auttanut, se kosketteli kuonollaan onnettoman näköisenä poskeani ja supisi, noh - noh!
Se oppi myös itse kertomaan toiveitaan. Kuulostaa varmasti päättömältä puheelta, mutta se osasi oikeasti "jutella". Eli se tuli erilaisin äänenpainoin kertomaan, että nyt olisi joku toivomus. Erilaisista ehdotuksista se valitsi oikeaan osuneen ilmoittamalla äänekkäällä haukullaan, että tuota minä juuri sanoin!... Jo pentuna se oli oppinut kävelylenkillä ollessamme, että tönäisemällä lenkkikaveria pohkeeseen etutassuillaan se saa kaverin kääntymään takaisin päin. Sitä ilmaisua se käytti loppuun saakka, varsinkin viimeisenä kesänä, kun voimat alkoivat ehtyä.
Kesä- ja talviaikaan siirtyminen ei tuottanut Caralle minkäänlaista vaikeutta, vaikka sen ajantaju oli hyvin tarkka. Se herätti meidät arkena ja viikonloppuna tasan kello 6 riippumatta siitä, oliko kesä vai talvi...
Viimeisinä vuosina hankalaksi muodostui Caran kauna lapsia kohtaan. Cara ei koskaan purrut lapsia, mutta pari kertaa se ärähti niin varoittavasti äkkiliikkeen tehneelle vieraallemme, että olimme hyvin varovaisia. Ensimmäisinä vuosina olimme antaneet naapurin ala-asteikäisten lasten ulkoiluttaa sitä. Emme tiedä oliko niillä reissuilla sattunut jotain, mutta kerran, kun lapset hakivat jälleen Caraa ulos, se selvästikin ilmaisi, että ei halua lähteä. Ovikellon soitua ja lasten ilmaannuttua oviaukkoon Cara pinkaisi keittiöön piiloon. Mutta siellä olijan kehoitettua Caraa lähtemään ulos, jatkoi koira luokseni alakertaan - suoraan pitkän yöpaitani alle... Olin silittämässä pyykkiä ja Cara arveli, että siellä se olisi turvassa... Tämän jälkeen Cara ulkoili siis vain oman perheen jäsenten kanssa.
Caran viimeiset vaiheet etenivät nopeasti. Tuli päivä, jolloin oli tehtävä raskas päätös. Nuori eläinlääkäri auttoi hienotunteisesti tukien meidät vaikeaan ratkaisuun ja Cara sai nukahtaa lempeästi ja arvokkaasti. Caran tuhkan kävimme sirottelemassa korkealta mäeltä tuulen vietäväksi...
