Sinkkuelämää

Tällä viikolla olin sinkkuna. Sillä kesäisin Miehen sydän kaipaa mökille, lapsuuden kotikonnuille, tutuille poluille, viljelemään peltotilkulla hernettä, juureksia, mansikkaa, vadelmaa ja seuraamaan pienten omenapuiden satonäkymiä. Minä taas rakastan kaupunkikesää, joka tarjoaa ainakin kotikaupungissamme monenlaisia luontoelämyksiä. Tai ainakin haluaisin koluta uusia ja uusia polkuja esimerkiksi kansallispuistoissa tai maakuntaurilla. Tai istua laivan kannella ihaillen järviluontoa. Tai... Mutta nyt olin kaupungissa jo työnkin vuoksi, sillä tänä kesänä tankkaan voimia vain muutamalla viikon pituisella lomasella pitääkseni pitkän loman vasta lokakuussa.


Sinkkuna olo kuulostaa niin villiltä ja vapaalta. No, kyllähän kävely työhön ja työstä pois on aika villi juttu. Mutta jotain seikkailua piti edes yhteen iltaan keksiä.... Kesäteatteriin! Mikäpä siinä, tuttu esiintyjäkaarti esitti tuttuun tyyliinsä tutuhkon tarinan ihan viihdyttävästi. Seikkailu alkoi vasta, kun huomasin jättäneeni bussikortin kotiin. Nuorin tytär oli ennen yövuoroon menoaan tiputtanut minut autosta esityspaikkaan, eikä kotimatka siinä kiireessä tullut ollenkaan mieleeni. Vasta esityksen aikana heräsin veikkailemaan lähimmän pankkiautomaatin sijaintia, uuden pankkikorttini tunnusta sekä sitä, joudunko kävelemään kolme, viisi vai kenties kymmenen kilometriä, kotiin saakka. Onneksi tähdet olivat minulle suopeassa asennossa, sillä pienen eksyilyn jälkeen löytyi muutaman kilometrin päästä automaatti, tunnusluku oli oikein ja bussikin saapui kohtuullisen odotusajan jälkeen. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä olin jälleen kotona.


Niin, ja oli minulla toisena iltana luontoseikkailukin! Että luonto osaakin olla julma! Pyöräilin nimittäin katsastamaan vanhempieni haudalle istutetut kukat ja, koska ilma oli niin kaunis, jatkoin matkaa ja pyöräilin pitkin talojen välissä kulkevia pikku kujia sekä järveä kiertävää väylää. Sitä ruusujen, vastaleikatun nurmen ja järven tuoksua! Yllättäen huomasin sorsaemon ja joukon poikasia lepäilevän nurmella lähellä järven rantaa. Pysäytin pyöräni vähän kauemmaksi ja kävelin hiljaa lähemmäksi. Jäin kuvaamaan perhettä varoen säikyttämästä niitä.





Siinä kuvatessani souteli rannan läheisyydessä toinen sorsaemo neljän, aivan pienen untuvikon kanssa.





Toinen emo nousi myös maihin ja kutsui pienet poikasetkin mukaansa. Ne alkoivat syödä rannassa jotain maasta.





Silloin, aivan yllättäen, jo aikaisemmin rannassa olleen poikueen emo hyökkäsi. Se alkoi nokkia pientä poikasta, joka pyllähti nurin. Ja toista poikasta... Sitten emot alkoivat taistella keskenään. Pian pienten poikasten emo alkoi paeta poikaset perässään ja kiukustunut sorsa nokki vielä pakenevia poikasia. Olin varma, että joku niistä kuolisi tuoksinassa, mutta ilokseni pois uivassa sorsaperheessä oli edelleen neljä poikasta. Ja hyökkääjä, hyväkäs, lyllersi poikiensa luo suupielissään tukko höyheniä. Draama oli ohi.





Näitkö ehkä järven rannalla naisen, jolla oli päässään punainen pyöräilykypärä, huutavan taistelevalle sorsalle, että "mee hoitamaan siitä omia poikiasi!!!" (Jos näit, niin se olin sitten minä.)