Kesällä päivät ovat lyhyempiä

Kesällä päivät ovat lyhyempiä. Kyllä. On vähemmän aikaa istua oman ja muiden blogien äärellä. Ei millään malta. Ei edes lyhentynyt yöuni jätä aikaa bloggaamiseen. Koko viikko on mennyt harjoitellessa nukkumista. Ei nyt vaan onnistu ilman unilääkettä. Siitepölyjen vuoksi aloitettu lääke on vienyt uneni. Vei yhdet vaivat ja toi toiset... siis balanssissa on asiat. Nukun koiranunta, heräilen, näen unia. Edellisyönä uneksin käveleväni aamutakki päällä kohti kaupunkia ja väsytti niin...


Olen ymmälläni. Yhden verenpainelääkkeen vuoksi en voi saada siedätyshoitoa. Sekin verenpainelääke on tarpeen, että jaksan käydä työssä. Ja allergialääke valvottaa niin, että en jaksa käydä työssä. Minkä noista nyt sitten valitsee. Täytyy viedä tuo vyyhti ensi viikolla tietäjälle pohdittavaksi.


Viikko on sujahtanut tyyliin mikä milloinkin huvittaa ja mitä jaksaa. On tullut lenkkeiltyä, tehtyä puutarhatöitä, uudistettua yhtä puseroa, maalattua tyttären tuunauksessa olevaa kirpparikaapistoa, tavattua muutamaa ystävää. Kuvittelin lukevani kesken jääneen kirjan loppuun, mutta en ole saanut aikaiseksi. On tuntunut paremmalta tehdä käsillä kuin ajatella liikaa.


Eilen ajelimme miehen kanssa sata kilometriä tapaamaan ystäviä, joihin tutustuimme aikoinaan lasten, tyttöjemme kautta. Lähes kaksikymmentä vuotta sitten tyttöjemme partioleirille tuli mukaan ryhmä inkeriläislapsia Pietarin (silloin vielä Leningrad) alueelta. Leirin jälkeen lapset olivat vielä viikon vieraana partiolaisten perheissä. Meille tuli kolme tyttöä. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka lapset löysivät yhteisen sävelen ilman yhteistä kieltä. Kyynelsilmin erkanimme toisistamme, kun vieraamme lähtivät kotimatkalle.


Sen jälkeen meille tuli ystävällinen puhelinsoitto; ymmärsimme tuskin toisiamme. Yhden tytön, Elenan, äiti soitti. Hänen vanhempansa olivat suomalaisia, mutta kotona oli puhuttu venäjää. Yhteydenpitomme jatkui harvakseltaan. Kortteja jouluksi, syntymäpäivänä, varovaisia puhelinsoittoja. Muutaman Suomenvierailun yhteydessä saatoimme nähdäkin. Ja viimein perhe muutti Suomeen pieneen kaupunkiin. Heiltä on vaadittu paljon jaksamista. Mutta on ollut ilo seurata, että opiskelu, ahkeruus ja ystävällisyys, taito olla ihmisten kanssa, on auttanut heitä aloittamaan elämän täällä uudessa maassa. He ovat törmänneet ennakkoluuloihin, mutta se ei ole jättänyt pysyviä kuhmuja.


Vierailimme eilen toista kertaa heidän uudessa talossaan. Piha oli vielä kesken ja varasto alkaa nousta tänä kesänä. Isäntä kertoi iloisen ylpeänä, kuinka oli käyttänyt koko viimekesän lomansa rakentamalla yksin terassin. Eilen ajatuksemme oli vain piipahtaa kahvilla, mutta siinä emme ole koskaan onnistuneet. Sillä he ovat erinomaisia ruuan laittajia ja vieraita kestitään. Alkukeittona oli kylmä borssikeitto, niin hyvää. Keiton ja teen jälkeen ajoimme heidän viljelypalstalleen kasteluavuksi ja saimme mukaan monivuotisen sipulin sekä ruohosipulin taimen. Ja sieltä palattuamme tein emännän kanssa yhdessä kala-aterian. Tai enemmänkin toimin pikku apulaisena silppuamalla sitäsuntätä. Herkullista, uunissa haudutettua lohta kaikkine höystöineen.


Muutamaa tuntia myöhemmin kuin olimme suunnitelleet lähdimme ajelemaan yötämyöten kotiin. Ja kuten aina,ilmeisesti venäläiseen tapaan, annettiin mukaan evästä sekä isännän Miehelle ojentama pullollinen jotakin kirkasta. Matkaan meidät lähetettiin lämpimillä halauksilla.