Sinkkuelämää

Tällä viikolla olin sinkkuna. Sillä kesäisin Miehen sydän kaipaa mökille, lapsuuden kotikonnuille, tutuille poluille, viljelemään peltotilkulla hernettä, juureksia, mansikkaa, vadelmaa ja seuraamaan pienten omenapuiden satonäkymiä. Minä taas rakastan kaupunkikesää, joka tarjoaa ainakin kotikaupungissamme monenlaisia luontoelämyksiä. Tai ainakin haluaisin koluta uusia ja uusia polkuja esimerkiksi kansallispuistoissa tai maakuntaurilla. Tai istua laivan kannella ihaillen järviluontoa. Tai... Mutta nyt olin kaupungissa jo työnkin vuoksi, sillä tänä kesänä tankkaan voimia vain muutamalla viikon pituisella lomasella pitääkseni pitkän loman vasta lokakuussa.


Sinkkuna olo kuulostaa niin villiltä ja vapaalta. No, kyllähän kävely työhön ja työstä pois on aika villi juttu. Mutta jotain seikkailua piti edes yhteen iltaan keksiä.... Kesäteatteriin! Mikäpä siinä, tuttu esiintyjäkaarti esitti tuttuun tyyliinsä tutuhkon tarinan ihan viihdyttävästi. Seikkailu alkoi vasta, kun huomasin jättäneeni bussikortin kotiin. Nuorin tytär oli ennen yövuoroon menoaan tiputtanut minut autosta esityspaikkaan, eikä kotimatka siinä kiireessä tullut ollenkaan mieleeni. Vasta esityksen aikana heräsin veikkailemaan lähimmän pankkiautomaatin sijaintia, uuden pankkikorttini tunnusta sekä sitä, joudunko kävelemään kolme, viisi vai kenties kymmenen kilometriä, kotiin saakka. Onneksi tähdet olivat minulle suopeassa asennossa, sillä pienen eksyilyn jälkeen löytyi muutaman kilometrin päästä automaatti, tunnusluku oli oikein ja bussikin saapui kohtuullisen odotusajan jälkeen. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä olin jälleen kotona.


Niin, ja oli minulla toisena iltana luontoseikkailukin! Että luonto osaakin olla julma! Pyöräilin nimittäin katsastamaan vanhempieni haudalle istutetut kukat ja, koska ilma oli niin kaunis, jatkoin matkaa ja pyöräilin pitkin talojen välissä kulkevia pikku kujia sekä järveä kiertävää väylää. Sitä ruusujen, vastaleikatun nurmen ja järven tuoksua! Yllättäen huomasin sorsaemon ja joukon poikasia lepäilevän nurmella lähellä järven rantaa. Pysäytin pyöräni vähän kauemmaksi ja kävelin hiljaa lähemmäksi. Jäin kuvaamaan perhettä varoen säikyttämästä niitä.





Siinä kuvatessani souteli rannan läheisyydessä toinen sorsaemo neljän, aivan pienen untuvikon kanssa.





Toinen emo nousi myös maihin ja kutsui pienet poikasetkin mukaansa. Ne alkoivat syödä rannassa jotain maasta.





Silloin, aivan yllättäen, jo aikaisemmin rannassa olleen poikueen emo hyökkäsi. Se alkoi nokkia pientä poikasta, joka pyllähti nurin. Ja toista poikasta... Sitten emot alkoivat taistella keskenään. Pian pienten poikasten emo alkoi paeta poikaset perässään ja kiukustunut sorsa nokki vielä pakenevia poikasia. Olin varma, että joku niistä kuolisi tuoksinassa, mutta ilokseni pois uivassa sorsaperheessä oli edelleen neljä poikasta. Ja hyökkääjä, hyväkäs, lyllersi poikiensa luo suupielissään tukko höyheniä. Draama oli ohi.





Näitkö ehkä järven rannalla naisen, jolla oli päässään punainen pyöräilykypärä, huutavan taistelevalle sorsalle, että "mee hoitamaan siitä omia poikiasi!!!" (Jos näit, niin se olin sitten minä.)

Kuiske

Valokuvatorstain 96. haastesana on "kuiske". Rannan heinissä voi kuulla tuulen kuiskeen. (Klikkaa kuva isommaksi.)

Viisikymmentäkahdeksan jalkaa

Juhannus vietettiin sitten sateen ja ukkosen vuorotellessa pikaisen auringonpaisteen kanssa. Meteorologit olivat etanaa viisaampia säiden ennustamisessa. Meitä oli koolla yhteensä lopulta kaksikymmentäyhdeksän henkeä. Nuorimmainen oli sylissä kannettava. Muut kävelivät, juoksivat ja kiipeilivät senkin edestä. Ilmat muuttivat suunnitelmiamme, mutta eipä se haitannut, sillä hyviä vaihtoehtoja oli tilalle kylliksi. Päivällä meno oli liikuntapainotteista, kuten jalkapallo, lentopallo, sähly, keilaus, uinti, sulkapallo, curling, melonta ja GPS-suunnistus. Kukin osallistui mielenkiintonsa mukaan. Illat painottuivat seurusteluun, leikkiin ja grillailuun. Seitsemän 3-8 -vuotiasta pyöri välillä isompien mukana sujuvasti tai keksivät omia yhteisiä leikkejään.





Juhannuskokon sytyttäjä joutui uhraamaan paljon aikaa ja sytytysnestettä saadakseen kokon lopulta syttymään. Sade alkoi parahiksi niin rankkana, että katselijoita ei kokon äärelle juuri kertynyt. Mekin istuimme grillikatoksessa, mistä yritin räpsiä muutamia valokuvia tulesta kuin todisteeksi siitä, että paikalla oltiin.





Kaikki hauska loppuu aikanaan. Mutta sitä ennen miehet suunnittelivat vielä yhteistä kalastusreissuaan pohjoiseen. Ja naiset pistivät vieläkin paremmaksi. Yhteinen talo Toscanasta viikoksi. Siinäpä yhteinen haave, joka voisi alkaa itää. Ja nuorimmaiset jatkavat treenejään voittaakseen isän ja isoisän jonakin päivänä...

Etana, etana näytä sarves!

Tuleeko juhannukseksi poutaa?





Ja kappas, näyttääpä etana hyvinkin, että "Jo vain, poutia pitelee." Mutta uskoisiko tuota? Parempi varautua kunnon sadetamineilla matkaan. Lähdemme aattona aamupäivällä viettämään juhannusta yhdessä entisten naapureittemme kanssa erääseen kurssikeskukseen. Sama porukka kuin vappuna, meidän lisäksi neljä pariskuntaa. Ja lisäksi joukkomme vahvistuu muutamilla lapsilla ja lapsenlapsilla. Lähes parinkymmenen vuoden ajan olemme pitäneet "juhannuskisoja" yhdessä. Kolme päivää leikkimielistä pelailua, yhdessä oloa, grillailua, jutustelua ja valmiit ruuat.


Omat lapsemme eivät ole enää vuosiin osallistuneet tähän juhannukseen. Tänä vuonna esikoispoikamme istuu vaimonsa kanssa lentokoneessa kohti Suomea. Lento Melbournesta kestää lähes vuorokauden. Menisi vaan pian viikko ja rapiat; sitten näemme jälleen. Kaksi viikkoa lomailevat täällä ja lentävät sitten takaisin vuodeksi vielä. Haikeutta vähentää suuresti se ajatus, että me näemme jälleen lokakuussa.


Vanhempi tyttäremme viettää juhannusta perheensä kanssa tahollaan. Ikävä jo heitäkin. Mies oli heille vasta muuttoapuna, mutta työ esti minua osallistumasta. Parin viikon päähän on järjestettävä käynti etelässä heidän luonaan.


Nuorin tyttäremme on työssä koko juhannuksen. Ja suunnittelee muuttoa meidän väliaikaisesta huomastamme omaan kotiin. Kuun vaihteessa olisi muuton aika; samoina päivinä kun esikoinen ja miniä ovat täällä. Laskeskelimme Miehen kanssa, että kuinka monessa muutossa olemme lapsiamme avustaneet. Lähentelee pariakymmentä. On siinä peräkärry saanut kyytiä! (Tytölle pitää järjestää joku mukava yllätys juhannusaatoksi, kun tulee iltamyöhällä kotiin. Lähteäkseen taas aamuvarhaisella.)


Tämä viikko on ollut lomaa. Monta kertaa olen ollut etusormet pystyssä päivitääkseni blogia. Mutta on kiirettä pidellyt. Ei millään ole ehtinyt! Puutarhahommia (siis oikeasti), tyttären kanssa kaapiston tuunausta, pyöräilyä, käveleskentelyä, Globetrottersissa häviämistä. Ja huipennus lienee sellainen, jota edes julkkikset eivät sadassa lomavinkissään (vrt. maanantainen iltapäivälehti) olisi keksineet: Tiistaipäivä liemiruuilla, sitten illalla cocktail joka kirvoitti kauhean kuvotuksen ja eilen tunti tutkimuspöydällä. Huipennuksen huipennus on kuitenkin se, että ei löytynyt syytä huoleen.


Voivoi, nyt loppuu aikani olla koneella. Paljon pulistavaa jää taas toiseen kertaan. Lähdemme Miehen kanssa kaupoille juhannusvarusteita etsimään.


Satoi tai paistoi, Oikein Hyvää Juhannusta sinulle! Sadekin voi olla kaunista!

Se ei pelaa, joka pelkää

Tässä istun mieli hiukkasen kirvelevänä. Ei auttanut, vaikka kädessä oli tukku sadan dollarin seteleitä. Ja lentolippuja moneen eksoottiseen kaupunkiin. Ja vaikka omistin neljä tärkeää avainta!

Miehelle jäi dollareita vieläkin enemmän. Ja lentolippuja. Avaimia oli jossain vaiheessa kouran täydeltä, mutta nuorin tyttäremme sai haltuunsa niistä liian monta. Ryöstö, sanon minä! Ei antanut edes ikätasoitusta.

Tietäähän sen, kun lähellä puolta yötä täytyy tehdä vaativia ratkaisuja. Alussa haukotuttikin niin, että vesi tirskui silmistä. Mutta nyt, pirteät etusormeni kirjoittavat raporttia suoraan rikospaikalta. Ja ryöstäjämme myhäilee tyytyväisenä, unta odotellen.

Joku arvasi ehkä jo pelin. Globetrotters, Maailman Matkaajat. Suosittelen sullekin!

Kateellinen? Minäkö?

Asumme hyvin lähellä järven rantaa, linnuntietä. Jos järven aikoo kiertää, joutuu menemään sillan yli. Ja sillalla on pysähdyttävä katsomaan.








Kateellinen? Minäkö? Mnjoooh! Suuriin haaveisiini lukeutuu toive päästä veneellä vesille kauas, kauan... Mieluimmin istuisin purjeveneessä, missä kuuluisi vain tuulen humina, laineiden liplatus ja lokkien huudot. Tai vaihtoehtoisesti hitaasti putputteleva perätuuppari kävisi laatuun. Sanoo hän, joka on seilannut lähinnä väliä Turku - Tukholma. Tai soutanut lapsena rantavesiä pitkin kilometrin suuntaansa vastalypsetyn maidon hakuun korkkiliivit päällä. (Äidin vaatimuksesta.)


Mutta matka jatkuu. Lehvien lomasta pilkottaa järven selkä.





Joku huutaa. Ja toinen liittyy huutoon. Ohhoh, tuollaista peliä en tiennyt olevan olemassakaan. Välillä yksi ja toinen oli uppeluksissa ja hinaamassa rantaan kanoottiaan tyhjentääkseen sen vedestä ja ampaistaakseen takaisin pelin tuoksinaan.





Voi kesää ihmetellä noinkin, pää alaspäin. Kerran nuorin tyttömme tuli tukka märkänä kotiin. Kaverit olivat lyöneet vähäiset rahansa yhteen ja kustantaneet huimapäätytön benjihypyn. Tyttö oli halunnut hiustenkin kastuvan.








Sorsaemo johdatti poikasensa rannalla liikkujilta turvaan. Pienten höyhenpallojen parvi eteni jo vauhdikkaasti.


Sitten, loputtomat kukkien meret huumasivat minut kauneudellaan. Matkasta ei tahtonut tulla mitään. Kun oli kuvattava ja kuvattava ja kuvattava. Luonto on kukkien sitojista parhain...








Minäkö? Siis kateellinen?

Riitelyä

Riita
riidan jälkeen
asetan piirteesi
jakoviivalle


- ja aina jää
osamääräksi


rakkaus.


(Juha Jokiaho)




Joskus tulee tarve pohtia elämää. Olenko uskollinen? Myös itselleni? On onnellista löytää jälleen se tunne, että synnyimme samalla tähdellä.

Sattumalta katsoin oikealle

Valokuvatorstain 94. haaste on "sattumalta".
(Klikkaa kuva suuremmaksi.)

Kun vettä

tihuttaa, pisaroi, tippuu, putoaa, valuu, sataa, lirisee, lorisee...





Voi jättää kastelematta kukat, nurmen, pensaat. Ajaa bussilla suoraan kaupunkiin. Ostaa huulipunan ja piirtää sillä iloisen suun.

Tilasin hyvän päivän

"Sen saa, mitä tilaa..." sanotaan yhdessä laulussa. No, ei se elämä ihan niin yksinkertaista ole. Paljon saamme ottaa vastaan ihan tilaamatta. Ja toisaalta silloinkin jää vielä mahdollisuus myös omiin valintoihin. Eilen tilasin hyvän päivän.


Sillä eilen jäin kotiin kahdestaan auton kanssa. Tytär teki pitkän työpäivän; kaksi työvuoroa peräkkäin. Ja Mies matkusti kahdeksi päiväksi bussilla mökille, lapsuudenkotinsa maille.


Mutta minulle jäi siis auto. Autollahan voi ajella ihan minne vaan, mutta minäpä olen opettanut automme! Sanon sille vain "Aja!" ja se kyyditsee minut suoraan kirpputorille. (Tästä salaisesta intohimostani olenkin joskus maininnut.) Kirpparilla olo on parhainta silloin, kun voi unohtaa kellon ja tutkia tarjontaa aivan rauhassa. Ja kun yleensä ei etsi mitään, voi vain kulkea avoimin mielin ja löytää mahdollisia aarteita. SPR-kirpparit ovat nykyisin suosikkejani, koska ne ovat siistejä ja tavara on esikarsittua. Eilen löytyi muutama pusero ja kaksi kaunista silkkihuivia. Ylitettyäni ennakkoluuloni olen löytänyt mukavia vaatekaapin piristyksiä kirpparilta. Jotkut ovat selvästi ulkomailta hankittuja. Ja ostamani ovat olleet lähes käyttämättömiä tai jopa aivan uusia. Odottaneet komerossa kenties aikansa tullakseen sopivamman kokoiseksi tai pettäneet omistajansa kutistumalla siellä ylättäen. Pienillä ompelutaidoilla olen voinut tehdä omannäköisiä asuja; nappeja vaihtamalla, hihoja lyhentämällä, muuttamalla pääntien muotoa ja parantamalla istuvuutta voi jo tehdä paljon. Parin euron ostosta uskaltaa käsitellä rohkeammin.


Kirpparilta suunnistin vakituiseen ruokamarkettiimme. Miehellä on tänään syntymäpäivä ja ostelin jotain mökille sopivaa tarjottavaa. Koska tarinan mukaan vietämme päivää kolmistaan grillin äärellä istuillen, ei kovin erikoisia ostoksia ollut tarpeen etsiä.


Päivän lopuksi olimme tyttären kanssa sopineet, että haen hänet työpaikalta. Kahdella bussilla matkan taittaminen vie lähes tunnin muuten. Houkuttelin mukaan ystäväni ja yhdistimme huvin ja hyödyn. Kuulumisten päivittäminen vie aina oman aikansa, mutta innokkaina amatöörikuvaajina oli mahdollisuus luontokuvaukseen tyttären työpaikan ympäristössä. Vaikka aurinko paistoikin vielä iltayhdeksän aikoihin, oli päivä kuitenkin jo kuvaamiselle hämärä monin paikoin. Salaman käytöstä en pidä. Tekniikan puutetta, kyllä. Mutta niin hauskaa se oli!


Kännyni on näköjään tämän päivän autossa tyttären työpaikan parkkipaikalla, joten lupaa pyytämättä laitan tähän aluksi nyt ystäväni illalla lähettämän kuvan, salaa ottamansa. Kuvauskohteeni ovat siinä kielot. Pitää sopia hinnasta sitten myöhemmin. :)





Loppuaika ennen puoltayötä meni ihmetellessä kamerasafarin tuotoksia ja yrittäessä kuvankäsittelyohjelmalla pelastaa mitä on pelastettavissa. Viikon luontokuvan sain retkellä kuitenkin otettua, tuon voikukan siemenpallukan. Aurinko sai sen hohtamaan niin kauniisti.


Ja laitanpa vielä ylistykseksi kuvankäsittelyohjelmalle muutaman ennen - jälkeen - kuvan. Ihmeellistä!














Ja nyt. Olen käyttänyt taas tähän blogiini enemmän aikaa kuin lupasin itselleni! Tulee kiire. Äkkiä siistiä päälle ja salaatin tekoon sekä pakkauspuuhiin. Saattaapa olla, että joukkoomme ilmestyy yllättäen muitakin (tilattuja) grillin ääreen...

Kesällä päivät ovat lyhyempiä

Kesällä päivät ovat lyhyempiä. Kyllä. On vähemmän aikaa istua oman ja muiden blogien äärellä. Ei millään malta. Ei edes lyhentynyt yöuni jätä aikaa bloggaamiseen. Koko viikko on mennyt harjoitellessa nukkumista. Ei nyt vaan onnistu ilman unilääkettä. Siitepölyjen vuoksi aloitettu lääke on vienyt uneni. Vei yhdet vaivat ja toi toiset... siis balanssissa on asiat. Nukun koiranunta, heräilen, näen unia. Edellisyönä uneksin käveleväni aamutakki päällä kohti kaupunkia ja väsytti niin...


Olen ymmälläni. Yhden verenpainelääkkeen vuoksi en voi saada siedätyshoitoa. Sekin verenpainelääke on tarpeen, että jaksan käydä työssä. Ja allergialääke valvottaa niin, että en jaksa käydä työssä. Minkä noista nyt sitten valitsee. Täytyy viedä tuo vyyhti ensi viikolla tietäjälle pohdittavaksi.


Viikko on sujahtanut tyyliin mikä milloinkin huvittaa ja mitä jaksaa. On tullut lenkkeiltyä, tehtyä puutarhatöitä, uudistettua yhtä puseroa, maalattua tyttären tuunauksessa olevaa kirpparikaapistoa, tavattua muutamaa ystävää. Kuvittelin lukevani kesken jääneen kirjan loppuun, mutta en ole saanut aikaiseksi. On tuntunut paremmalta tehdä käsillä kuin ajatella liikaa.


Eilen ajelimme miehen kanssa sata kilometriä tapaamaan ystäviä, joihin tutustuimme aikoinaan lasten, tyttöjemme kautta. Lähes kaksikymmentä vuotta sitten tyttöjemme partioleirille tuli mukaan ryhmä inkeriläislapsia Pietarin (silloin vielä Leningrad) alueelta. Leirin jälkeen lapset olivat vielä viikon vieraana partiolaisten perheissä. Meille tuli kolme tyttöä. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka lapset löysivät yhteisen sävelen ilman yhteistä kieltä. Kyynelsilmin erkanimme toisistamme, kun vieraamme lähtivät kotimatkalle.


Sen jälkeen meille tuli ystävällinen puhelinsoitto; ymmärsimme tuskin toisiamme. Yhden tytön, Elenan, äiti soitti. Hänen vanhempansa olivat suomalaisia, mutta kotona oli puhuttu venäjää. Yhteydenpitomme jatkui harvakseltaan. Kortteja jouluksi, syntymäpäivänä, varovaisia puhelinsoittoja. Muutaman Suomenvierailun yhteydessä saatoimme nähdäkin. Ja viimein perhe muutti Suomeen pieneen kaupunkiin. Heiltä on vaadittu paljon jaksamista. Mutta on ollut ilo seurata, että opiskelu, ahkeruus ja ystävällisyys, taito olla ihmisten kanssa, on auttanut heitä aloittamaan elämän täällä uudessa maassa. He ovat törmänneet ennakkoluuloihin, mutta se ei ole jättänyt pysyviä kuhmuja.


Vierailimme eilen toista kertaa heidän uudessa talossaan. Piha oli vielä kesken ja varasto alkaa nousta tänä kesänä. Isäntä kertoi iloisen ylpeänä, kuinka oli käyttänyt koko viimekesän lomansa rakentamalla yksin terassin. Eilen ajatuksemme oli vain piipahtaa kahvilla, mutta siinä emme ole koskaan onnistuneet. Sillä he ovat erinomaisia ruuan laittajia ja vieraita kestitään. Alkukeittona oli kylmä borssikeitto, niin hyvää. Keiton ja teen jälkeen ajoimme heidän viljelypalstalleen kasteluavuksi ja saimme mukaan monivuotisen sipulin sekä ruohosipulin taimen. Ja sieltä palattuamme tein emännän kanssa yhdessä kala-aterian. Tai enemmänkin toimin pikku apulaisena silppuamalla sitäsuntätä. Herkullista, uunissa haudutettua lohta kaikkine höystöineen.


Muutamaa tuntia myöhemmin kuin olimme suunnitelleet lähdimme ajelemaan yötämyöten kotiin. Ja kuten aina,ilmeisesti venäläiseen tapaan, annettiin mukaan evästä sekä isännän Miehelle ojentama pullollinen jotakin kirkasta. Matkaan meidät lähetettiin lämpimillä halauksilla.

Inhimillinen tekijä; Valokuvatorstain 93. haaste.

(Klikkaa isommaksi.)

Naapurin Täti

Kauhea ajatus. Minusta oli tulla Naapurin Täti! Siis tiedäthän, sellainen, jonka nähdessään lapset sanovat "Ssssssh!" ja hiljenevät ja liukenevat ilmaan. Ja se oli lähellä!

Tarina alkaa siitä, kun alkoi kuulua jatkuva NIUK - NAUK - NIUK - NAUK ... tasaisella rytmillä. Nyt arvaan, että senioribloggaaja jossain henkäisee: "Heteka!" ja ajatus karkaa nuoruuteen joitakin kymmeniä vuosia sitten. Mutta ei, ei heteka, vaan TRAMPOLIINI! Tuo joissakin esikartanoissa kehitelty rakennelma, joka tekee ihmisen leijuvaksi silmänräpäyksen ajan ja uudella ponnistuksella jälleen ja uudella ponnistuksella jälleen ja uudella... loputtomiin!

En voi sanoa ilahtuneeni, kun näin trampoliinihökötyksen nousevan rivitalopihamme naapuriin pensasaidan taakse ja yli. Melkoisen massiivinen rakennelma! Mutta silmä tottuu. Ja oikeastaan hiljaa paikallaan seisova hökötys on ihan miellyttävä. Kun vertaa sitä hökötykseen, joka naukuu tuntikausia yhtä soittoa neljän ala-asteikäisen vaihtaessa vuoroa jatkuvalla syötöllä ilman taukoa... Iltakymmeneen. Päiväkausia. Ei kuulu silloin linnunlaulu. Eikä kuule ajatuksiaankaan. Puolustukseksi on sentään sanottava, että meteli on iloista. Ei lasten iloinen meteli haittaa, ainakaan päiväaikaan. Yleensä.

Sain keskittää suuren määrän positiivista ajattelua, että en muuttunut Naapurin Tädiksi. Käsi tapaili jo pihaharjaa, mutta olikin siirrettävä nopeasti suun eteen estämään heteka-aikaisten Suomifilmien repliikkejä. Siis niitä erityisesti miesten aggressiivisia tunteita mehevimmin ilmaisevia. Ja toinen käsi tärisi pidätellessään heristelemään yrittävää etusormea. Välillä oli käytävä sisällä lepuuttelemassa korvia ja lohduttautumassa tiedolla, että innokkaimmatkaan trampoliinin koukkuun jääneet tuskin koko kesää pomppivat.

Hyvin tiesin. Reilun viikon kuluttua alkoi niukuna naapurista vähenemään. Tänään vain päivällä ja kohtuullisia määriä. Ei se enää haittaa. Pensaatkin ovat kasvaneet sen verran, että hökötys alkaa maisemoitua. Vai silmäkö lie on tottunut. Voin huokaista helpotuksesta. Naapurisovut tallella.

Kiipeän kesään

Ihmisen luonto on viisas. Herättää nukkujan, "Herää, pahvi!" Pysäyttää ajattelemaan. Huomasin torstaikuvastani, että se ei kuvannutkaan kesää, tai suvea, kuten oli tehtäväksi annettu. Vaan siinä katsottiin suvea sivusta. Hämärästä, lähes mustana piirtyvien puiden lomasta saattoi nähdä kesän pilkottavan, aika lähellä.





Kesä onkin tuolla kumpareen päällä. Siellä pilkottaa koivuja. Niissä on linnuilla pesät. Ja kukkia niiden juurella. Ensin on vain kiivettävä voikukkien yli. Varovasti. Niitä tallaamatta.