Kauas on pitkä matka

The Matka alkoi keskeltä Suomea. Ajoimme linja-autolla Helsinkiin, josta jatkoimme yöpymispaikkaamme. Aurinko hiveli ruskan väreissä juhlivaa maisemaa. Kullankeltaista, pihlajanpunaista, syvän vihreää, ruskeaa. Paikoin lokit seurasivat tiheänä parvena peltoa kyntävää traktoria.


Mies uppoutui ristisanatehtäviin ja minä lukematta jääneeseen päivälehteen. Lukeminen alkoi pian nukuttaa ja niinpä syvien haukotusten säestämänä keskityin maiseman ihailuun ja kertaamaan viimeisiä muistettavia ennen lentokentälle lähtöä: puheluja, sähköposteja. Ja tuliaisostoksia: ruisleipää, salmiakkia, liitulakua. Mitäpä muuta lapsemme maailmalla niin kaipaisivat!


Yön vietimme Hotelli Tikkurilassa, joka on urheiluhallien yhteydessä oleva retkeilymaja. Se on ollut lentokenttähotellimme jo reilut viisitoista vuotta. Edullinen, raikas, siisti. Hyvä palvelu, mutta vailla turhia ylellisyyksiä. Keilojen kumu lakkasi iltakymmeneltä ja sen jälkeen oli rauhallista. Aamulla, ennen kentälle lähtöä, nautimme vielä hyvän aamupalan.


Lentokentällä meitä odotti iloinen jälleennäkeminen, sillä keskimmäinen tytär oli lastensa kanssa tullut lähettämään pappaa ja mummia matkaan. Pienempi uinaili suuren osan ajasta vaunuissaan. Heräsi sitten sose- ja maitoaterialleen. Jonkin aikaa äidin sylistä katseltuaan antoi hän viimein ottaa itsensä syliin, juttelikin vauvajuttuja. Isompi nautti uuden paikan tutkimisesta. Vikkelät jalat kantoivat suuressa hallissa nin nopeasti, että oli parempi kaapata tyttö kainaloon ja siirtyä tutkimaan lentokoneita ylemmästä kerroksesta. Vaan lentokoneitahan tyttö näkee joka päivä, ylhäällä ilmassa. Paljon enemmän kiinnostivat pienet huoltoautot, joita ajeli kentällä edestakaisin. Paras oli pieni auto, joka veti perässään vaunuletkaa. Kuin pieni juna. Osoittelevaa etusormea säesti liuta kommentteja ja kysymyksiä. Viimein oli aika sanoa hyvästit vähäksi aikaa. Kotimatkalla linja-autossa tyttö oli alkanut kyselemään, että osaakohan pappa painaa nappia oikeassa kohdassa...


Seuraavan yön vietimme lentokoneessa matkalla Hongkongiin, lähes kymmenen tuntia. Emmekä nukkuneet silmäystäkään. Siitä pitivät huolen itkevät lapset, yskivät ja aivastelevat kanssamatkustajat (olin varma, että poden kunnon flunssaa jo ennen määränpäätä) sekä lentokoneen epämukava istuin ja moottoreiden jyly. Heti koneesta poistuttuamme jouduimme kävelemään mittauspisteen läpi. Lämpökamera paljasti mahdolliset kuumepotilaat. Ei ollut meillä ainakaan.


Hongkongissa odotusaika seuraavalle lennolle oli yli puoli vuorokautta. Oli mahdollisuus valita päivä kaupungilla tai lentokentällä. Valitsimme jälkimmäisen, sillä pelkäsimme, että kaupungilla, yön valvomisen jälkeen, hukkaisimme rahamme, lentolippumme, passimme ja lopulta itsemmekin. Kenttä oli suuri; päivän aikana kävelimme muutamia kilometrejä. Oli pakko olla liikkeellä, sillä lyhyen aikaa istuttuani pää alkoi pilkkiä... Mies nukkui parisen tuntia minun valvoessani "omaisuutta".





Edellisessä jutussa kehuin rakkauttani lentokenttiin. Se oli kyllä nyt lujilla! Ihmisten iloksi oli sentään laitettu veistoksia ja vitriinejä, joissa oli keraamikkojen ja muotoilijoiden töitä. Kauppojen tarjonta oli ylellistä, mutta en asettanut itseäni houkutuksille alttiiksi.





Seuraava yö matkalla Sydneyyn sujui jo paremmin. Aterian ja valkoviinin nautittuani vedin huivin pääni yli ja vaivuin suloiseen, syvään uneen. Odotusaika seuraavalle lennolle oli lyhyt ja lento, puolitoistatuntinen, samoin.


Poika oli tullut meitä vastaan kentälle autolla. Pitkästä aikaa sain tutun karhunhalauksen. Hän kaappasi painavat matkalaukkumme vedettäväkseen ja harppoi pitkin askelin kohti autoa. Me peesasimme pikkulaukkuinemme perässä ja totuttelimme liikenteeseen, jossa autot tulevat kohti väärästä suunnasta... Oli ihana tunne vain istahtaa autoon ja tuntea olevansa perillä.


Seurasi muutama kilometri ajelua vilkkaassa liikenteessä kohti oikeaa kaupunginosaa. Käännyimme viimein pienelle kadulle, jonka molemmin puolin on rivi toisissaan kiinni olevia taloja. Ja talojen edessä pienet kukkapenkit ovat puhjenneet keväiseen kukostukseen. Pysähdyimme siihen, missä rhodo pursuilee punaisia suuria kukkiaan, pieni kumkvattipuu kukkii ja kasvattaa hedelmiään, kukkiva köynnös levittää makeaa tuoksuaan ja ruusupensas ojentelee oksiaan kohti aurinkoa.


Portailla meitä odotti miniä, tyttömme. Halaukset olivat lämpimät. Ja miniän vierellä häntäänsä heilutti leillä koristeltu Kerttu, dalmatialainen, jonka mummo olen ollut jo viisi vuotta. Kerttu oli yhtä hymyä. Vaikka emme ole nähneet vuoteen, ei epäilystäkään etteikö se olisi tuntenut. Hymy oli leveä, valkoisilla ylähampailla koristeltu ja kesti kauan. Kertun hymyä on vain niin vaikea kuvata, koska se silloin tuo kuonon niin nopealla liikkeellä kohti kameraa.


Huoh, aika loppuu. Laitan vielä muutaman kuvan ja jatkan tarinointia toisella kertaa. Ensin Melbournen keskustaa kauempaa, Royal Park - puistosta katsottuna ja sitten aina vain keskemmälle, ja lopulta Ian Potter - keskuksen rakennukseen. Viimeinen kuva on otetu illalla näkymästä Yarra-joelta.