Kevätviikonloppu Melbournessa

Viikonloppu on jälleen takana. Se meni niin äkkiä. Sillä sekä lauantaina että sunnuntaina oli tiivis ohjelma. Lauantaina olimme katsomassa kevään kilpailukauteen kuuluvia laukkakisoja (Spring Racing carnival) ja sunnuntaina Finns From Finland-joukkueemme osallistui suureen Melbourne City Romp-tapahtumaan.


Lauantaina herätyskello soi jo aikaisin. Oli laittauduttava juhlatamineisiin laukkakisoja varten. Matkaan, ensin raitiovaunulla ja sitten paikallisjunalla, piti myös varata aikaa reilusti. Ennakkokäsitystä siitä, mitä tuleman piti, olin saanut miniän ja pojan kertomuksista. Ja kauppojen ikkunoista: Niitä olivat somistaneet koko täällä olon aikamme kukilla, ruusukkeilla ja höyhenillä koristellut hatut ja pääkoristeet. Ja kaupassa käydessä saattoi nähdä naisia sovittelemassa päähinettä. Sillä laukkakisat ovat paikallisille hyvin tärkeä tapahtuma. Sinne mennään voittamaan vedonlyönnissä. Mutta ennen kaikea sinne mennään näkymään ja pitämään hauskaa ystävien kanssa.



Jo kaupungin keskustassa saattoi nähdä, ketkä olivat kiiruhtamassa Caulfieldin laukkaradalle, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Miehillä oli siisti puku, askeleet kiireiset ja keskustelu innokasta; aiheena ilmeisen varmasti tuleva kilpailu. Naiset olivat pukeutuneet juhla-asuihin, päässä heiluivat höyhenet ja kengät olivat niin korkeakorkoiset, että osalla oli vaikeuksia edetä ne jalassaan. Miehemme sulautuivat joukkoon pukuineen ja miniä ruusukuvioisine mekkoineen ja kullansävyjä heijastavine lierihattuineen. Omaa lookiani kuvailisin yhdellä sanalla: varpunen. (Mies käski poistamaan siitä etuosan: harmaa-)


Matka paikallisjunassa kohti laukkarataa oli jo tunnelmantäyteinen. Puhe sorisi, miehet selasivat sanomalehden kisaliitettä viimeisiä vedonlyöntivihjeitä etsien ja naiset juttelivat ja kikattelivat täynnä tulevan päivän jännitystä. Caulfieldin asemalla junasta purkautui valtava joukko ihmisiä kiiruhtamaan kohti laukkaradan portteja etenevää ihmismassaa. Heti alkajaisiksi sovimme kohtauspaikan siltä varalta, että eksyisimme toisistamme.


Tuulensuojaisella, aurinkoisella laukkaradalla lämpötila oli kohonnut nopeasti lähelle ennustettua kolmeakymmentä astetta. Hakeuduimme etsimään paikkamme varjoisasta katsomosta, joka olisi tukikohtamme seuraavat viisi tuntia. Se oli oivallinen paikka seurata radan tapahtumia, mutta ennen kaikke sieltä saattoi havainnoida kaikkea sitä, mitä päivä kokonaisuudessaan piti sisällään. Virittelimme itseämme päivään jakamalla keskenämme alkajaisiksi kuohuviinipullon, kuten tapahtumaan kuului.





Naisten puvuista monet olivat hyvin tyylikkäitä, osa oli pukeutunut karnevaalihengessä ja osalla ajatus oli näyttää mahdollisimman seksikkäältä. Pukuun pukeutuneista miehistä suuri osa oli erkaantunut nopeasti pikkutakistaan, osa oli jo alun alkaen tullut vapaammin pukeutuneena. Miesten asujen yleisilmettä voisi kuvailla perinteiseksi: Paita, housut ja oluttölkki. Naisilla kupliva ja muut virvoikkeet sekä kuumuus sai monet höyhenet lerpattamaan sulkasatoisen oloisesti ja monet piikkikorot vaihtuivat paljaisiin varpaisiin. Olihan kesä ja olo mukavaa.


Meteli katsomosssa oli sanoin kuvaamaton. Kun on tultu yhteen, on halu keskustella. Ja kun kaikki muutkin keskustelevat, on puhuttava kuuluvalla äänellä. Niinpä kuulutukset ja fanfaarit tahtoivat mennä ohi korvien ja muutamat, Miehelle tarkoitetut lausahdukset huusin suoraan hänen korvaansa. Meteli vaimeni vain siinä vaiheessa, kun hevoset juoksivat kilpaa. Suuri osa yleisöstä oli osallistunut vedonlyöntiin ainakin pienellä panoksella tai muuten oli suosikkihevonen, jonka pärjäämistä oli seurattava. Niinpä alussa pidäteltiin henkeä, sitten ääni alkoi kohoilla vähitellen lakipisteeseen ja äänen mukana suuri osa yleisöstä ponnahti seisomaan ja voitonriemu sai käden heilumaan kohti kattoa siellä täällä. Suuri joukko pettyneitä taas hiljeni vähitellen tuijottamaan jälkeen jäänyttä suosikkiaan. Pään pudistelua ja uuden toivon virittelyä; ensi kerralla sitten. Jäi tunne, että kisailu oli leikkimielistä. Poistuessamme, laukkakentän portilla, korkealla havaintopaikallaan istuva kuuluttaja kysyi yleisöltä, kuka tuntee itsensä luuseriksi. Suuri joukko käsiä nousi iloisesti heiluen pystyyn. Niin suurta joukkoa luusereita ei kuuluttaja kertomansa mukaan ollut koskaan nähnyt. Ja nauroi päälle...


Sunnuntaina piti sonnustautua jo aikaisempaan lähtöön, sillä poika oli ilmoittanut joukkueemme, Finns From Finland, mukaan leikkimieliseen, selviytyjät-tyyppiseen kisaan, jo viikkoja aikaisemmin. Kisan tarkoitus on olla perheille ja ystäville hauskaa ajanvietettä. Sen lisäksi se markkinoi terveyttä edistävää ajattelua. Ilmoittautumismaksut ja osallistujien tutuiltaan keräämät lahjoitukset menevät Burnet-instituutin rahoittaman, monipuolisesti terveyttä edistävän työn tukemiseen.





Eilen aamulla Federation Square-aukiolle oli kertynyt tuhansittain ihmisiä odottamaan lähtöä. Joukkueisiin kuuluvilla oli kullakin numerolappu kiinnitettynä vaatteisiin, meillä 1901. Osa joukkueista osallistui lisäksi pukeutumiskisaan. Saatoimme nähdä muun muassa joukon ampiaisia, merirosvoja ja tyllihameisiin pukeutuneita kilpailijoita etenemässä määrätietoisesti kartat tuulessa heiluen. Kisa-aluetta kartalla voisi kuvailla ympyräksi, jonka keskusta oli edellä mainittu aukio ja halkaisija viisi kilometriä. Eteneminen alueella tapahtui kävellen tai raitiovaunulla ajaen. Juokseminen oli kielletty, samoin muut etenemistä jouduttavat apuvälineet.


Neljän tunnin ajan joukkueemme kisaili urheasti hyvässä yhteishengessä, pääasiassa kävellen, yrittäen löytää kuudestakymmenestä rastista niin monta kuin mahdollista. Löytymistä helpottamaan oli rastiluetteloon merkattu karttakoordinaatit sekä hieman kompainen lause tarkempaan määrittelyyn. Löydetyllä rastilla odotti pöydän ääresä muutama järjestäjä jakamassa tehtävälappuja. Oikea vastaus kysymykseen tai tehtävän suorittaminen toivat joukkueelle pisteitä. Löysimme rasteja muun muassa taidemuseolta, puistoista, vankilamuseosta, kauppakujalta, leikkikentältä ja sillan kupeesta. Ajatuksena oli myös tutustuttaa ihmisiä paikkoihin, joissa he eivät kenties ole koskaan vierailleet. Noh, Miehelle ja minulle lähes kaikki paikat olivat uusia...


Aikamme mentyä umpeen olivat puolet rasteista löytyneet ja kommunikaatiovälineenä toiminut pojan känny piipitti pian pistemääräksemme lähes kolmeasataa. Olimme yhtä mieltä siitä, että olimme olleet hyvä tiimi. Oikean jalan lonkkani, polveni ja isovarpaani olivat muusina - kuten muillakin suurilla urheilijoilla tapaa olla. Oli aika siirtyä pienellä kujalla olevaan viihtyisään ravintolaan tankkaamaan energiaa ja lopettelemaan kisaa jälkipelin hengessä.