Mietin tänään pitkään, kirjoitanko blogiini ollenkaan tätä tarinaa. Jos kertomukseni yhdellekään antaa voimaa uskoa, että tunnelin päässä on valoa, en kirjoittanut turhaan...
Tänään tein, sanoisinko retken, jonka olen tehnyt joka kevät enemmän kuin puolet elämästäni. Kävin kunnostamassa ensimmäisen mieheni haudan. Ehdimme olla naimisissa vuoden, kun hän kuoli yllättäen. Sydän. Hänen perheessään on vahva perimä... ilmeni myöhemmin. Elämä pysäytti minut täydellisesti. Seurasi muutto uudelle paikkakunnalle uuteen työpaikkaan. Läheisten ja ystävien tuki auttoi eteen päin... Mutta ensimmäinen toivon kipinä selviämisestä syttyi, kun kohtasin sattumalta työssäni parikin kollegaa, jotka olivat kokeneet vastaavaa jo aikaisemmin... Ja ihan kahdella jalalla kävelivät! Näytti siltä, että menetyksestä voisi selvitä!
Mies oli mukanani tänään, kuten useimmiten on ollut. Annan suuren arvon sille, että hän ei ole koskaan estänyt minua muistelemasta ensimmäistä miestäni... Minun tarinani on kulkenut perheessämme avoimesti mukana. Surutyö otti oman aikansa uutta perhettä ja onnea kasvatellessa... Ei juuri mene päivääkään, että en ensimmäistä miestäni muistaisi. Ei tarvitsekaan. Mutta kipu on jo poissa... Ajattelen, että ilman tätä suruani en olisi sama ihminen kuin nyt olen. Parempi tai huonompi, en tiedä, mutta erilainen.
Siteeni ensimmäisen mieheni perheeseen katkesivat vähitellen sen jälkeen, kun kolmas lapsemme oli syntynyt. Appeni hyväksyi sen, että elämäni jatkui... Mutta anopille se tuntui olevan liikaa. Hän ei voinut ymmärtää, että ihmisen sydämeen voi mahtua sekä suru, että ilo... Yhteydenpito väheni joulukorttiasteelle... Taisin ensimmäisenä jättää lähettämättä viimein joulukorttiakaan. Luulen, että oli hyväksi päästää irti menneestä, ainakin näillä ehdoilla... Mutta luulen myös, että toisilla ehdoilla lapsillamme olisi voinut olla kolme mummoa...
Kertomukseni jatkoksi sopii hyvin kuva pihalla kukkaan puhjenneesta kevätkaihonkukasta. Se on yksi lempikukistani. Vaatimaton yksin, mutta matoksi levittyneenä se oikein tuikkii... Värit ovat niin syvän vihreät ja siniset.
Toisenkin lähes kukkakuvan liitän vielä loppuun, nupulla olevat rautatieomenapuun kukat. Keväällä on helppoa uskoa elämän jatkuvan... Omenapuun kukkiessa kevät viimeistään kääntyy kesäksi...
... se on kevään Grande Finale ...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Tiukka juttu, kun ajattelen sitä näkökulmasta, että olen saanut olla liitossa tämän saman ihmisen kanssa kohta 25 vuotta. On varmasti vaikuttanut persoonaasi.Upealta tuntuu myös puolisosi suhtautuminen. Ihanaa Äitienpäivää, Eevis!
Pidän arvokkaana asiana, että kerroit, se kyllä kosketti, vaikkei elämässäni vastaavia menetyksiä ole ollutkaan.
Harvinainen ravistelu juuri avioituneelle nuorelle ihmiselle. Ehkä nuoruus veti elämässä eteenpäinkin, uuteen alkuun. Minä luulen kyllä, että kuoleman käsittely on tuonut sinuun paljon sellaista syvyyttä ja hyväksyvyyttä, mitä meiltä monelta vielä puuttuu.
Aina sitä oppii jotain uutta... Tätä en tiennyt sinusta ennen. Elämästäsi. En nyt voi sanoa tietäväni kaikkea muutakaan, mutta jotain kuitenkin. On varmasti todellakin vaikuttanut persoonaasi tuollainen kokemus. Kiitos että jaoit kertomuksen blogiystävien kesken! Ja hyvää äitienpäivää vielä sinullekin :)
Kiitokset lämpimistä kommenteista, hyvät ystävät. Ihan liikutuin. Elämä sinänsä on vahva voima, ajattelen. Varmasti moiset ravistelut antavat mittakaavaa asioille... Mutta kyllä hyväksyn itselleni kunnon rutkuttamisenkin - välillä :)
Lähetä kommentti