Kotona jälleen

Lomaviikko takana. Palasin keskiyöllä kotiin ja tämä päivä alkoi tavallista myöhempään. Tai voiko edes puhua alkamisesta, jos muutaman tunnin aamutakissa virumisen jälkeen nukkuu jo pitkät päiväunet... Reipas kävelylenkki erittäin raikkaassa säässä antoi sentään puhtia laukun purkamiseen ja pyykinpesun aloitukseen. Tai noh, konehan se tuolla pesee.


Rengasmatka "etelässä" nostatti mieleen monenlaisia tuntoja. Iloa siitä, että sain kohdata molemmat elossa olevat enoni ja heidän vaimonsa... ja haikeus erotessa... vieläkö näemme? Kävin myös tervehtimässä nuorimman enoni vaimoa, joka viime vuonna menetti sekä miehensä että vanhimman poikansa. Suru on vielä tiukasti matkassa... rakas harrastus antaa sentään voimaa. Serkkujakin tapasin. Serkkuni M vaimonsa kanssa piti minua vieraanaan, kuin veli. Ja toinen serkku A, kuin sisko. Sairaus, väsymys, elämän antamat haasteet ja surut... monista juttelimme, monet ymmärsimme juttelemattakin. Myös iloa jaoimme. Jokaisen kohtaamisen keskeytti ajan kuluminen aivan liian nopeasti. Monet rakkaat halaukset kulkevat matkassani ja lämmittävät jälleen pitkään... Päällimmäisenä mielessäni pyörii ajatus siitä, miten voisin, voisinko, auttaa löytämään näköaloja, kun menetetty terveys antaa elämään rajoituksia... Voisinko, ilman että vaikutan väheksyvältä?


Junamatka etelässä asuvan tyttären perheeseen muutti minut tunnelmasta toiseen. Kaksi päivää vierähti siellä nopeasti. Kaksivuotias, kolmekuinen ja päivän kulku muuten rytmittivät ajan kulun tiiviiksi ja vauhdikkaaksi. Muutaman viikon päästä tapahtuva muutto pyörähti keskustelun aiheena tuon tuostakin... Selkäni ei salli nostella ja erityisestikään kantaa enää isompaa lasta - se on harmi! Sillä yhteiset ulkoilut kahdestaan välillä jalattomaksi heittäytyvän kaksivuotiaan kanssa eivät enää onnistu. Työstä jäänyt ja matkalla kertynyt väsymys painoi... jäi tunne, että olisin halunnut auttaa enemmän kuin jaksoin.


Lauantaipäivä kului erään taideseuran retkellä ystäväni, siskoni ja hänen tyttärensä kanssa. Koska olin jo valmiiksi "etelässä", kuljin omia reittejäni odottelemaan ryhmää Espooseen, modernin taiteen museo Emman luo. Sain nauttia auringosta terassilla pitkän tovin, sillä olin varannut reilusti aikaa mahdolliseen harhailuun...





Meitä odotti opastettu kierros Emmassa, sitten Vironperä, ruokailu ja Hyrsylän mutka. Retken vetäjän ja omat mielenkiinnon kohteeni menivät rajusti ristiin... Emmalle oli varattu aikaa vain puolitoista tuntia - saman verran kuin Aira Samulinin Hyrsylälle ja lähes yhtä paljon kuin Vironperälle... Uhh! Ja aikatalutus tökki muutaman kerran; aikaa meni hukkaan turhassa odottelussa. Ruoka pienessä tilausravintolasa oli sentään hyvää. Ja omanlaisensa elämys oli nähdä niin vetreä vanha rouva kuin emäntänä hyörivä Samulin oli. Hänen aito kykynsä kohdata ihmiset oli myös puhuttelevaa... Mutta Vironperän olisin jättänyt väliin! Ja Emma, sinne pitää palata uudelleen. Niin monipuolinen ja antoisa oli sen tarjonta. Saan helposti kulumaan siellä yhden kokonaisen päivän. Mutta seura oli hyvää ja kuljetti minut, huolettoman turistin, paikkoihin, joihin tuskin ilman sitä olisin koskaan poikennut.


Huomenna on siis jälleen työpäivä. Tuntuu hyvältä palata työhön, vaikka tiivis viikko on pyörittänyt paikasta toiseen... Kuin olisin pitkäänkin ollut poissa.