Tasmania, unelmien tuolla puolen. Osa 1.

Jos joku olisi ennustanut, että tulen joskus viettämään neljä päivää Tasmaniassa, en olisi uskonut. Se tuntui kaukaiselta paikalta, jossa voi kulkea vain viidakkoveistä apuna käyttäen.(Kiitos TV:n upeiden luonto-ohjelmien.)


Heti saavuttuamme Melbourneen alkoivat poika ja miniä ehdottaa pidennettyä viikonloppua Tasmaniaa kiertäen. Tuumasta siis toimeen. Poika varasi lennot Qantasin halpalentoyhtiöltä Jetstarilta sekä toisen yön yöpymisen Port Arthuriin, motelliin. Port Arthurista hän varasi myös jo etukäteen paikat iltamyöhään lähtevälle kummitustarinakierokselle. Ne kuuluivat olevan suosittuja.





Viime perjantaina aamuherätys oli aikaisin, sillä lentoasemalla oli oltava jo kuuden jälkeen. Lento Etelä-Tasmaniaan, Hobartiin kesti noin tunnin. Hobartin keskustassa nautitun aamupalan jälkeen oli aika etsiä ensimmäinen yöpymispaikka. Se löytyi turisti-infon avustuksella pienen kävelymatkan päästä kaupungin keskustasta, vanhemmasta kaupunginosasta. Meitä odotti siellä englantilaisittain sisustettu, iso bed & breakfast - huoneisto, joka oli varustettu pienellä keittiöllä. Kahvin ja teen keittoon löytyivät tykötarpeet - niin kuin muistakin yöpymispaikoistamme. Se tuntuu olevan tapana täällä päin. Aamiainen tarjoiltiin valoisassa aamiaishuoneessa kahden vanhemman leidin vieraana. Siltä meistä tuntui.





Päästyämme eroon matkatavaroistamme oli aika tutustua Hobartiin, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa seuraavana päivänä. Heti keskustan ulkopuolella talot muuttuivat pieniksi, puutarhojen ympäröimiksi. Puut kukoistivat, samoin kukat. Yllätykseksemme riippakoivu on suosittu puutarhakasvi sekä Tasmaniassa että mantereen puolella. Koivut näyttivät olevan aloittelemassa kukintaansa. Yhtä suuria koivuja kuin Suomessa emme ole nähneet. Myös lehtolemmikki ja kukkiva mansikka koristivat monia kukkapenkkejä, puistoissakin.








Nämä siniset, suuret tähkäkukat kukoistivat miehen korkuisina monissa puistoissa ja pihoissa.





Tuollaista pientä kukkapuuta en muista koskaan nähneeni. Kuin morsian.





Hobartin keskustassa oli viihtyisä kävelykatu, asukkaiden olohuone. Perjantai-iltapäivänä kokoontuivat koululaiset ja työtoverit rentoutumaan yhdessä ennen viikonlopun viettoa. Miten hyvää tekisi meillekin Suomessa perjantaisin rupatella ja nauraa,ihan vatsan pohjasta saakka, työasiat ulos yhdessä työtovereiden kanssa ennen kotiin menoa! Vai onko tuo vain miesten juttu täälläkin...








Kaupungin keskuspuistossa oli muurien kehystämä käytävä. Muureihin oli upotettuna ensimmäisten Australiaan tulleiden asukkaiden hautakiviä 1800-luvun alkupuolelta. Vaikuttava muistomerkki. Tasmania kuuluu Australiaan ja sen historia, jos emme nyt ajattele aboriginaaleja, on lyhyt. Vaikuttaa siltä, että historia elää ihmisten mukana ja yhdistää heitä.





Sataman alue oli viihtyisä. Siellä oli useita kalaravintoloita. Sekä rantakadun ja -puiston vierellä oli kahviloita, ravintoloita sekä hienoja taide-, käsityö- ja koruliikkeitä.





Kalaravintolan ruuat olivat makoisia. Ja hinnat meidän hintatasoomme verrattuna edullisia.





Myös lokit olivat päässeet kalaruoan makuun... Lähipöydälle jätetyt ruuan loput hävisivät nopeasti lokkipilven mukana. Tarjoilija pinkaisi kokoamaan lautaset pois, mutta ei aivan ennättänyt.





Näkymä aamulla huoneen ikkunasta merelle oli suorastaan ihana. Oli helppo virittyä uuden päivän seikkailuun.





Salamancan jokalauantaiset markkinat ovat kuuluisat. Sinne olivat kokoontuneet käsityöläiset sekä muun pikkutavaran ja syötävän myyjät. Sekä paikalliset että turistit kansoittivat käytävät ja lisää tunnelmaa antoivat katusoittajat ja -taiteilijat, jotka olivat löytäneet paikkansa myyntikojujen lomasta.





Hukkasin itseni markkinoille ja pysähdyin viimein kuuntelemaan kahta nuorta miestä, jotka lauloivat ja soittivat niin mukaansa tempaavasti.





Poika ja miniä kävivät vuokraamassa auton sillä aikaa kun me Miehen kanssa vielä seikkailimme myyntikojujen lomassa. Puolen päivän maissa tuli aika jatkaa matkaa. Poika asettui rattiin, miniä kartanlukijaksi ja me Miehen kanssa asetuimme takapenkille nauttimaan huolettoman turistin osasta.





Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Coal Valleyn viinitila, yksi Tasmanian lukuisista viinitiloista. Tarkoituksemme oli lounastaa siellä. Perhejuhlan vuoksi ravintolapuoli olikin suljettu, joten tyydyimme maistamaan muutamaa viiniä (niin makoisia), ostamaan pullon Rieslingiä iltaa varten ja jatkamaan matkaa mutkan kautta kohti Port Arthuria.





Richmondin kylästä löytyi ravintola, jonka listalta jokainen löysi mieliannoksensa. Täällä ruoka-aineet ovat tuoreita ja meheviä. Ja se maistuu. Edellisen viikon koleus oli muuttunut lämpimäksi kevätsääksi ja saatoimme ruokailla ulkosalla. Tasmania oli paikka, johon tuotiin englantilaisista vangeista hankalimmat. Sen muistona ohitimme useita vankilamuseoita ja ravintolan ovenpielenkin "koristeeksi" oli asetettu piinapenkki.





Kylän pääraittia kävellen sulattelimme hetken ruokiamme ja verryttelimme jäseniämme. Kameraan tallentui monta kaunista pihapiiriä.








Richmondin silta on kuuluisa ja niin kaunis.





Auton takapenkiltä oli helppo ihastella ohi kiitäviä maisemia. Alkumatkasta maisemat olivat aukeampia, vihreänä kumpuilevia kukkuloita, joilla suuret lammaslaumat laidunsivat. Vähitellen kukkulat kohoilivat mäiksi ja vuoriksi ja niillä kasvoivat metsät, joista erottuivat harmaana kiemurtelevat eukalyptuspuut. Kuvassa alkaa näkyä jo Port Arthuria, joka oli määränpäämme.





Ensimmäiset kenguruvaroitukset oli hauska bongata. Sittemmin osoittautui, että varoitukset tarkoittavat oikeasti varoitusta. Tasmaniassa elävä kengurulaji on wallabi, pieni kenguru. Niitä ja muita eläimiä saattoi kilometrin matkalla olla useita kuolleina tien vierellä. Jostain luin, että se tarkoittaa runsasta eläinkantaa. Kuvassa varoitustaulun takana tien varressa näkyy poikamme hahmo. Huomasimme tien vierellä nokkasiilin ja hän pysäytti auton nopeasti penkalle ja loikki kameran kanssa kuvaamaan otusta. Itse ehdin paikalle vasta, kun eläimen peräpiikit hävisivät lehvien sekaan.





Seuraava ihmettelyn aihe oli Tasmanian devilistä varoittava liikennemerkki, mikä tarkoitti, että olimme sen elinalueella. Yhtään luonnonvaraista eläintä emme nähneet, mutta siitä ja sen hyväksi tehtävästä suojelutyöstä saimme seuraavana päivänä tuhdisti tietoa.





Jo ennalta varattu yöpymispaikkamme oli Port Arthurin vankila-alueella. Siispä heti perille saavuttuamme lähdimme tutustumaan 1800-luvulla toimineen laitoksen historiaan. Alueella oli useita rakennuksia, osa vielä ehjiä, osa raunioina. Alueella oli sijoitettuna parisentuhatta vankia, sotilaita ja siviilihenkilöitä. Myös sotilaiden perheitä asusti alueella. Vankilaan oli karkotettuina Australiaan toimitetuista vangeista uusintarikolliset. Nykyajan mittapuun mukaan rikokset eivät suinkaan olleet välttämättä suuria. Jokainen saimme oman pelikorttimme. Omani oli ristikolmonen. Kortin ohjaamana löysin oman kohtaloni: 13-vuotias poika, joka oli tuomittu pikkunäpistelyistä ja vastahakoisena toimimaan määräysten mukaan joutui viimein rankaisupaikkaan. Nuorille pojille oli oma laitos, Point Puer. Ankarimmat rangaistukset olivat eristyskopit, joihin saatettiin tuomita puoleksikin vuodeksi. Se tarkoitti, että kukaan ei puhunut eristetylle eikä hän saanut puhua kenellekään. Ruoka annettiin selliin pienen luukun kautta. Muistaakseni tunti päivässä oli liikuntaa; pussi päässä, että kukaan ei tunnista. Pienistä reijistä oli mahdollisuus katsella ympäristöä.

Tarkoituksena oli saada vangeista koulittua kelpo kansalaisia. Eikä siis vain säilöä "konnia". Vaikka keinot olivat kyllä karskit. Kerrotaan, että moni pääsi hyvän elämän alkuun saamansa koulutuksen ja maatilkun avulla. Mutta useampi menetti fyysisen ja psyykkisen terveytensä. Myöhemmin sairaille ja iäkkäille vangeille järjestettiin myöhemmin hoitopaikka alueella. (Kappaleessa on varmaan asiavirheitä. Täytyy lukea hieman paremmin paikan historiaa kotiin palattua. Ja netistäkin löytynee tietoa kiinnostuneille.)





Alueelle on rakennettu oma paikka 1990-luvulla tapahtuneen joukkomurhan uhrien muisteluun. Alueelle oli tullut aseistettu mies, joka ampui lähes neljäkymmentä ihmistä, henkilökuntaa ja vierailijoita.





Vankilan ikkunasta oli kaunis näkymä merenlahdelle...





Eristyskopit näkyvät kahden puolen käytävää. Kopeista kuului nauhoitettuna miesten huokailua, hengitystä, kuorsausta. Tehokasta. Se sai minut epäilemään, että iltayhdeksältä pimeässä alkava kummitustarinakierros alueella olisi valo- ja äänitehostettu. Ihan nostatti karvoja pystyyn ajatuskin! Sillä kummitustarinat eivät ole "mun juttu". En silti malttanut jäädä pois, vaan (et naura!) otin varulta mukaan korvatulpat. Minähän sanoin, että nyt et saa nauraa... Onneksi korvatulpille ei ollut käyttöä. Kierroksen vetäjä tarinoi ilman liikaa eläytymistä sinisestä naisesta, joka etsii lastaan ja jostain miehestä. Puutteellinen ymmärtämistaitonikin oli puolellani. (Australian englanti on aluksi vaikeaa ymmärtää.) Kummitusjutun huippukohdat eivät ole niin tehokkaita enää jälkeen päin käännettynä. Siis ihan mukava oli kierros pimeässä.





Alueella asuvien siviilien iloksi sen viihtyisyyden hyväksi oli tehty paljon työtä. Puut ja puistoalue istutuksineet olivat kauniit. Ja ylhäältä näki upeita maisemia.