Sielu on vielä Bangkokissa

Palasimme kotiin keskiviikkona, illalla. Eilinen päivä meni laukkuja purkaessa ja pyykkiä pesten. Ja nuorin tytär piipahti iltapalalla poikaystävänsä kanssa. Miniän kanssa vaihdoimme skypellä muutaman sanan. Kerttu-koira oli odotellut meitä ja käynyt ihmettelemässä tyhjentynyttä huonetta.



(Lentosää oli kirkas ja sain kurkistella näkymiä pimeän tuloon sakka. Melbournea ei enää näy.)


Työpaikallakin piipahdin kuulemassa tulevan puolikkaani kuulumiset. Hän on sijaistanut minua kuukauden. Ei olisi pitänyt käydä, sillä sain kuulla, että työkuormitukseeni on luvassa kymmenen prosenttia lisää. Jäin miettimään, että otanko sen vapaaehtoisesti vain odotanko määräystä. Kuormitus keikkuu nyt jo toisella sadalla hyvän matkaa. Onneksi työ alkaa vasta maanantaina.






(Keskemmällä mannerta on hyvin kuivaa ja kuumaa. Maisema kuin kuusta.)


Läheisimmät on nähty. Lasten ja lastenlasten rutistelu alkaa kotouttaa ihan mukavasti. Laskeuduimme Vantaalle keskiviikkoaamuna ja ajoimme suoraan tytön perheen luo. Isompi lapsi näki meidät keittiön ikkunasta ja pyyhälsi tukka hulmuten kohti ulko-ovea hihkuen, "tulee koija?". Ihmeellinen on lapsen muisti, sillä viimeksi hän näki Nanni-koiran jouluna, alle kaksivuotisena. Matkamme jatkui muutaman tunnin jälkeen kohti kotia. Asemalla odotteli nuorempi tytär automme kera. Niin ihana palata kotiin.






(Pohjoisempana alkoi ihmisen kädenjälki näkyä jälleen maisemassa.)



Näkemiin Australia!


Heräsin tänä aamuna kahden jälkeen. Siitä päätellen sieluni matkaa vasta Bangkokin seutuvilla. Yhdeksän tunnin aikaero tuntuu vielä. Illalla alkaa nukuttaa aikaisin ja sitten uni loppuu. Aivan liian aikaisin. Vaikka kahden vuorokauden valvominen deletoi melkoisen tehokkaasti vanhan vuorokausirytmin.


Lensimme ensin Melbournesta Bangkokiin ja sitten neljän tunnin odottelun jälkeen Bangkokista Helsinkiin. Lentoaikaa yhteensä parisenkymmentä tuntia. En muista koskaan katsoneeni kolmea kehnoa elokuvaa saman vuorokauden sisällä. Mutta jos pimeässä toinen vaihtoehto on vain istua niin valitsee ne elokuvat. Eikä siinä horteessa kovin syvällinen ja monitasoinen elokuva olisi toisaalta avautunutkaan...



(Näiden pikkusaarien ympärillä näkyi koralliriuttojen tai merilevien kehä. Kuka tietää?)


Bangkokissa sattui episodi, joka sai minut virkistymään hetkeksi. Adrenaliini piristää, kyllä. Saimme nimittäin Melbournessa lähtöselvittelyssä liput vain Bangkokiin asti ja meille kerrottiin, että Bangkokissa pitää tehdä uusi check in. Emme arvanneet, mitä siitä seuraisi. Jouduimme ottamaan matkalaukut hihnalta, kävelemään niiden kanssa maahantuloselvittelyn kautta maastapoistumisselvittelyyn. Kyllä, meidät kuvattiin kummassakin paikassa ja jouduimme jättämään täyttämämme kyselyn molempiin. Viimeinen pisara oli se, kun ystävällinen nuorimies kertoi, että meidän pitää maksaa taksista. Kyselin ihmeissäni, että mitä ihmettä, kuljetetaanko meidät kenties autolla johonkin. Toiselle kentälle? Avuksi tullut naisvirkailija selitti, hieman selkeämmin lausuen, että kaikkien maasta poistuvien pitää maksaa lentokenttävero. Joup. Mehän olimme poistumassa maasta... Selvisi, että vero olisi euroissa yhteensä kolmisenkymppiä, mutta sen voisi maksaa vain käteisellä ja maan valuutalla. Mistä johtuen minä jäin tiskin ääreen laukkujen ja keskeneräisen lentoselvittelyn kanssa odottelemaan Miestä, joka pinkaisi vaihtamaan lompakostaan löytyneet eurot maan valuuttaan. Ja minua riitelytti. Aika pahasti. Sen se tekee kun istuu koneessa lähes kymmenen tuntia ja raahaa kuumalla lentoasemalla painavia matkalaukkuja pitkät matkat ja sitten tulee jotain noin hölmöä... Sain hillittyä itseni ajattelemalla, että lomani ei riittäisi enää paikallisessa vankilassa istumiseen rettelöinnin vuoksi. Muistin kiittää nuortamiestä ja kertoa tietäväni, että verot eivät toki ole hänen syynsä. Hän hymyili ja toivotti hyvää matkaa. Erosimme ystävinä.


Koneessa alkumatkalla pientä pelon väreilyä aiheutti (turha) julkkis hoveineen, jonka itsetuntoa oli kolhaistu. Häntä kohdeltiin kuin muitakin matkustajia. Siis ystävällisesti, mutta tietyistä säännöistä kiinni pitäen. Ehdin jo mietiskellä, mihin mahdollinen välilasku tehtäisiin, mutta onneksi turhis rauhoittui. Ja minulla oli mahdollisuus keskittyä vähitellen niihin turhiin elokuviin. Ensimmäinen oli Indiana Jones. Se oli varmaankin joskus ollut suurta seikkailua ja toimintaa, mutta nyt lapsellista kohellusta huvittavine tehosteineen. Kukahan ne elokuvat valitsee?


Ja nyt, yritän vielä pusertaa silmät kiinni. Ainakin vähän levähtää, vaikka en millään malttaisi. Sillä olisi paljon mukavaa tekemistä loman viimeisinä päivinä. Palautettava järjestystä kotiin. Nähtävä siskon perhettä ja ystäviä. Pyörähdettävä kaupungilla. Tarkistettava suppilovahveropaikat. Rapsuteltava vähän pikku rivitalopihaa ja ripustettava sinne valot ja lyhdyt. Valoa pitää saada lisää. Ja blogia, kirjoitettava blogia! Sillä tarinaa riittää varmaan moneen, moneen juttuun...