Kelailua kirpparihengessä - ja muussakin

Hyvät Ihmiset, ennen kuin laskurin numerot alkavat pyöriä taaksepäin, pitää ilmoittaa, että hengissä täällä ollaan. Tämä raivaushomma vain on nyt vienyt niin ajan, että en ole antanut itselleni lupaa kurkistella juuri Blogistaniaan.


Viime viikon olin työssä. Onneksi loppiainen katkaisi viikon, sillä muut päivät olivatkin sitten täpösen täysiä. Pitää nyt makustella tätä viikko-ja-viikko - rytmiä. Ehkä tähän tottuu. Toisaalta alkaa tuntua siltä, että olisiko kaksi-ja-kaksi-viikkoa parempi rytmi? Perjantaina on aina "putsattava pöytä" ja toiselle puolikkaalle jää helposti jotain hoidettavaa vielä. Se vaatii pitkät sepustukset, että toinen tietää, mitä tehdä. Aika näyttää. Onneksi olen saanut puolittajaksi niin oma-aloitteisen kollegan. Vieläkin "nousee näppylöitä", kun muistelen kymmenen vuoden takaista työn puolittamista.


Perjantaina sain juhlistaa vapauden alkua kolmen työtoveriystävän kanssa oopperalla, Verdin La Traviata. Työväsymys vaihtui illan edetessä iloiseksi rentouden tunteeksi. Nuori sopraano pääosassa lauloi solisevan kirkkaasti ja muutkin esiintyjät onnistuivat hienosti. Ja mikä parasta, kaikki olivat sydämestään mukana. Juoni seuraili Kamelianaisen tarinaa. Surullinen loppu siis. Lavastus oli hieno niukkuudessaan. Hieno ilta, myös seuran vuoksi.


Ja lauantaina oli vuorossa jälleen ooppera suoraan Metropolitanista, Puccinin La Rondine. No joojoo, vähän jo liikaa, mutta marraskuisen hienon kokemuksen vuoksi en vain halunnut jättää väliin. Huomasin esityksen vasta lauantaiaamuna ja yhtä impulsiivinen ystäväni lupautui oitis seuraksi. Yllätyksekseni yleisöä oli tuplaten verrattuna Tennispalatsin esitykseen. Johtuu varmaankin siitä, että meillä ei ole oopperataloa. Tässäkin juonena oli kiihkeä, mutta onnettomasti loppuva rakkaustarina. Pääosassa oli oikea aviopari - äh, en nytkään jaksa kaivaa käsiini nimiä. Romaniasta, muistaakseni. Selvästikin he olivat edelleen, yli kymmenen vuoden avioliiton jälkeen kovin rakastuneita. Minulle olisi riittänyt tavallinen oopperayleisön kuvakulma ja laulusta sekä musiikista nauttiminen, mutta meille tarjottiin suurta lähikuvaa antaumuksellisista suuteloista. Lopussa saimme tarkastella läheltä jätetyn miehen kyyneleitä ja räkää valuvaa nenää... Toisaalta meitä hemmoteltiin jälleen pääosien esittäjien haastatteluilla ja kurkistuksella kulisseihin. Keväällä on vielä muutamia esityksiä. Luulenpa hyvinkin, että ne pitää nähdä, jos mahdollista.


Viiko on alkanut kirpparihengessä, sillä päädyimme kaupittelemaan olohuoneen lattialle levittäytynyttä tarpeetonta tavararöykkiötä vuokratulla kirppispaikalla. Aika homma. Raivaustyö kaapeissa alkaa olla jo paremmalla puolella.


Itselle tehty lupaus projektista paremman olon metsästämiseksi tuottaa sekin hedelmää. Ensiaskeleet kuntokoulussa on otettu. Ja ensi kesänä pitäisi jälleen mahtua kaapissa kutistuneisiin vaatteisiin. Ehdottomasti. Hyvästi siis suklaa, jäätelö ja muut herkut. Tai nnohh, jos edes nyt vähän joskus. Toivon kuitenkin, että lähimmäiset huomauttaisivat, jos alan muistuttaa kuvassa olevaa patsasta.





Ja sitten asiaan. Sillä olen ollut hyvin, hyvin vihainen. Taannoisissa (hieman kesken jääneissä) gerontologian opinnoissani törmäsin sanaan ageismi, ikärasismi. En tiedä, olenko tullut herkemmäksi huomaamaan sitä, mutta sitähän on! Viimeisin, käsittämättömän ilkeämielinen rasismi on nostanut päätään erään Saulin avioitumisen jälkeen. Totta, ikäero on suuri, mutta so what! Mitä meille suomalaisille on tapahtumassa, kun iltapäivälehtien jutut ja television "huumori" ovat aina vain ilkeämielisempiä! En mielestäni ole tullut aikaisempaa herkkähipiäisemmäksi, päin vastoin. Ja mielestäni huumorintajunikin on tallella. Siis HUUMORIN taju. Mutta ilkeys ei ole huumoria. Koskaan. Ja miten nopeasti onnistujat ja voittajat vedetäänkään alas. Aina jotain vikaa ja heikkoutta löytyy kyllä, meistä kaikista.


Huoh! Rakastetaan enemmän. Toisiamme - ja itseämme.

Enemmän ja vähemmän

Istun ja huokailen, nyt väsyttää jo tältä päivää. Aloittamani siivousurakka jatkuu. Ihanaa, kun olen löytänyt välillä kadottamani tarmon. Lisääntynyt vapaa-aika jättää voimia muuhunkin kuin työssä käyntiin. Olen löytänyt kaapeista paljon pois raivattavaa. Ja sittenkin jää vielä muistoja menneistä ajoista. Mummoni rakasti käsitöiden tekemistä. Vanhempieni kuoltua vuosia, vuosia sitten sain osani hänen lukuisista tuotoksistaan. Nyt olen ajatellut luopua monista niistä. Hän itsekin lahjoitti käsitöitään hyvään tarkoitukseen. Punainen risti saa ottaa hänen töitään myytäväksi kirpparillaan. Ja paljon, kauneimpia, jää vielä näytettäväksi lapsenlapsille. Kirjoja olen pakannut kasseihin myös kirpparille vietäväksi, kaiken muun lisäksi. Ja roskiin on mennyt kassikaupalla paperia. Täällähän alkaa mahtua elämään!


Tämän päivän bloggauskin sisältää nyt vain varastoista löytynyttä. Kuva on syksyiseltä Melbournen matkalta. Se on otettu keskustan ostoskadulta, jonka komistukseksi oli sijoitettu tuollainen kukkaropatsas.





Näin vuoden alkajaisiksi sopinee myös serkultani joitakin vuosia sitten saamani tekstikopio. Sen ajatukset ovat 85-vuotiaan Nadine Stairin (kirjasta Kuuntele itseäsi, vältä uupumus).

" Jos saisin elää vielä yhden elämän,
haluaisin tehdä enemmän virheitä.

Haluaisin rentoutua enemmän ja olla pehmeämpi.
Haluaisin olla tyhmempi kuin olen ollut tällä matkalla.

Haluaisin suhtautua asioihin kevyemmin.
Haluaisin tarttua useampaan tilaisuuteen,
nousta useammalle vuorelle
ja uida useammissa järvissä.

Haluaisin syödä enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.

Minulla olisi ehkä enemmän todellisia huolia,
mutta vähemmän kuviteltuja.

Ymmärrättehän te...
Minä vietän harkittua ja tervettä elämää
tunti tunnin ja päivä päivän jälkeen.

Onhan minulla ollut hienotkin hetkeni,
jos saisin uuden tilaisuuden
yrittäisin viettää vain hienoja hetkiä.
Hetken toisensa jälkeen
sen sijaan, että elän monta vuotta etukäteen.

Olen ollut ihminen, joka ei lähde minnekään
ilman kuumemittaria, lämminvesipulloa,
sadetakkia ja sateenvarjoa.
Jos saisin elää elämäni vielä kerran,
pakkaisin laukkuuni vähemmän.

Jos saisi elää vielä kerran,
alkaisin kävellä paljasjaloin varhain keväällä
ja jatkaisin sitä pidemmälle syksyyn.

Tanssisin enemmän, ajaisin useammin karusellissa
ja poimisin enemmän tuhatkaunoja."

Vanhaa, wanhaa ja uutta

Ken on perehtynyt kirpparitermistöön, tietää, että vanhalla ja wanhalla on vissi ero. Wanha on jotain sellaista arvokasta vanhaa, ei ihan antiikkia, mutta kuitenkin sellaista, josta kuuluu maksaa ekstraa sen wanhuuden takia. Ja vanha on, nnohhh vanhaa. Mikä siis sen parempaa puuhaa odotellessa vuoden vaihtumista kuin kaivella työ-kirjasto-askartelu-jäte-huoneen kaappeja ja laatikoita ja eritellä, mikä on vanhaa ja mikä wanhaa ja suunnitella niiden jatkosijoitusta sen mukaan. Vanhaa löytyi paljon. Paljon löytyi pois vietävää, roskiin tai kirpparille, unohdettaviksi. Mietiskelin, miten helppoa, jos mielessäkin voisi tehdä saman suursiivouksen kerran vuodessa, tai edes muutaman vuoden välein. Deletoisi unohduksiin joutavat asiat ja säilöisi arvokkaat, muistoihin säilytettävät. Huonetta raivatessani saatoin vain ihmetellä, miten asioiden tärkeys muuttuukaan. Tarkoin varjeltuja papereitakin löytyi kaksi kassillista roskiin vietäviksi. Liittyivät työhön ja opiskeluun. Wanhaakin löytyi: Muistoja matkoista ja perheen yhteisistä sekä lasten puuhista.


Raivaustyö jatkuu. Haluan kotimme selkeämmäksi ja helpommin siivottavaksi. Olemme alkaneet elätellä jopa ajatusta muutosta keskemmälle kaupunkia hiukan pienempään asuntoon. Ja se vaatisi monista turhista tavaroista luopumista.


Wanhan vuoden jätimme taakse Miehen kanssa yhdessä vieraittemme kanssa. Rupattelua, salaattia, rupattelua, viiniä, rupattelua, kahvia, rupattelua, tinan valantaa, rupattelua, viiniä. Valettuja tinoja tarkastelimme perinteiseen tapaan varjokuvista. Tinoistamme voi todeta yhteenvetona, että tänä vuonna meitä kaikkia odottaa matkustelu kaukaisiin maihin. Mutta rahaa ei ole paljon odotettavissa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tinani näytti aivan toreadorilta hattuineen ja niskaletteineen. Mutta poikamme suuren meren takaa väitti valoksen näyttävän selvästikin katkenneelta reisiluulta. Skypekamera vääristää!


Ilta kului nopeasti mukavassa seurassa. Olimme eläneet tätä vuotta jo pari tuntia ennen kuin maltoin siirtyä yöpuulle. Ja sitä ennen viimeiseksi työksi piti mennä vielä takapihalle räpsäisemään kuva lumiukosta, jonka Mies ja vanhempi lapsenlapsi saivat aikaan joulupäivänä. Minusta se kyllä näyttää enemmän humanoidilta tai muulta oliolta. Ystävällismieliseltä sentään.





Tämä aamu alkoi kuin elokuvissa. Pommit ja tykit olivat hiljenneet. Mitä nyt yksittäiset, joukoistaan eroon joutuneet sissit jatkoivat yksinäistä ammuskeluaan. Ja synkeä taivas oli vaihtunut kirkkaaseen päivänkajoon. Mustat vedet olivat jähmettyneet peileiksi ja heijastivat vuoden ensimmäisen auringon säteet.





Onnellista vuotta sinulle, Kurkistelija!

Hiono

"Hiono" tarkoittaa perheessämme jotain erityisen hienoa. Sanaa käytettiin ensimmäisen kerran kuvaamaan joulukuusessa roikkuvan, kahvipaketista tarkkaan reunoja myöten leikatun, kultaisen kahvikupin erityistä, henkeä salpaavaa kauneutta. "Eiks oo hiono!", huokaili keskimmäinen, silloin 4-vuotias lapsemme ja tuijotti aikaansaannostaan silmät pyöreänä. Jouluvalmisteluissa perheemme on panostanut erityisesti silmänruokaan. Ja nuorna on vitsa väännettävä!


Silti oli yllätys, kun vanhempi lapsenlapsi alkoi ojennella käteeni jouluaattona, pian suojapuvusta kuoriuduttuaan, itse tekemiään joulukuusenkoristeita. Äiti oli hieman avustanut, eli leikannut joulukuvioita, joita tyttö oli "ite" liimannut. Koska ei ole vielä loppiainen, voimme palata siis hetkeksi joulukoristeluun.





Pieni kuusi odotteli jalkaan aseteltuna seinän vierellä. Ja tyttö asetteli tekemiään koristeita sinne innoissaan.





Joululaatikosta kaivelimme lisäksi pieniä, keltaisen ja kullan värisiä palloja.





Arvaattekin jo varmaan, että lähes vuoden ikäiselle pienemmälle lapsenlapselle pikkupallot olivat aivan liian houkuttelevia. Nopealla käden heilautuksella hän sai napattua pallon kuusesta. Vain kullanvärinen lankalenkki jäi roikkumaan puuhun. Ja yhtä nopealla ranneliikkeellä pallo oli jo pojan suussa.





Tänä vuonna meille antoi siis tunnelmaa joulukuusi, jossa roikkuivat tytön tekemät paperikoristeet ja latvapuoleen kerätyt koristepallot. Ja kuusen ympärillä neulasten kehä. Sillä kulkureitti nyt vain sattui aina menemään aivan kuusen oksia hipoen.





Tänään oli sitten jo aika aloittaa kinkun sulatus. Sain ohjaajaltani uuden kuntosaliohjelman, jota olisi nyt tarkoitus käyttää ahkerasti. Lisäpuhtia antaa Katriina. Sillä eihän kaveria petetä ja olla menemättä, jos kerran on sovittu. Seuraava kerta on jo huomenna. Lienee parasta lähteä keräilemään voimia punttien nostoon. Mukavaa menoa sinnekin!

Rääppiäiset

Mietin, onko sana rääppiäiset kirjakieltä vai murresana. Suomi-englanti-sanakirjani tietää sen olevan "oikea" sana. Nämä päivät ovat joulun ja vuoden rääppiäisiä.


En tiedä, ilkeänkö kertoa tämän päivän ruokalistaani. Todellinen rääppiäislista! Luumurahkaa. Paljon. Omena. Kymmenen mandariinia. Ainakin. Vai klementiiniä. En koskaan opi. Pullaa, kaksi kymmenen sentin palaa. Voita päällä. Kylmän maidon kanssa. Reilut puoli pussia suklaatoffeita. Ei ollut enempää jäljellä niitä... Ja kahvia, tietty. Porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, rosollia, kinkkua. Tursuu jo korvistakin. Latte ja piparijäätelöä, ennen elokuvaa. Tänään ei ollut väliä. Kunhan ei ollut nälkä.


Enkä tiedä, ilkeänkö kertoa, mitä tein tänään. Lähes en mitään. Keskimmäisen tyttären perhe lähti kotiin junalla, aamuvarhaisella. Sen jälkeen istahdin television ääreen ja istuin, istuin, söin, istuin. Yöpaidassa ja aamutakissa. Tuntikausia. Gerard Depardieu Monte Criston kreivinä vangitsi minut yllättäen. Katsoin kaikki sarjan osat peräperää. Välillä kipaisin käynnistämässä pesukoneen tai hakemassa keittiöstä, nnohhh, tiedätte jo.


Miehen kanssa kävimme vielä elokuvissa. Australia. En ollut lukenut siitä mitään mairittelevia arvioita, mutta elokuva kiinnosti ihan maisemien vuoksi. Maisemat olivat Australian pohjoisosan kuivaa seutua, Darwin mainittiin. Kamerat kiersivät suhteellisen pienellä alueella. Ja muutenkin on pakko todeta, että oman arvioni mukaan arvostelut olivat sittenkin liian mairittelevia. En voi suositella sitä ystävilleni.





Joulu jätti jälkeensä surullisen ja tyhjän olon. Mielessä risteilee nyt monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Ja syli tuntuu tyhjältä. Kaksi pientä ihmistä olivat kuin iloinen tuulenpyörre. Taukoamaton, koko hereillä olon ajan. Mistä se energia saakaan alkunsa...

Joulua!

Ja me toivotam onnellista ja hyvää joulua itsekullekin Kurkistelijalle!

Jouluaatonaatonaattoo

Joulu tulee. Eikä enää jolkotellen, sillä se lähestyy jo nurkan takana. Viime päivinä se on tullut Rajattomien Joulu-levyn tahdissa. Levyllä on niin iloisen levollinen tunnelma, että musiikki osuu suoraan ja hyvästi syvälle "hermoon".


Kävimme Miehen kanssa tänään pitkällä kauppareissulla. Ostimme valmiiksi kaikki jo nyt ostettavat ruokatarvikkeet. Ostimme myös muovilla kyllästetyn pöytäliinan kahden tahmatassun kunniaksi. Täydentävä ruokatarvikkeiden ostosmatka tehdään aatonaattona ja loput saadaan kotikatumme päässä olevasta pikkukaupasta aattona. Nuorempi tytär käväisi jutustelemassa kuulumisia ja kaiveli kouluaikaisen keittokirjani väliin talletetun glögipiiraan ohjeen. Hän lupasi leipoa sen jouluaatoksi. Ensimmäisen glögipiiraan meille leipoi erinäisiä vuosia sitten miniämme.


Aattona meitä on ruokapöydän äärellä kahdeksan. Nuorempi tytär tulee poikaystävänsä kanssa jo ateriaa valmistelemaan. Ja vanhempi tytärkin tulee etelästä perheineen aattona puolenpäivän aikaan. Joukosta puuttuu kaksi, eli miniämme ja poikamme. Mietin, että koska olisimme olleet koolla koko perhe yhtäaikaa. Olisiko se ollut vanhemman lapsenlapsen synnyttyä, lähes kaksi ja puoli vuotta sitten? Muuten pidämme kyllä paljon yhteyttä eri suuntiin. Koen, että välimme ovat läheiset.


Eilen käväisin päiväseltään Helsingissä ystäväni ja hänen parin naapurinsa kanssa. Ihan muuten vain. Päivä oli sateinen aamuvarhaisesta iltamyöhään saakka. Onnistuin silti nappaamaan kamerallani joitakin joulutunnelmia.


Esplanadin puiston puut olivat kauniisti valaistuja.





Puitossa oli pitkät rivit käsityöläisten myyntikojuja. Pitkä ja hoikka joulupukkikin siellä seisoskeli. Hän vaikutti hieman hämmentyneeltä. Lumesta ei ollut tietoakaan ja rekikin juuttunut ties minne lumen puutteessa. Posetiivari soitteli iloista musiikkia. Häntä ei sade tuntunut haittaavan, vaikka välillä oli leviteltävä muovit soittimen suojaksi.





Ainoa ostokseni oli Intiassa tehty tähtilyhty. Impulssiostos.





Vielä kaksi työpäivää ja sitten on aika käydä joulun viettoon...