Tasmania, kolmas päivä. Osa 2.

Päivä on ollut harmaa ja sateinen. Se on suorastaan roikkunut niskassa painavana ja märkänä. Kaikista suunnitelmista sain toteutettua vain parin tunnin lisänokoset sekä kaupunkireissun. Kotikone teki tenän eikä suostunut enää ottamaan vastaan uusia kuvia. Päätimme siis tehdä kierroksen "läppäri"kaupoissa ja uusi, ehompi on tilauksessa. Olen valloittanut Miehen työkoneen...


Sain selattua matkakuvia. Lähdetään vielä päiväksi Tasmaniaan! Edellisen illan kummitustarinakierros Port Arthurin vankilalinnakkeella ei haitannut yöunia ja yhteisen aamupalan jälkeen olimme valmiita päivän seikkailuun.


Ensimmäinen kohteemme oli Tasmanian devilin suojelupuisto Tarannassa lähellä Port Arthuria. Tasmanian devilejä uhkaa tarttuva, viruksen levittämä kasvosyöpä, joka tappaa eläimen puolen vuoden sairastamisen jälkeen. Devilit ovat ärhäköitä otuksia ja keskinäiset kahinat ovat tavallisia. Ne raapivat toisiaan silloin terävillä kynsillään ja tehtyihin haavoihin virus tarttuu helposti. Suojelupuisto toimii rahaston tukemana sekä pääsymaksutuloilla. Myös suorat lahjoitukset ovat tervetulleita. Australiassa erilaisiin hyviin tarkoituksiin lahjoittaminen tuntui olevan hyvin yleinen tapa.


Suojelupuiston väki pyrkii pitämään huolta siitä, että tappava virus ei pääse leviämään kapean Eaglehawk Neckin kannaksen eteläpuolelle. Kannaksen alueella kaikki Devilit pyritään saamaan kiinni ja tarkistamaan. Sairastuneet eläimet siirretään kannaksen pohjoispuolelle, terveet eteläpuolelle.




JATKUU lauantaina 1.11. Klo 18.


Kaksi pitkää puhelua keskeytti eilen illalla kirjoituspuuhani. Aamulla heräsin "vasta" kuudelta ja lähdimme mökille pian kahdeksan jälkeen. (Toivottavasti tämä jetlag jatkuu ikuisesti!) Mökiltä palasimme illan korvissa kaksi ämpärillistä suppilovahveroita rikkaampina. Mutta ei valon hiventäkään koko päivänä! Vain veden ja räntälumen sekoitusta tarjosi keli kauluksesta sisään.


Siispä palataan Devil-puistoon! Tässä kuvassa kerron juuri Devilille, että hänellä on ainakin kaksi ihailijaa Suomessa ja että Eicka käski sanoa terveisiä. Hän oli yllättynyt kuuluisuudestaan ja lähetti kovasti terveisiä Eickalle ja muillekin ihailijoilleen. (Nnnoh, Disneyn Devil on ainakin lähisukulainen ;) .)





Sitten hän muisti olevansa kovasti kiireinen. Sillä devilien piireissä mottona tuntuu olevan: Kaverille ei jätetä.





Minua viehätti erityisesti puiston toiminnasta välittyvä eläinrakkaus. Toimistorakennuksen ovella meidät tervehti vanha mäyräkoiraherra, joka on työssä siellä. Nuori eläintenhoitajana työskentelevä nainen kertoi devilin asuinalueen aidan äärellä niiden tavoista sekä työstä eläinten hyväksi. Myöhemmin hän ohjasi lintuja esittämään heidän yhdessä harjoittelemiaan temppuja. Linnut silminnähden luottivat hoitajaansa ja nauttivat esiintymisestään. Yhteistä puiston linnuille oli se, että ne olivat löytyneet vahingoittuneina ja tarvitsivat vieläkin ihmisen apua. Haukan uljuutta ei vähentänyt ollenkaan se, että toinen siipi oli amputoitu. Toinen haukka taas esitti hienon lentonäytöksen, mutta se on onnistunut saamaan vasta kaksi hiirtä saaliikseen tapaturmansa jälkeen ja palaa siksi aina takaisin puistoon retkiltään.


Kenguruiden aitauksessa oli monenkokoisia hyppijöitä. En ole tiennyt, että kenguruita on kymmenisen eri lajia. Aitaukseen sai mennä sisälle, joten oli tilaisuus ottaa eläimestä oikein lähikuva. Pikkuisen pisti korviaan luimuun...





Seuraava kohteemme oli pensaikkopalossa mustuneen eukalyptusmetsän halki mutkittelevan tien takana oleva luonnonsuojelualue. Saavuimme Fortescue Bayhin, jossa olisi ollut mahdollisuus telttailuunkin. Sieltä lähti useampi luontopolku; muutaman päivän pituinen reittikin oli tarjolla. Me valitsimme lyhyen polun kuljettavaksemme. Nuoret hävisivät nopeasti mutkaisen polun uumeniin. Minä ja kamerani sen sijaan muistimme, että ei se määrä vaan se laatu. Mies ei hoputellut.

















Jatkoimme matkaa autolla kohti pohjoista. Maisema avartui.





Siellä kasvoi paljon, paljon villasukkia.





Ennen saapumistamme perille yöpymispaikkakunnalle nimeltään Swansea, näimme metsän tiheikössä pikkukengurun, wallabin. Ja näiden ruohopuiden kohdalla en voinut välttää huutoani kuljettajalle: "Pysähdy, pysähdy!" Sillä niistä oli saatava kuva. Taustalla näkyy sinistä savua, jonka katku myös tuntui. Pensaikkopalo jossakin? Olimme varautuneet siihen, että joudumme tekemään täyskäännöksen. Onneksi ei tarvinnut.

Sielu on vielä Bangkokissa

Palasimme kotiin keskiviikkona, illalla. Eilinen päivä meni laukkuja purkaessa ja pyykkiä pesten. Ja nuorin tytär piipahti iltapalalla poikaystävänsä kanssa. Miniän kanssa vaihdoimme skypellä muutaman sanan. Kerttu-koira oli odotellut meitä ja käynyt ihmettelemässä tyhjentynyttä huonetta.



(Lentosää oli kirkas ja sain kurkistella näkymiä pimeän tuloon sakka. Melbournea ei enää näy.)


Työpaikallakin piipahdin kuulemassa tulevan puolikkaani kuulumiset. Hän on sijaistanut minua kuukauden. Ei olisi pitänyt käydä, sillä sain kuulla, että työkuormitukseeni on luvassa kymmenen prosenttia lisää. Jäin miettimään, että otanko sen vapaaehtoisesti vain odotanko määräystä. Kuormitus keikkuu nyt jo toisella sadalla hyvän matkaa. Onneksi työ alkaa vasta maanantaina.






(Keskemmällä mannerta on hyvin kuivaa ja kuumaa. Maisema kuin kuusta.)


Läheisimmät on nähty. Lasten ja lastenlasten rutistelu alkaa kotouttaa ihan mukavasti. Laskeuduimme Vantaalle keskiviikkoaamuna ja ajoimme suoraan tytön perheen luo. Isompi lapsi näki meidät keittiön ikkunasta ja pyyhälsi tukka hulmuten kohti ulko-ovea hihkuen, "tulee koija?". Ihmeellinen on lapsen muisti, sillä viimeksi hän näki Nanni-koiran jouluna, alle kaksivuotisena. Matkamme jatkui muutaman tunnin jälkeen kohti kotia. Asemalla odotteli nuorempi tytär automme kera. Niin ihana palata kotiin.






(Pohjoisempana alkoi ihmisen kädenjälki näkyä jälleen maisemassa.)



Näkemiin Australia!


Heräsin tänä aamuna kahden jälkeen. Siitä päätellen sieluni matkaa vasta Bangkokin seutuvilla. Yhdeksän tunnin aikaero tuntuu vielä. Illalla alkaa nukuttaa aikaisin ja sitten uni loppuu. Aivan liian aikaisin. Vaikka kahden vuorokauden valvominen deletoi melkoisen tehokkaasti vanhan vuorokausirytmin.


Lensimme ensin Melbournesta Bangkokiin ja sitten neljän tunnin odottelun jälkeen Bangkokista Helsinkiin. Lentoaikaa yhteensä parisenkymmentä tuntia. En muista koskaan katsoneeni kolmea kehnoa elokuvaa saman vuorokauden sisällä. Mutta jos pimeässä toinen vaihtoehto on vain istua niin valitsee ne elokuvat. Eikä siinä horteessa kovin syvällinen ja monitasoinen elokuva olisi toisaalta avautunutkaan...



(Näiden pikkusaarien ympärillä näkyi koralliriuttojen tai merilevien kehä. Kuka tietää?)


Bangkokissa sattui episodi, joka sai minut virkistymään hetkeksi. Adrenaliini piristää, kyllä. Saimme nimittäin Melbournessa lähtöselvittelyssä liput vain Bangkokiin asti ja meille kerrottiin, että Bangkokissa pitää tehdä uusi check in. Emme arvanneet, mitä siitä seuraisi. Jouduimme ottamaan matkalaukut hihnalta, kävelemään niiden kanssa maahantuloselvittelyn kautta maastapoistumisselvittelyyn. Kyllä, meidät kuvattiin kummassakin paikassa ja jouduimme jättämään täyttämämme kyselyn molempiin. Viimeinen pisara oli se, kun ystävällinen nuorimies kertoi, että meidän pitää maksaa taksista. Kyselin ihmeissäni, että mitä ihmettä, kuljetetaanko meidät kenties autolla johonkin. Toiselle kentälle? Avuksi tullut naisvirkailija selitti, hieman selkeämmin lausuen, että kaikkien maasta poistuvien pitää maksaa lentokenttävero. Joup. Mehän olimme poistumassa maasta... Selvisi, että vero olisi euroissa yhteensä kolmisenkymppiä, mutta sen voisi maksaa vain käteisellä ja maan valuutalla. Mistä johtuen minä jäin tiskin ääreen laukkujen ja keskeneräisen lentoselvittelyn kanssa odottelemaan Miestä, joka pinkaisi vaihtamaan lompakostaan löytyneet eurot maan valuuttaan. Ja minua riitelytti. Aika pahasti. Sen se tekee kun istuu koneessa lähes kymmenen tuntia ja raahaa kuumalla lentoasemalla painavia matkalaukkuja pitkät matkat ja sitten tulee jotain noin hölmöä... Sain hillittyä itseni ajattelemalla, että lomani ei riittäisi enää paikallisessa vankilassa istumiseen rettelöinnin vuoksi. Muistin kiittää nuortamiestä ja kertoa tietäväni, että verot eivät toki ole hänen syynsä. Hän hymyili ja toivotti hyvää matkaa. Erosimme ystävinä.


Koneessa alkumatkalla pientä pelon väreilyä aiheutti (turha) julkkis hoveineen, jonka itsetuntoa oli kolhaistu. Häntä kohdeltiin kuin muitakin matkustajia. Siis ystävällisesti, mutta tietyistä säännöistä kiinni pitäen. Ehdin jo mietiskellä, mihin mahdollinen välilasku tehtäisiin, mutta onneksi turhis rauhoittui. Ja minulla oli mahdollisuus keskittyä vähitellen niihin turhiin elokuviin. Ensimmäinen oli Indiana Jones. Se oli varmaankin joskus ollut suurta seikkailua ja toimintaa, mutta nyt lapsellista kohellusta huvittavine tehosteineen. Kukahan ne elokuvat valitsee?


Ja nyt, yritän vielä pusertaa silmät kiinni. Ainakin vähän levähtää, vaikka en millään malttaisi. Sillä olisi paljon mukavaa tekemistä loman viimeisinä päivinä. Palautettava järjestystä kotiin. Nähtävä siskon perhettä ja ystäviä. Pyörähdettävä kaupungilla. Tarkistettava suppilovahveropaikat. Rapsuteltava vähän pikku rivitalopihaa ja ripustettava sinne valot ja lyhdyt. Valoa pitää saada lisää. Ja blogia, kirjoitettava blogia! Sillä tarinaa riittää varmaan moneen, moneen juttuun...

Kevätviikonloppu Melbournessa

Viikonloppu on jälleen takana. Se meni niin äkkiä. Sillä sekä lauantaina että sunnuntaina oli tiivis ohjelma. Lauantaina olimme katsomassa kevään kilpailukauteen kuuluvia laukkakisoja (Spring Racing carnival) ja sunnuntaina Finns From Finland-joukkueemme osallistui suureen Melbourne City Romp-tapahtumaan.


Lauantaina herätyskello soi jo aikaisin. Oli laittauduttava juhlatamineisiin laukkakisoja varten. Matkaan, ensin raitiovaunulla ja sitten paikallisjunalla, piti myös varata aikaa reilusti. Ennakkokäsitystä siitä, mitä tuleman piti, olin saanut miniän ja pojan kertomuksista. Ja kauppojen ikkunoista: Niitä olivat somistaneet koko täällä olon aikamme kukilla, ruusukkeilla ja höyhenillä koristellut hatut ja pääkoristeet. Ja kaupassa käydessä saattoi nähdä naisia sovittelemassa päähinettä. Sillä laukkakisat ovat paikallisille hyvin tärkeä tapahtuma. Sinne mennään voittamaan vedonlyönnissä. Mutta ennen kaikea sinne mennään näkymään ja pitämään hauskaa ystävien kanssa.



Jo kaupungin keskustassa saattoi nähdä, ketkä olivat kiiruhtamassa Caulfieldin laukkaradalle, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Miehillä oli siisti puku, askeleet kiireiset ja keskustelu innokasta; aiheena ilmeisen varmasti tuleva kilpailu. Naiset olivat pukeutuneet juhla-asuihin, päässä heiluivat höyhenet ja kengät olivat niin korkeakorkoiset, että osalla oli vaikeuksia edetä ne jalassaan. Miehemme sulautuivat joukkoon pukuineen ja miniä ruusukuvioisine mekkoineen ja kullansävyjä heijastavine lierihattuineen. Omaa lookiani kuvailisin yhdellä sanalla: varpunen. (Mies käski poistamaan siitä etuosan: harmaa-)


Matka paikallisjunassa kohti laukkarataa oli jo tunnelmantäyteinen. Puhe sorisi, miehet selasivat sanomalehden kisaliitettä viimeisiä vedonlyöntivihjeitä etsien ja naiset juttelivat ja kikattelivat täynnä tulevan päivän jännitystä. Caulfieldin asemalla junasta purkautui valtava joukko ihmisiä kiiruhtamaan kohti laukkaradan portteja etenevää ihmismassaa. Heti alkajaisiksi sovimme kohtauspaikan siltä varalta, että eksyisimme toisistamme.


Tuulensuojaisella, aurinkoisella laukkaradalla lämpötila oli kohonnut nopeasti lähelle ennustettua kolmeakymmentä astetta. Hakeuduimme etsimään paikkamme varjoisasta katsomosta, joka olisi tukikohtamme seuraavat viisi tuntia. Se oli oivallinen paikka seurata radan tapahtumia, mutta ennen kaikke sieltä saattoi havainnoida kaikkea sitä, mitä päivä kokonaisuudessaan piti sisällään. Virittelimme itseämme päivään jakamalla keskenämme alkajaisiksi kuohuviinipullon, kuten tapahtumaan kuului.





Naisten puvuista monet olivat hyvin tyylikkäitä, osa oli pukeutunut karnevaalihengessä ja osalla ajatus oli näyttää mahdollisimman seksikkäältä. Pukuun pukeutuneista miehistä suuri osa oli erkaantunut nopeasti pikkutakistaan, osa oli jo alun alkaen tullut vapaammin pukeutuneena. Miesten asujen yleisilmettä voisi kuvailla perinteiseksi: Paita, housut ja oluttölkki. Naisilla kupliva ja muut virvoikkeet sekä kuumuus sai monet höyhenet lerpattamaan sulkasatoisen oloisesti ja monet piikkikorot vaihtuivat paljaisiin varpaisiin. Olihan kesä ja olo mukavaa.


Meteli katsomosssa oli sanoin kuvaamaton. Kun on tultu yhteen, on halu keskustella. Ja kun kaikki muutkin keskustelevat, on puhuttava kuuluvalla äänellä. Niinpä kuulutukset ja fanfaarit tahtoivat mennä ohi korvien ja muutamat, Miehelle tarkoitetut lausahdukset huusin suoraan hänen korvaansa. Meteli vaimeni vain siinä vaiheessa, kun hevoset juoksivat kilpaa. Suuri osa yleisöstä oli osallistunut vedonlyöntiin ainakin pienellä panoksella tai muuten oli suosikkihevonen, jonka pärjäämistä oli seurattava. Niinpä alussa pidäteltiin henkeä, sitten ääni alkoi kohoilla vähitellen lakipisteeseen ja äänen mukana suuri osa yleisöstä ponnahti seisomaan ja voitonriemu sai käden heilumaan kohti kattoa siellä täällä. Suuri joukko pettyneitä taas hiljeni vähitellen tuijottamaan jälkeen jäänyttä suosikkiaan. Pään pudistelua ja uuden toivon virittelyä; ensi kerralla sitten. Jäi tunne, että kisailu oli leikkimielistä. Poistuessamme, laukkakentän portilla, korkealla havaintopaikallaan istuva kuuluttaja kysyi yleisöltä, kuka tuntee itsensä luuseriksi. Suuri joukko käsiä nousi iloisesti heiluen pystyyn. Niin suurta joukkoa luusereita ei kuuluttaja kertomansa mukaan ollut koskaan nähnyt. Ja nauroi päälle...


Sunnuntaina piti sonnustautua jo aikaisempaan lähtöön, sillä poika oli ilmoittanut joukkueemme, Finns From Finland, mukaan leikkimieliseen, selviytyjät-tyyppiseen kisaan, jo viikkoja aikaisemmin. Kisan tarkoitus on olla perheille ja ystäville hauskaa ajanvietettä. Sen lisäksi se markkinoi terveyttä edistävää ajattelua. Ilmoittautumismaksut ja osallistujien tutuiltaan keräämät lahjoitukset menevät Burnet-instituutin rahoittaman, monipuolisesti terveyttä edistävän työn tukemiseen.





Eilen aamulla Federation Square-aukiolle oli kertynyt tuhansittain ihmisiä odottamaan lähtöä. Joukkueisiin kuuluvilla oli kullakin numerolappu kiinnitettynä vaatteisiin, meillä 1901. Osa joukkueista osallistui lisäksi pukeutumiskisaan. Saatoimme nähdä muun muassa joukon ampiaisia, merirosvoja ja tyllihameisiin pukeutuneita kilpailijoita etenemässä määrätietoisesti kartat tuulessa heiluen. Kisa-aluetta kartalla voisi kuvailla ympyräksi, jonka keskusta oli edellä mainittu aukio ja halkaisija viisi kilometriä. Eteneminen alueella tapahtui kävellen tai raitiovaunulla ajaen. Juokseminen oli kielletty, samoin muut etenemistä jouduttavat apuvälineet.


Neljän tunnin ajan joukkueemme kisaili urheasti hyvässä yhteishengessä, pääasiassa kävellen, yrittäen löytää kuudestakymmenestä rastista niin monta kuin mahdollista. Löytymistä helpottamaan oli rastiluetteloon merkattu karttakoordinaatit sekä hieman kompainen lause tarkempaan määrittelyyn. Löydetyllä rastilla odotti pöydän ääresä muutama järjestäjä jakamassa tehtävälappuja. Oikea vastaus kysymykseen tai tehtävän suorittaminen toivat joukkueelle pisteitä. Löysimme rasteja muun muassa taidemuseolta, puistoista, vankilamuseosta, kauppakujalta, leikkikentältä ja sillan kupeesta. Ajatuksena oli myös tutustuttaa ihmisiä paikkoihin, joissa he eivät kenties ole koskaan vierailleet. Noh, Miehelle ja minulle lähes kaikki paikat olivat uusia...


Aikamme mentyä umpeen olivat puolet rasteista löytyneet ja kommunikaatiovälineenä toiminut pojan känny piipitti pian pistemääräksemme lähes kolmeasataa. Olimme yhtä mieltä siitä, että olimme olleet hyvä tiimi. Oikean jalan lonkkani, polveni ja isovarpaani olivat muusina - kuten muillakin suurilla urheilijoilla tapaa olla. Oli aika siirtyä pienellä kujalla olevaan viihtyisään ravintolaan tankkaamaan energiaa ja lopettelemaan kisaa jälkipelin hengessä.

Tasmania, unelmien tuolla puolen. Osa 1.

Jos joku olisi ennustanut, että tulen joskus viettämään neljä päivää Tasmaniassa, en olisi uskonut. Se tuntui kaukaiselta paikalta, jossa voi kulkea vain viidakkoveistä apuna käyttäen.(Kiitos TV:n upeiden luonto-ohjelmien.)


Heti saavuttuamme Melbourneen alkoivat poika ja miniä ehdottaa pidennettyä viikonloppua Tasmaniaa kiertäen. Tuumasta siis toimeen. Poika varasi lennot Qantasin halpalentoyhtiöltä Jetstarilta sekä toisen yön yöpymisen Port Arthuriin, motelliin. Port Arthurista hän varasi myös jo etukäteen paikat iltamyöhään lähtevälle kummitustarinakierokselle. Ne kuuluivat olevan suosittuja.





Viime perjantaina aamuherätys oli aikaisin, sillä lentoasemalla oli oltava jo kuuden jälkeen. Lento Etelä-Tasmaniaan, Hobartiin kesti noin tunnin. Hobartin keskustassa nautitun aamupalan jälkeen oli aika etsiä ensimmäinen yöpymispaikka. Se löytyi turisti-infon avustuksella pienen kävelymatkan päästä kaupungin keskustasta, vanhemmasta kaupunginosasta. Meitä odotti siellä englantilaisittain sisustettu, iso bed & breakfast - huoneisto, joka oli varustettu pienellä keittiöllä. Kahvin ja teen keittoon löytyivät tykötarpeet - niin kuin muistakin yöpymispaikoistamme. Se tuntuu olevan tapana täällä päin. Aamiainen tarjoiltiin valoisassa aamiaishuoneessa kahden vanhemman leidin vieraana. Siltä meistä tuntui.





Päästyämme eroon matkatavaroistamme oli aika tutustua Hobartiin, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa seuraavana päivänä. Heti keskustan ulkopuolella talot muuttuivat pieniksi, puutarhojen ympäröimiksi. Puut kukoistivat, samoin kukat. Yllätykseksemme riippakoivu on suosittu puutarhakasvi sekä Tasmaniassa että mantereen puolella. Koivut näyttivät olevan aloittelemassa kukintaansa. Yhtä suuria koivuja kuin Suomessa emme ole nähneet. Myös lehtolemmikki ja kukkiva mansikka koristivat monia kukkapenkkejä, puistoissakin.








Nämä siniset, suuret tähkäkukat kukoistivat miehen korkuisina monissa puistoissa ja pihoissa.





Tuollaista pientä kukkapuuta en muista koskaan nähneeni. Kuin morsian.





Hobartin keskustassa oli viihtyisä kävelykatu, asukkaiden olohuone. Perjantai-iltapäivänä kokoontuivat koululaiset ja työtoverit rentoutumaan yhdessä ennen viikonlopun viettoa. Miten hyvää tekisi meillekin Suomessa perjantaisin rupatella ja nauraa,ihan vatsan pohjasta saakka, työasiat ulos yhdessä työtovereiden kanssa ennen kotiin menoa! Vai onko tuo vain miesten juttu täälläkin...








Kaupungin keskuspuistossa oli muurien kehystämä käytävä. Muureihin oli upotettuna ensimmäisten Australiaan tulleiden asukkaiden hautakiviä 1800-luvun alkupuolelta. Vaikuttava muistomerkki. Tasmania kuuluu Australiaan ja sen historia, jos emme nyt ajattele aboriginaaleja, on lyhyt. Vaikuttaa siltä, että historia elää ihmisten mukana ja yhdistää heitä.





Sataman alue oli viihtyisä. Siellä oli useita kalaravintoloita. Sekä rantakadun ja -puiston vierellä oli kahviloita, ravintoloita sekä hienoja taide-, käsityö- ja koruliikkeitä.





Kalaravintolan ruuat olivat makoisia. Ja hinnat meidän hintatasoomme verrattuna edullisia.





Myös lokit olivat päässeet kalaruoan makuun... Lähipöydälle jätetyt ruuan loput hävisivät nopeasti lokkipilven mukana. Tarjoilija pinkaisi kokoamaan lautaset pois, mutta ei aivan ennättänyt.





Näkymä aamulla huoneen ikkunasta merelle oli suorastaan ihana. Oli helppo virittyä uuden päivän seikkailuun.





Salamancan jokalauantaiset markkinat ovat kuuluisat. Sinne olivat kokoontuneet käsityöläiset sekä muun pikkutavaran ja syötävän myyjät. Sekä paikalliset että turistit kansoittivat käytävät ja lisää tunnelmaa antoivat katusoittajat ja -taiteilijat, jotka olivat löytäneet paikkansa myyntikojujen lomasta.





Hukkasin itseni markkinoille ja pysähdyin viimein kuuntelemaan kahta nuorta miestä, jotka lauloivat ja soittivat niin mukaansa tempaavasti.





Poika ja miniä kävivät vuokraamassa auton sillä aikaa kun me Miehen kanssa vielä seikkailimme myyntikojujen lomassa. Puolen päivän maissa tuli aika jatkaa matkaa. Poika asettui rattiin, miniä kartanlukijaksi ja me Miehen kanssa asetuimme takapenkille nauttimaan huolettoman turistin osasta.





Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Coal Valleyn viinitila, yksi Tasmanian lukuisista viinitiloista. Tarkoituksemme oli lounastaa siellä. Perhejuhlan vuoksi ravintolapuoli olikin suljettu, joten tyydyimme maistamaan muutamaa viiniä (niin makoisia), ostamaan pullon Rieslingiä iltaa varten ja jatkamaan matkaa mutkan kautta kohti Port Arthuria.





Richmondin kylästä löytyi ravintola, jonka listalta jokainen löysi mieliannoksensa. Täällä ruoka-aineet ovat tuoreita ja meheviä. Ja se maistuu. Edellisen viikon koleus oli muuttunut lämpimäksi kevätsääksi ja saatoimme ruokailla ulkosalla. Tasmania oli paikka, johon tuotiin englantilaisista vangeista hankalimmat. Sen muistona ohitimme useita vankilamuseoita ja ravintolan ovenpielenkin "koristeeksi" oli asetettu piinapenkki.





Kylän pääraittia kävellen sulattelimme hetken ruokiamme ja verryttelimme jäseniämme. Kameraan tallentui monta kaunista pihapiiriä.








Richmondin silta on kuuluisa ja niin kaunis.





Auton takapenkiltä oli helppo ihastella ohi kiitäviä maisemia. Alkumatkasta maisemat olivat aukeampia, vihreänä kumpuilevia kukkuloita, joilla suuret lammaslaumat laidunsivat. Vähitellen kukkulat kohoilivat mäiksi ja vuoriksi ja niillä kasvoivat metsät, joista erottuivat harmaana kiemurtelevat eukalyptuspuut. Kuvassa alkaa näkyä jo Port Arthuria, joka oli määränpäämme.





Ensimmäiset kenguruvaroitukset oli hauska bongata. Sittemmin osoittautui, että varoitukset tarkoittavat oikeasti varoitusta. Tasmaniassa elävä kengurulaji on wallabi, pieni kenguru. Niitä ja muita eläimiä saattoi kilometrin matkalla olla useita kuolleina tien vierellä. Jostain luin, että se tarkoittaa runsasta eläinkantaa. Kuvassa varoitustaulun takana tien varressa näkyy poikamme hahmo. Huomasimme tien vierellä nokkasiilin ja hän pysäytti auton nopeasti penkalle ja loikki kameran kanssa kuvaamaan otusta. Itse ehdin paikalle vasta, kun eläimen peräpiikit hävisivät lehvien sekaan.





Seuraava ihmettelyn aihe oli Tasmanian devilistä varoittava liikennemerkki, mikä tarkoitti, että olimme sen elinalueella. Yhtään luonnonvaraista eläintä emme nähneet, mutta siitä ja sen hyväksi tehtävästä suojelutyöstä saimme seuraavana päivänä tuhdisti tietoa.





Jo ennalta varattu yöpymispaikkamme oli Port Arthurin vankila-alueella. Siispä heti perille saavuttuamme lähdimme tutustumaan 1800-luvulla toimineen laitoksen historiaan. Alueella oli useita rakennuksia, osa vielä ehjiä, osa raunioina. Alueella oli sijoitettuna parisentuhatta vankia, sotilaita ja siviilihenkilöitä. Myös sotilaiden perheitä asusti alueella. Vankilaan oli karkotettuina Australiaan toimitetuista vangeista uusintarikolliset. Nykyajan mittapuun mukaan rikokset eivät suinkaan olleet välttämättä suuria. Jokainen saimme oman pelikorttimme. Omani oli ristikolmonen. Kortin ohjaamana löysin oman kohtaloni: 13-vuotias poika, joka oli tuomittu pikkunäpistelyistä ja vastahakoisena toimimaan määräysten mukaan joutui viimein rankaisupaikkaan. Nuorille pojille oli oma laitos, Point Puer. Ankarimmat rangaistukset olivat eristyskopit, joihin saatettiin tuomita puoleksikin vuodeksi. Se tarkoitti, että kukaan ei puhunut eristetylle eikä hän saanut puhua kenellekään. Ruoka annettiin selliin pienen luukun kautta. Muistaakseni tunti päivässä oli liikuntaa; pussi päässä, että kukaan ei tunnista. Pienistä reijistä oli mahdollisuus katsella ympäristöä.

Tarkoituksena oli saada vangeista koulittua kelpo kansalaisia. Eikä siis vain säilöä "konnia". Vaikka keinot olivat kyllä karskit. Kerrotaan, että moni pääsi hyvän elämän alkuun saamansa koulutuksen ja maatilkun avulla. Mutta useampi menetti fyysisen ja psyykkisen terveytensä. Myöhemmin sairaille ja iäkkäille vangeille järjestettiin myöhemmin hoitopaikka alueella. (Kappaleessa on varmaan asiavirheitä. Täytyy lukea hieman paremmin paikan historiaa kotiin palattua. Ja netistäkin löytynee tietoa kiinnostuneille.)





Alueelle on rakennettu oma paikka 1990-luvulla tapahtuneen joukkomurhan uhrien muisteluun. Alueelle oli tullut aseistettu mies, joka ampui lähes neljäkymmentä ihmistä, henkilökuntaa ja vierailijoita.





Vankilan ikkunasta oli kaunis näkymä merenlahdelle...





Eristyskopit näkyvät kahden puolen käytävää. Kopeista kuului nauhoitettuna miesten huokailua, hengitystä, kuorsausta. Tehokasta. Se sai minut epäilemään, että iltayhdeksältä pimeässä alkava kummitustarinakierros alueella olisi valo- ja äänitehostettu. Ihan nostatti karvoja pystyyn ajatuskin! Sillä kummitustarinat eivät ole "mun juttu". En silti malttanut jäädä pois, vaan (et naura!) otin varulta mukaan korvatulpat. Minähän sanoin, että nyt et saa nauraa... Onneksi korvatulpille ei ollut käyttöä. Kierroksen vetäjä tarinoi ilman liikaa eläytymistä sinisestä naisesta, joka etsii lastaan ja jostain miehestä. Puutteellinen ymmärtämistaitonikin oli puolellani. (Australian englanti on aluksi vaikeaa ymmärtää.) Kummitusjutun huippukohdat eivät ole niin tehokkaita enää jälkeen päin käännettynä. Siis ihan mukava oli kierros pimeässä.





Alueella asuvien siviilien iloksi sen viihtyisyyden hyväksi oli tehty paljon työtä. Puut ja puistoalue istutuksineet olivat kauniit. Ja ylhäältä näki upeita maisemia.