Vesielämää

Tämä lomaviikko se on ollut yhtä vesielämää. Sillä vettä on tulvinut kuin Esterin puosta. Siinä on saanut ihan liikuntaa kun on pitänyt juosta sateen alta sisään ja taas ulos. Tai nostanut sateenvarjoa ylös - alas - ylös - alas... Pitää vain muistaa vuorotella, välillä vasen ja välillä oikea käsi. Ja nenä tykkää. Ei tietoakaan heinänuhan kurjuudesta, joka jokikinen vuosi yllättää juhannuksen seuduissa kaikista antihistamiineista ja suihkeista piittaamatta. Mutta nyt, kun hengitysilma on kerran tunnissa huuhdeltua, on niin helppo hengittää.


Ja tilukset tykkäävät. Vettä ja lämmintä on sopivasti. Ei ole tarvinnut paljon kasteluvesiä kanniskella.





Poika tuli vaimonsa kanssa Melbournen talvesta kotomaahan lämmittelemään. Valoisampaa on ja autot ajavat vaihteeksi tien oikeaa reunaa. Mutta ulkolämpötiloista ei kuulemma paljon erota missä ovat. Paitsi asunnot sentään ovat lämpöisempiä täällä. Poika ja miniä värjöttelevät siellä kotonaan viidentoista asteenkin lämmössä välillä. Ja Kerttu-koira kinuaa emännän viereen saalin alle.


Ensimmäisen viikon poika ja miniä viettivät miniän kotipuolessa rannikkoseudulla valmistelemassa ja juhlimassa miniän veljen häitä. Sunnuntaina myöhään ajelivat sitten tänne Keski-Suomeen. Kahtena päivänä olemme tankanneet yhdessäoloa, sillä edessä on taas pitkä ero lokakuulle ja sen jälkeen ainakin ensi vuoden kesään saakka. Ilo ja haikeus vuorottelevat mielessäni ja kulkevat käsikkäinkin.


Ensi töikseen poika sai minussa aikaan pienen hepulin. Ikuisti sen vielä pöydän reunalle asettamaansa videokameraan! Alkoi nimittäin käärimään hihaansa ylös ja sieltä alkoi paljastumaan TATUOINTI! Eikä mikään pieni pyrstöllä varustettu merenneito, vaan koko olkapää ja olkavarsi hauiksen alapuolelle asti oli yltympäriinsä koukeroiden ja värien koristama. Arvelin ensin pojanvekkulin säikyttelevän äitiparkaa väliaikaisilla koristuksilla, mutta aidoksi vakuutteli. On kuulemma vielä keskenkin, sillä kärpäsloukun lehdet ovat vielä vailla vihreää väriä... Turvotustakin siinä hauiksen seudussa diagnosoin; myrkkyjä mitä myrkkyjä! Mutta ihan lihastahan se sitten olikin... Ja hitsipahus vieköön, ei auttanut mamman muuta kuin myöntää, että pojan ja tatskataiteilijan yhdessä suunnittelema kuvio, joka istuu kauniisti käsivarren ja olkapään muotoja seuraillen ja on taitavalla kädellä saatu aikaan, on kaunis. Yksi puute siinä on: Siinä ei lue "Äiti" eikä edes "Mother". Mutta siihen asiaan ei kuulemma tule korjausta. Eikä siihen, että kenties yhtä kauan kuin tatska, säilyy tallennettuna huokausten, naurun, kauhistelun ja ihastelun sekainen yksinpuheluni.


Toissapäivänä ajelimme yhdessä kanavalle, jonka ääressä on viihtyisä puisto ja herkullisista leivonnaisistaan tunnettu kahvila. Puistoon oli juuri avattu seudun taiteilijoiden veistosnäyttely. Materiaalina oli lähinnä puu, josta kukin oli ideoinut omanlaisensa teoksen. Veistoksia oli kymmenkunta eri puolilla aluetta. Kaksi niistä jäi erityisesti mieleeni, sillä ne herättivät eniten ajatuksiani. Laitan niistä kuvat; klikkaa suuremmaksi.


Ensimmäinen oli Matti Reivin teos "So we stab the mother earth".





Ja toinen Hannu Castrénin "Ristisanatehtävä". En huomannut ottaa siitä koko kuvaa, sillä se oli vain reilun metrin pituinen pätkä valkoiseksi maalattua lauta-aitaa, johon oli leikattu pyöreä kolo kurkistusta varten. Toiselta puolelta kurkistamalla näkyi järvimaisemaa. Ja toiselta puolelta rehevä puisto... tai toisen kurkistajan kasvot... tai...





Sateet ovat saaneet pionit ihanaan kukoistukseen. Pihallamme oleva pioni kannattelee suuria, tuoksuvia kukkia. Sen verran on ollut taukoja sateessa, että olemme voineet istuskella pöydän ääressä kukkien keskellä. Toissailtana meille kokoontui salaatille ja kahville pojan ja miniän lisäksi juuri pois, omaan asuntoon muuttanut nuorin tytär poikaystävänsä kanssa sekä siskoni pojan perhe ja siskoni tytär. Aikuisia oli yhteensä yhdeksän ja lapsia kaksi, kahdeksan- ja yksivuotiaat. Joukosta puuttuivat vielä siskoni ja hänen miehensä sekä siskon tytön poikaystävä. Mutta tälläkin joukolla, niin rattoisaa.





Eilen aamulla olin sitten vetää aamukahvin henkeeni, kun huomasin, että vihreä toukka oli saanut lentomatkan. Tämä lentue oli juuri laskeutumassa läheisen pionin lehdelle. Kärhöt saavat kerran kesässä vihreitä toukkia lehdilleen ja tällainen toukka oli saanut lennättäjän. Muista toukista pitävät linnut huolen, olemme oppineet. Pikkulinnut ahkeroivat ja keräilevät lihavat toukat pojilleen ravinnoksi. Mutta tuo kuvassa oleva toukan lennättäjä lienee pistiäinen. Kuva on pojan ottama. Siinä vaiheessa lentue oli siirtynyt kuun liljan lehdelle. Poika antoi luvan liittää kuvan blogiin.





Huomenna rakkaat, kaukaiset vieraamme jatkavat matkaa tapaamaan ystäviään ennen kotimatkansa alkamista. Ja me suunnistamme etelää kohti ja muutumme mummiksi ja papaksi.