Kellokahdeksantoista

Kelailua kirpparihengessä - ja muussakin

2009-01-12T20:35:00.003+02:00

Hyvät Ihmiset, ennen kuin laskurin numerot alkavat pyöriä taaksepäin, pitää ilmoittaa, että hengissä täällä ollaan. Tämä raivaushomma vain on nyt vienyt niin ajan, että en ole antanut itselleni lupaa kurkistella juuri Blogistaniaan.

Viime viikon olin työssä. Onneksi loppiainen katkaisi viikon, sillä muut päivät olivatkin sitten täpösen täysiä. Pitää nyt makustella tätä viikko-ja-viikko - rytmiä. Ehkä tähän tottuu. Toisaalta alkaa tuntua siltä, että olisiko kaksi-ja-kaksi-viikkoa parempi rytmi? Perjantaina on aina "putsattava pöytä" ja toiselle puolikkaalle jää helposti jotain hoidettavaa vielä. Se vaatii pitkät sepustukset, että toinen tietää, mitä tehdä. Aika näyttää. Onneksi olen saanut puolittajaksi niin oma-aloitteisen kollegan. Vieläkin "nousee näppylöitä", kun muistelen kymmenen vuoden takaista työn puolittamista.

Perjantaina sain juhlistaa vapauden alkua kolmen työtoveriystävän kanssa oopperalla, Verdin La Traviata. Työväsymys vaihtui illan edetessä iloiseksi rentouden tunteeksi. Nuori sopraano pääosassa lauloi solisevan kirkkaasti ja muutkin esiintyjät onnistuivat hienosti. Ja mikä parasta, kaikki olivat sydämestään mukana. Juoni seuraili Kamelianaisen tarinaa. Surullinen loppu siis. Lavastus oli hieno niukkuudessaan. Hieno ilta, myös seuran vuoksi.

Ja lauantaina oli vuorossa jälleen ooppera suoraan Metropolitanista, Puccinin La Rondine. No joojoo, vähän jo liikaa, mutta marraskuisen hienon kokemuksen vuoksi en vain halunnut jättää väliin. Huomasin esityksen vasta lauantaiaamuna ja yhtä impulsiivinen ystäväni lupautui oitis seuraksi. Yllätyksekseni yleisöä oli tuplaten verrattuna Tennispalatsin esitykseen. Johtuu varmaankin siitä, että meillä ei ole oopperataloa. Tässäkin juonena oli kiihkeä, mutta onnettomasti loppuva rakkaustarina. Pääosassa oli oikea aviopari - äh, en nytkään jaksa kaivaa käsiini nimiä. Romaniasta, muistaakseni. Selvästikin he olivat edelleen, yli kymmenen vuoden avioliiton jälkeen kovin rakastuneita. Minulle olisi riittänyt tavallinen oopperayleisön kuvakulma ja laulusta sekä musiikista nauttiminen, mutta meille tarjottiin suurta lähikuvaa antaumuksellisista suuteloista. Lopussa saimme tarkastella läheltä jätetyn miehen kyyneleitä ja räkää valuvaa nenää... Toisaalta meitä hemmoteltiin jälleen pääosien esittäjien haastatteluilla ja kurkistuksella kulisseihin. Keväällä on vielä muutamia esityksiä. Luulenpa hyvinkin, että ne pitää nähdä, jos mahdollista.

Viiko on alkanut kirpparihengessä, sillä päädyimme kaupittelemaan olohuoneen lattialle levittäytynyttä tarpeetonta tavararöykkiötä vuokratulla kirppispaikalla. Aika homma. Raivaustyö kaapeissa alkaa olla jo paremmalla puolella.

Itselle tehty lupaus projektista paremman olon metsästämiseksi tuottaa sekin hedelmää. Ensiaskeleet kuntokoulussa on otettu. Ja ensi kesänä pitäisi jälleen mahtua kaapissa kutistuneisiin vaatteisiin. Ehdottomasti. Hyvästi siis suklaa, jäätelö ja muut herkut. Tai nnohh, jos edes nyt vähän joskus. Toivon kuitenkin, että lähimmäiset huomauttaisivat, jos alan muistuttaa kuvassa olevaa patsasta.

Ja sitten asiaan. Sillä olen ollut hyvin, hyvin vihainen. Taannoisissa (hieman kesken jääneissä) gerontologian opinnoissani törmäsin sanaan ageismi, ikärasismi. En tiedä, olenko tullut herkemmäksi huomaamaan sitä, mutta sitähän on! Viimeisin, käsittämättömän ilkeämielinen rasismi on nostanut päätään erään Saulin avioitumisen jälkeen. Totta, ikäero on suuri, mutta so what! Mitä meille suomalaisille on tapahtumassa, kun iltapäivälehtien jutut ja television "huumori" ovat aina vain ilkeämielisempiä! En mielestäni ole tullut aikaisempaa herkkähipiäisemmäksi, päin vastoin. Ja mielestäni huumorintajunikin on tallella. Siis HUUMORIN taju. Mutta ilkeys ei ole huumoria. Koskaan. Ja miten nopeasti onnistujat ja voittajat vedetäänkään alas. Aina jotain vikaa ja heikkoutta löytyy kyllä, meistä kaikista.

Huoh! Rakastetaan enemmän. Toisiamme - ja itseämme.

Enemmän ja vähemmän

2009-01-04T16:56:00.002+02:00

Istun ja huokailen, nyt väsyttää jo tältä päivää. Aloittamani siivousurakka jatkuu. Ihanaa, kun olen löytänyt välillä kadottamani tarmon. Lisääntynyt vapaa-aika jättää voimia muuhunkin kuin työssä käyntiin. Olen löytänyt kaapeista paljon pois raivattavaa. Ja sittenkin jää vielä muistoja menneistä ajoista. Mummoni rakasti käsitöiden tekemistä. Vanhempieni kuoltua vuosia, vuosia sitten sain osani hänen lukuisista tuotoksistaan. Nyt olen ajatellut luopua monista niistä. Hän itsekin lahjoitti käsitöitään hyvään tarkoitukseen. Punainen risti saa ottaa hänen töitään myytäväksi kirpparillaan. Ja paljon, kauneimpia, jää vielä näytettäväksi lapsenlapsille. Kirjoja olen pakannut kasseihin myös kirpparille vietäväksi, kaiken muun lisäksi. Ja roskiin on mennyt kassikaupalla paperia. Täällähän alkaa mahtua elämään!

Tämän päivän bloggauskin sisältää nyt vain varastoista löytynyttä. Kuva on syksyiseltä Melbournen matkalta. Se on otettu keskustan ostoskadulta, jonka komistukseksi oli sijoitettu tuollainen kukkaropatsas.

Näin vuoden alkajaisiksi sopinee myös serkultani joitakin vuosia sitten saamani tekstikopio. Sen ajatukset ovat 85-vuotiaan Nadine Stairin (kirjasta Kuuntele itseäsi, vältä uupumus).

" Jos saisin elää vielä yhden elämän,
haluaisin tehdä enemmän virheitä.

Haluaisin rentoutua enemmän ja olla pehmeämpi.
Haluaisin olla tyhmempi kuin olen ollut tällä matkalla.

Haluaisin suhtautua asioihin kevyemmin.
Haluaisin tarttua useampaan tilaisuuteen,
nousta useammalle vuorelle
ja uida useammissa järvissä.

Haluaisin syödä enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.

Minulla olisi ehkä enemmän todellisia huolia,
mutta vähemmän kuviteltuja.

Ymmärrättehän te...
Minä vietän harkittua ja tervettä elämää
tunti tunnin ja päivä päivän jälkeen.

Onhan minulla ollut hienotkin hetkeni,
jos saisin uuden tilaisuuden
yrittäisin viettää vain hienoja hetkiä.
Hetken toisensa jälkeen
sen sijaan, että elän monta vuotta etukäteen.

Olen ollut ihminen, joka ei lähde minnekään
ilman kuumemittaria, lämminvesipulloa,
sadetakkia ja sateenvarjoa.
Jos saisin elää elämäni vielä kerran,
pakkaisin laukkuuni vähemmän.

Jos saisi elää vielä kerran,
alkaisin kävellä paljasjaloin varhain keväällä
ja jatkaisin sitä pidemmälle syksyyn.

Tanssisin enemmän, ajaisin useammin karusellissa
ja poimisin enemmän tuhatkaunoja."

Vanhaa, wanhaa ja uutta

2009-01-01T17:23:00.007+02:00

Ken on perehtynyt kirpparitermistöön, tietää, että vanhalla ja wanhalla on vissi ero. Wanha on jotain sellaista arvokasta vanhaa, ei ihan antiikkia, mutta kuitenkin sellaista, josta kuuluu maksaa ekstraa sen wanhuuden takia. Ja vanha on, nnohhh vanhaa. Mikä siis sen parempaa puuhaa odotellessa vuoden vaihtumista kuin kaivella työ-kirjasto-askartelu-jäte-huoneen kaappeja ja laatikoita ja eritellä, mikä on vanhaa ja mikä wanhaa ja suunnitella niiden jatkosijoitusta sen mukaan. Vanhaa löytyi paljon. Paljon löytyi pois vietävää, roskiin tai kirpparille, unohdettaviksi. Mietiskelin, miten helppoa, jos mielessäkin voisi tehdä saman suursiivouksen kerran vuodessa, tai edes muutaman vuoden välein. Deletoisi unohduksiin joutavat asiat ja säilöisi arvokkaat, muistoihin säilytettävät. Huonetta raivatessani saatoin vain ihmetellä, miten asioiden tärkeys muuttuukaan. Tarkoin varjeltuja papereitakin löytyi kaksi kassillista roskiin vietäviksi. Liittyivät työhön ja opiskeluun. Wanhaakin löytyi: Muistoja matkoista ja perheen yhteisistä sekä lasten puuhista.

Raivaustyö jatkuu. Haluan kotimme selkeämmäksi ja helpommin siivottavaksi. Olemme alkaneet elätellä jopa ajatusta muutosta keskemmälle kaupunkia hiukan pienempään asuntoon. Ja se vaatisi monista turhista tavaroista luopumista.

Wanhan vuoden jätimme taakse Miehen kanssa yhdessä vieraittemme kanssa. Rupattelua, salaattia, rupattelua, viiniä, rupattelua, kahvia, rupattelua, tinan valantaa, rupattelua, viiniä. Valettuja tinoja tarkastelimme perinteiseen tapaan varjokuvista. Tinoistamme voi todeta yhteenvetona, että tänä vuonna meitä kaikkia odottaa matkustelu kaukaisiin maihin. Mutta rahaa ei ole paljon odotettavissa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tinani näytti aivan toreadorilta hattuineen ja niskaletteineen. Mutta poikamme suuren meren takaa väitti valoksen näyttävän selvästikin katkenneelta reisiluulta. Skypekamera vääristää!

Ilta kului nopeasti mukavassa seurassa. Olimme eläneet tätä vuotta jo pari tuntia ennen kuin maltoin siirtyä yöpuulle. Ja sitä ennen viimeiseksi työksi piti mennä vielä takapihalle räpsäisemään kuva lumiukosta, jonka Mies ja vanhempi lapsenlapsi saivat aikaan joulupäivänä. Minusta se kyllä näyttää enemmän humanoidilta tai muulta oliolta. Ystävällismieliseltä sentään.

Tämä aamu alkoi kuin elokuvissa. Pommit ja tykit olivat hiljenneet. Mitä nyt yksittäiset, joukoistaan eroon joutuneet sissit jatkoivat yksinäistä ammuskeluaan. Ja synkeä taivas oli vaihtunut kirkkaaseen päivänkajoon. Mustat vedet olivat jähmettyneet peileiksi ja heijastivat vuoden ensimmäisen auringon säteet.

Onnellista vuotta sinulle, Kurkistelija!

Hiono

2008-12-29T22:17:00.009+02:00

"Hiono" tarkoittaa perheessämme jotain erityisen hienoa. Sanaa käytettiin ensimmäisen kerran kuvaamaan joulukuusessa roikkuvan, kahvipaketista tarkkaan reunoja myöten leikatun, kultaisen kahvikupin erityistä, henkeä salpaavaa kauneutta. "Eiks oo hiono!", huokaili keskimmäinen, silloin 4-vuotias lapsemme ja tuijotti aikaansaannostaan silmät pyöreänä. Jouluvalmisteluissa perheemme on panostanut erityisesti silmänruokaan. Ja nuorna on vitsa väännettävä!

Silti oli yllätys, kun vanhempi lapsenlapsi alkoi ojennella käteeni jouluaattona, pian suojapuvusta kuoriuduttuaan, itse tekemiään joulukuusenkoristeita. Äiti oli hieman avustanut, eli leikannut joulukuvioita, joita tyttö oli "ite" liimannut. Koska ei ole vielä loppiainen, voimme palata siis hetkeksi joulukoristeluun.

Pieni kuusi odotteli jalkaan aseteltuna seinän vierellä. Ja tyttö asetteli tekemiään koristeita sinne innoissaan.

Joululaatikosta kaivelimme lisäksi pieniä, keltaisen ja kullan värisiä palloja.

Arvaattekin jo varmaan, että lähes vuoden ikäiselle pienemmälle lapsenlapselle pikkupallot olivat aivan liian houkuttelevia. Nopealla käden heilautuksella hän sai napattua pallon kuusesta. Vain kullanvärinen lankalenkki jäi roikkumaan puuhun. Ja yhtä nopealla ranneliikkeellä pallo oli jo pojan suussa.

Tänä vuonna meille antoi siis tunnelmaa joulukuusi, jossa roikkuivat tytön tekemät paperikoristeet ja latvapuoleen kerätyt koristepallot. Ja kuusen ympärillä neulasten kehä. Sillä kulkureitti nyt vain sattui aina menemään aivan kuusen oksia hipoen.

Tänään oli sitten jo aika aloittaa kinkun sulatus. Sain ohjaajaltani uuden kuntosaliohjelman, jota olisi nyt tarkoitus käyttää ahkerasti. Lisäpuhtia antaa Katriina. Sillä eihän kaveria petetä ja olla menemättä, jos kerran on sovittu. Seuraava kerta on jo huomenna. Lienee parasta lähteä keräilemään voimia punttien nostoon. Mukavaa menoa sinnekin!

Rääppiäiset

2008-12-28T23:13:00.004+02:00

Mietin, onko sana rääppiäiset kirjakieltä vai murresana. Suomi-englanti-sanakirjani tietää sen olevan "oikea" sana. Nämä päivät ovat joulun ja vuoden rääppiäisiä.

En tiedä, ilkeänkö kertoa tämän päivän ruokalistaani. Todellinen rääppiäislista! Luumurahkaa. Paljon. Omena. Kymmenen mandariinia. Ainakin. Vai klementiiniä. En koskaan opi. Pullaa, kaksi kymmenen sentin palaa. Voita päällä. Kylmän maidon kanssa. Reilut puoli pussia suklaatoffeita. Ei ollut enempää jäljellä niitä... Ja kahvia, tietty. Porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, rosollia, kinkkua. Tursuu jo korvistakin. Latte ja piparijäätelöä, ennen elokuvaa. Tänään ei ollut väliä. Kunhan ei ollut nälkä.

Enkä tiedä, ilkeänkö kertoa, mitä tein tänään. Lähes en mitään. Keskimmäisen tyttären perhe lähti kotiin junalla, aamuvarhaisella. Sen jälkeen istahdin television ääreen ja istuin, istuin, söin, istuin. Yöpaidassa ja aamutakissa. Tuntikausia. Gerard Depardieu Monte Criston kreivinä vangitsi minut yllättäen. Katsoin kaikki sarjan osat peräperää. Välillä kipaisin käynnistämässä pesukoneen tai hakemassa keittiöstä, nnohhh, tiedätte jo.

Miehen kanssa kävimme vielä elokuvissa. Australia. En ollut lukenut siitä mitään mairittelevia arvioita, mutta elokuva kiinnosti ihan maisemien vuoksi. Maisemat olivat Australian pohjoisosan kuivaa seutua, Darwin mainittiin. Kamerat kiersivät suhteellisen pienellä alueella. Ja muutenkin on pakko todeta, että oman arvioni mukaan arvostelut olivat sittenkin liian mairittelevia. En voi suositella sitä ystävilleni.

Joulu jätti jälkeensä surullisen ja tyhjän olon. Mielessä risteilee nyt monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Ja syli tuntuu tyhjältä. Kaksi pientä ihmistä olivat kuin iloinen tuulenpyörre. Taukoamaton, koko hereillä olon ajan. Mistä se energia saakaan alkunsa...

Joulua!

2008-12-23T21:12:00.004+02:00

Ja me toivotam onnellista ja hyvää joulua itsekullekin Kurkistelijalle!

Jouluaatonaatonaattoo

2008-12-21T21:08:00.008+02:00

Joulu tulee. Eikä enää jolkotellen, sillä se lähestyy jo nurkan takana. Viime päivinä se on tullut Rajattomien Joulu-levyn tahdissa. Levyllä on niin iloisen levollinen tunnelma, että musiikki osuu suoraan ja hyvästi syvälle "hermoon".

Kävimme Miehen kanssa tänään pitkällä kauppareissulla. Ostimme valmiiksi kaikki jo nyt ostettavat ruokatarvikkeet. Ostimme myös muovilla kyllästetyn pöytäliinan kahden tahmatassun kunniaksi. Täydentävä ruokatarvikkeiden ostosmatka tehdään aatonaattona ja loput saadaan kotikatumme päässä olevasta pikkukaupasta aattona. Nuorempi tytär käväisi jutustelemassa kuulumisia ja kaiveli kouluaikaisen keittokirjani väliin talletetun glögipiiraan ohjeen. Hän lupasi leipoa sen jouluaatoksi. Ensimmäisen glögipiiraan meille leipoi erinäisiä vuosia sitten miniämme.

Aattona meitä on ruokapöydän äärellä kahdeksan. Nuorempi tytär tulee poikaystävänsä kanssa jo ateriaa valmistelemaan. Ja vanhempi tytärkin tulee etelästä perheineen aattona puolenpäivän aikaan. Joukosta puuttuu kaksi, eli miniämme ja poikamme. Mietin, että koska olisimme olleet koolla koko perhe yhtäaikaa. Olisiko se ollut vanhemman lapsenlapsen synnyttyä, lähes kaksi ja puoli vuotta sitten? Muuten pidämme kyllä paljon yhteyttä eri suuntiin. Koen, että välimme ovat läheiset.

Eilen käväisin päiväseltään Helsingissä ystäväni ja hänen parin naapurinsa kanssa. Ihan muuten vain. Päivä oli sateinen aamuvarhaisesta iltamyöhään saakka. Onnistuin silti nappaamaan kamerallani joitakin joulutunnelmia.

Esplanadin puiston puut olivat kauniisti valaistuja.

Puitossa oli pitkät rivit käsityöläisten myyntikojuja. Pitkä ja hoikka joulupukkikin siellä seisoskeli. Hän vaikutti hieman hämmentyneeltä. Lumesta ei ollut tietoakaan ja rekikin juuttunut ties minne lumen puutteessa. Posetiivari soitteli iloista musiikkia. Häntä ei sade tuntunut haittaavan, vaikka välillä oli leviteltävä muovit soittimen suojaksi.

Ainoa ostokseni oli Intiassa tehty tähtilyhty. Impulssiostos.

Vielä kaksi työpäivää ja sitten on aika käydä joulun viettoon...

Tonttu tietää, tonttu tietää...

2008-12-17T23:41:00.005+02:00

Tasan viikko jouluaattoon. Lapsena tämä oli vuoden pisin viikko. Tontut kurkistelivat ikkunoista ja piti olla vielä kiltimmin kuin tavallisesti. Yhtenä vuonna olin mukana tonttuleikissä. Se toinen vasemmalta. Ja koulussa, joulujuhlan jälkeen, saimme aina paperipussin, jossa oli omena, pipari ja lakritsapatukka. Ai että se pussi tuoksui hyvältä!

Mies on pystyttänyt jokavuotisen jäälyhtytehtaan. Niitä on jo monta pihalla odottamassa. Tänään hän sytytti kaksi, kokeeksi. Hyvin paloivat. Palavat vieläkin, vaikka tuuli ulvottaa ikkunanpieliä.

Pihalla, seinää vasten nojaa pieni, kesämökkimme metsästä noudettu kuusi. Mies laittaa sen jouluaattona pensasaidan taakse piiloon. Hän aikoo löytää sen sieltä yhdessä isomman lapsenlapsen kanssa. Tuovat sen sisälle koristeltavaksi.

Niskasta kiinni

2008-12-16T18:44:00.002+02:00

Ah, lähes hävettää tuo edellinen postaus surkeuksineen. Vaikka totta onkin joka sana. Mutta eihän se elämä muutu surkuttelemalla. Vaan ajattelemalla ja tekemällä. Olen mietiskellyt, mitä tehdä tällä vapaa-ajalla, jota nyt on siis enemmän. Ja kolme asiaa on noussut selkeästi muiden edelle.

Joulukortteja kirjoitellessa on tullut ajateltua paljon ystäviä. Heitä, joita viimeisen kahden vuoden aikana ei ole muistanut riittävästi. Koska lapset eivät asu enää kotona, yhteydenpito heidän kanssaan on ollut etusijalla. Ja tietysti lastenlasten kanssa. Loppuvuodesta isompi lapsenlapsi on ilahduttanut meitä välillä juttutuokioilla skypessä. Pääosin hän kuuntelee puhettamme sekä vastailee kysymyksiimme "ei" tai "joo", kuten kaksivuotias ikään. Ja välillä hän kuuntelee ja katselee lyhyitä satujuttuja - silloin ovat nuket ja nalletkin apunamme. Sitten rakkaisiin vanhoihin ihmisiin on yhteydenpito ollut etusijalla. Mutta koen, että siskon perheeseen sekä joukkoon ystäviä on tullut oltua yhteydessä liian vähän. Heitä aion muistaa uudenvuodenlupauksessani.

Kuntoilua olen aloittelemassa uudella innolla. Parin vuoden ajan liikunta on rajoittunut kävelylenkkeihin ja satunnaisiin käynteihin keilahallissa. Pari vuotta sitten sanouduin irti kuntokoulusta, jossa oli tullut ahkeroitua vuosien ajan. Sopimaton verenpainelääkitys ja pitkät työpäivät uuvuttivat liikaa. Käynnit harvenivat harvenemistaan ja oli turhaa maksaa enää kannatusmaksua kuntokoululle. Mutta nyt liityimme Miehen kanssa sinne uudelleen. Kolmen kuukauden ajan minua "vahtii" ohjaaja. Tai oikeammin hän on käytettävissä apuna liikkeelle lähtöön ja sopivan tehon lisäämiseksi. Haluan takaisin sen hyvän olon, mikä seurasi tehokasta jumppaa.

Ja harrastukset. Niille löytyy nyt aikaa paremmin. Olen plaraillut kansalaisopiston kevään ohjelmaa. Digikuvaus kiinnostaa - siis oppia niksejä tämän yritys-ja-erehdys-menetelmän sijaan. Niin ja kuvankäsittely, tottakai. Ja sen lisäksi olisi joukko muita, lähinnä taidepainotteisia aineita. Ehkä mahdun johonkin mukaan. Ilmoittautuminen on huomisesta alkaen. Syksyllä suosituimmat ryhmät täyttyivät muutamassa minuutissa. Taidankin nukkua sormi pystyssä ensi yön, että se on valmiina naputtelemaan nettiin heti kello yhdeksännollanolla.

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Niin kaamos!

2008-12-14T18:11:00.005+02:00

Joka vuosi se yllättää minut. Kaamos. Joka vuosi yritän vastustaa sitä ja onnistunkin joulukuun alkuun saakka. Ja taas se yllättää. Tulee väsymys. Pimeys aivan sattuu. Ei auta, vaikka takapihalla on valoja kuin ilutalussa. Liikunta ja sosiaaliset suhteet auttavat. Joopajoo. Mutta silloin pitää kerätä niin paljon energiaa, että saa vaihdetuksi aamutakin lenkkivaatteisiin tai raivattua alakerran sotkut vieraiden tulla.

Tänään piti kävellä kaksipilkkuneljäkilometriä. Sitten alkoi helpottaa. Ilmeisesti endorfiinia alkoi silloin purskahdella pannan puristamaan aivostooni. Iltapäivällä vielä tunti keilailua ja sen päälle oikean kokin valmistama grillipihvi. Saatoin kotiin palattuamme jo kehua ystävälleni, että kunnon kaamosmasennus meni hukkaan. "Kyllä se vielä palaa", lohdutteli ystäväni kunnon ystävän tapaan.

Mutta, I´ll survive!

Fiiliksiä

2008-12-13T00:01:00.005+02:00

Istun tässä ja fiilistelen. Kello on jo paljon, mutta en vielä malta mennä nukkumaan. Ensin on naputeltava edes muutama rivi, vaativat levottomat etusormeni. Sillä tänään löysin joulufiiliksen. Istuin kotona illan yksin ja soitin joululevyjä toisensa perään. Ja kirjoittelin joulukortteja. Minulle käy aina niin, että saan ne postiin vasta juuri, kun aika hipoo dead linea. Mutta ehdin, yleensä. Kerran jouduin laittamaan kalliilla... Mies oli työpaikan pikkujouluissa, mutta tuli varhain kotiin. Nukkuu jo. Onkohan meistä tulossa vanhoja??

Minullakin oli tänään työpaikan pikkujoulut, tavallaan. Lyhyen koulutuksen jälkeen talo tarjosi meille maittavan jouluaterian. Oli mukavaa rupatella kollegojen kanssa. Heidänkin, joita harvemmin tapaa. Nyt, kun sähköposti lähinnä on kommunikaatioväline puhelimen sijaan, kontaktit muissa työpisteissä olevien kollegoiden kanssa jäävät vähiin. Sain lopettaa työviikon hyvillä mielin.

Illan mittaan olen mietiskellyt, millaisia fiiliksiä työviikko onkaan tarjonnut. Maanantaina illalla takki oli niin tyhjä tauottoman, yhdeksäntuntisen työpäivän jälkeen! Tiistaina sain asiakkaalta niin kauniit kiitokset, että iltakin meni aivan hämmentyneen onnellisissa fiiliksissä. Ja aina välillä piti kokeilla kädellä varovasti päälakea: Oli siellä "sulka". Keskiviikkoillan olin kiukkuinen. Piti Miehellekin kiukutella, viattomalle luontokappaleelle. Olin ollut neljän tunnin koulutuksessa ja se nostatti harmistunutta olotilaa. Eikä Mies onneton mielestäni kuunnellut minua riittävän osaaottavasti. Hänen syynsä siis! Koulutus liittyi muutoksen hallintaan. Ja muutosvastarinnan taltuttamiseen. Ensioletukseni oli ollut, että koulutus liittyisi tulevaan kuntaliitokseen. Mutta sitten nousi ajatus, että olemmekohan olleet vastarannan kiiskejä esimiesten mielestä. Emme ole hihkuen suopuneet kaikkiin uusiin työmuotoihin, kun kerran resurssia ei ole herunut yhtään lisää. Olen yrittänyt työssä lähinnä keskittyä omaan työhöni, siihen jota koen osaavani ja josta pidän. Mutta en voi sille mitään, että kokouksissa ja sisäisissä koulutuksissa koen usein enemmän latistuvani ja ärtyväni kuin innostuvani. Olenkohan asennevikainen vai muutosvastarintainen? Torstaina työpäivä oli helpompi, hallittavissa. Pääsin kotiin ajallaan. Eikä päivä jättänyt jälkeensä kuin väsymyksen. Haasteellisemman työpäivän jälkeen jää tunne, että on saanut jotain aikaan. Mutta joka päivä ei jaksaisi yhtä suuria haasteita...

Nyt on siis edessä viikonloppu. Seuraavan kerran menen työhön keskiviikkona. Jotain jouluvalmisteluja voisi tehdä, ettei tule kiire. Sillai fiilistellen. Välillä pysähdyn ikkunaan ja tuijottelen takapihalle. Kun lunta on tullut lisää, ja valot valaisevat lumen, ja lumi kertaa valot, on piha niin satumainen.

Läähätän ja läkähdyn

2008-12-08T19:28:00.004+02:00

Alkoi pyöriä mielessä se sävel: "Läähätän ja läkähdyn,Y, Y-Y!" Se taitaa jatkua, että syövereissä syleilyn. Ö, Ö-Ö. Ei täällä vaan semmoisissa syövereissä. Vaan palaudutaan taas päivän työstä. Tuo laulu menee sentään duurissa - se, mitä nyt nuoteista tiedän. Ja duurissa täälläkin sentään. Sen verran totean, että on pakko antaa työlle pikkusormen kynsi vapaa-aikana ja alkaa lukea kotonakin työsähköpostit. Muuten ei-tuu-mittään!

Oikeasti taustalla soi Paul Simonin Graceland. Ja pääni nyökkii tahdissa. Ihana! Kiitos, Katriina!

En jaksa nyt oikealle lenkille, mutta ainahan voi tehdä virtuaalilenkin. Nnnnoh, hikoilun ja hengästymisen kanssa nyt on niinjanäin. Mutta kyllä se virtuaalisestikin virkistää. Siis palataan tuokioksi eiliseen.

Pilvet roikkuivat tuttuun tapaansa niskaa hipoen. Silti varustauduimme eiliselle lenkille kameroiden kanssa. Jos JOTAIN kuvattavaa tulisi vastaan. Tuntuu siltä, että kun on tottunut nyt kulkemaan kameran kanssa, löytyy aina jotakin ihmeteltävää tai ihasteltavaa. Annoin raahata itseni läheiseen lintutorniin. Sillä tiesinhän, että muuttolinnut ovat aivan jossain muualla ja pesinnän kanssa on niin ja näin. Siksi yllätys olikin hieno, sillä se ääni, mikä syntyi, kun vapaat laineet liplattivat jään alle ja soittelivat kaisloja, oli ihmeellinen. En ollut koskaan kuullut sellaista ääntä aikaisemmin, kaupunkilaistyttö.

Sinnikkäästi etenimme rantaraittia. Oli niin liukasta, että vauhti oli hitaahkoa ja takajalka lipsui. Eikä mitään mieltä nostattavaa katseltavaa. Veneetkin hytisivät ohuen lumipeiton alla.

Silloin muistimme Kallen, jota emme olleet käyneet tervehtimässä moneen kuukauteen. Kalle asuu paikallisessa vihermaassa, jossa nimensä mukaan on kesä ainainen. Herätimme sen unestaan. Vaikutti siltä, että keskeytetty päiväuni aiheutti mieliharmia, sillä se kaivautui sanomalehden alle ja käänsi selkänsä meille. Eikä vastannut, vaikka hoimme sille "päivää" ja "terveterve" monet kerrat. Päätimme lopulta poistua näyttämöltä tappion kärsineinä. Jos ei huvita, niin ei huvita ja olkoon sitten! Mutta silloin kuului käheällä äänellä:"Päivää, päivää!" Kaikki oli meille anteeksi annettu. Saimme kuunnella vuolasta juttelua. Ja kun lopulta oli aika lähteä kotiin, se yritti huudella meitä takaisin kirkumalla kimeästi.

Niin, Kalle on kakadu, älykäs, utelias papukaijalintu. Sen ikää en nyt muista, mutta ei se aivan eilisen teeren kakadu ole. Oli ihmeellistä muistella, että tuollaisia Kalleja bongasimme kymmenien lintujen parvina tienposkessa ajellessamme siellä aussiteillä. Huoh!

Suunnitelmia ja niiden muunnelmia

2008-12-06T13:04:00.002+02:00

Suunnitelmat ovat sitä varten, että niitä muutetaan. Tällaiseen johtopäätökseen kasvoin jo silloin, kun lapset olivat pieniä. Saattoi kulua viikkokausia ennen kuin sovittu kyläreissu toiseen lapsiperheeseen toteutui. Sillä jos ei joku omista lapsista sairastunut juuri parahiksi, niin isäntäperheessä jylläsi tauti, jota ei ehdoin tahdoin halunnut hakea omaan kotiin.

Edellinen riitänee pohjustukseksi aiheeseen. Sillä tämän itsenäisyyspäivän olemme viettäneet tiiviisti omassa kodissamme suunnitellun kyläreissun sijaan. Mies heräsi kaksi päivää sitten silmä punaisena ja eilen se oli edelleen punainen. Mitä siitä silmästä nyt turvonneiden luomien välistä näkyi. Eikä autolla ajamisesta tullut mitään, sillä auton ilmastointilaitteen tuuli sai silmän lisäksi kyynelöimään vuolaasti. Lääkäri antoi eilen reseptit ja hoito-ohjeet ja näyttää siltä, että maanantaina on käytävä arvuuttelemassa toista diagnoosia. Kyläpaikan isäntä arveli peruutusta soitellessamme syyksi avaimenreiästä kurkistelua. Mutta eikös siitä tullut näärännäppy ja tuo ei ole nyt sitä...

Tämän päivän kuvitukseksi sopinee kansalliskukkamme kielo.

Aamulenkin jälkeen olemme siis kökötelleet kotosalla. On ollut aikaa soitella puheluja, joiden suo kestävän pitempään. Ja joulukorttien tekoon on ollut kyllin aikaa. Ylellistä. Mies kypsensi pakastimesta löytyneen strutsinlihan - suomalaiskansalliseen tapaan. Juhlan kunniaksi nautimme sitä viinin kera.

Kukaan ei uskoisi varmaan, jos väittäisin olleeni kotona ja välttäneeni the Juhlien seuraamisen televisiosta. En välttänytkään. Kokonaan. Alussa seurasin hyvinkin tiiviisti ja lopussa toisella silmällä. Toinen silmä ja ajatukseni olivat keskittyneet korttien tekoon. Viimeisen vuoden aikana on tullut seurattua telkkaria hyvin vähän. Eikä tämän päivän tarjonta lisännyt kiinnostustani. Vaikka suon kyllä juhlat linnassa. Ihmettelen sitä katkeran kateellisen sävyistä keskustelua, jota viime aikoina olen ollut huomaavinani ainakin paikallislehdessämme. Ja televisiossa juhlia pilkattiin jossain "huumori"-ohjelmassa aivan ala-arvoisesti. Itsenäisyys on hieno asia ja sen juhliminen on paikallaan.

Jahas, itsenäisyyspäivä olikin jo eilen. On aika siirtyä unten maille. Jatkot jäävät nyt väliin... Hyvää yötä!

Kunnon kohotusta

2008-12-05T07:11:00.005+02:00

Ensimmäinen viikko puolivapautta alkaa olla lopuillaan. Maanantaina on aika mennä työhön. Ajatus siitä tuntuu jo hyvältä. Viikko on kulunut äkkiä, liian äkkiä, sillä en ole saanut tehtyä asioita, joita olin suunnitellut. Kuvittelin tekeväni paljon kodin siisteyden hyväksi, mutta en ole saanut aikaiseksi. Parina päivänä olen laahustanut aamutakissa, puuhaillutkin, iltapäivään saakka. Ja olen nauttinyt yksinolosta. Mutta toimetonna laahustamista ja yksinoloa pitää nauttia säästellen, kuin lääkettä. Jos sitä nauttii liikaa, alkaa tulla sivuvaikutuksia, olen huomannut. Minulle tulee nopeasti tunne, että elämä on kulunut hukkaan. Tänä aamuna luin kaupunginosalehdestä paikallisen valtuutetun joulukolumnia. Hän toivotti ihmisille kaamosrauhaa ja laskeutumista hitauteen. Hm, niinhän juuri olen toiminut!

Tämän viikon ilonaiheita ovat olleet ystävät. Eilen sain vieraaksi kaksi ystävää, joihin olen tutustunut työssä jo vuosia sitten. Olen monesti miettinyt, olisinko minä tällainen minä ilman näitä ystäviäni. Sillä niin antoisia ovat olleet monenmonet keskustelut elämästä, parisuhteesta, naisena olosta, kaikesta... He ovat haastaneet minua peilaamaan aivoituksiani. Enää emme ole ehtineet paljoakaan työssä juttelemaan kuin päällimmäisiä kuulumisia, mutta kohtaamiset vapaa-ajalla kulttuurista nauttien, tai muuten vain, ovat syventäneet ystävyyttämme. Tulevaisuudessa työtoveruutemme tulee muuttumaan, loppumaankin, mutta ystävyys jatkuu.

Eilinen päivä alkoi siis vauhdikkaasti. Aamulenkillä keräilin puhtia "edustustilojen" raivaamiseksi vierailukuntoon. Se tarkoitti käytännössä monta keikkaa yläkertaan tavaroita roudaten. Sitten nopeasti tarjoiltavat kuntoon. Vieraiden tultua unohtui aika. Ja mieli sai kunnon kohotusta.

Ystäväni tuntevat levottoman sieluni, joka kaipaa jatkuvasti kauas, aurinkoon. Mikäpä olisi ollut siis parempi tuliainen tällaiselle puoliköyhälle ystävälle kuin säästöpossu. Ohjeeksi annettiin laittaa sinne sata euroa. Mutta oliko se kuukaudessa? Viikossa?? Päivässä????

Päivän päätteeksi sain jutella vielä kaksi puhelua. Ensimmäinen tuli työtoverilta, konserttiystävältä. Vaihdoimme puolen vuoden kuulumisia ja sovimme kohtaamisesta viimeistään ensi vuoden ensimmäisessä konsertissa. Ja toinen puhelu oli Skypellä. Juttukavereina olivat vävy, tytär ja isompi lapsenlapsi, erikseen ja yhdessä. Pienempi hoilasi jossain taustalla. Tyttö seurasi herkeämättä kuvaruudusta, kun rapistelin ja availin säästöpossupakettiani. Yhteislaulusta ei nyt tullut mitään. Hän sanoi tomerasti "En!". Mutta mummi kelpasi puhaltamaan pipit sormessa, kyynärpäässä ja kummassakin jalassa. Hän asetteli paranneltavan paikan lähelle ruutua ja mummi puhalsi, pappakin. Taisivat pipit loppua kesken...

Tämän viikonlopun suunnitelmiin kuuluu lisää ihmisiä. Suunnitelmissa on ajella huomenna pojan appivanhempien luokse yhdeksi yöksi pikkujoulua viettämään. Huomenna aion myös soittaa kaksi puhelua, enolle ja Miehen tädin puolisolle. Nämä rakkaat vanhat herrat viettävät kenties viimeistä itenäisyyspäivää. Eno oli ollut juuri sairaalassa, koska sisäinen verenvuoto oli vienyt voimat. Syytä vielä selvitellään. Ja Miehen tädin puoliso on joutunut sairaalahoidon jälkeen kuntoutuslaitokseen, jossa selviää lopullinen hoitopaikka. Alzheimer-sairaus on edennyt nopeasti ja avun tarve on kasvanut liian suureksi. Toisilleen rakkaat vanhat ihmiset ovat joutuneet eroon. Haluan soittaa näille veteraaneille ja kertoa jälleen kiitollisuuteni siitä, että he ovat olleet mukana turvaamassa itsenäisyytemme säilymistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja viikonloppua sinullekin!

Tiistaita koko päivä

2008-12-02T19:26:00.003+02:00

Tänään on pidellyt jälleen pimeää ja sadetta. Vicki Li ilahdutti blogissaan kesäkuvilla. Se sai minutkin kaivelemaan arkistojani. Jossain tuolla loskan alla tällainenkin kesä odottelee puhkeamistaan. Suunnittelin viritteleväni valoja tänään pihalle. Mutta en voinut mennä kastumaan sinne. Enkä hennonnut Miestäkään pyytää; olisi varmaan mennyt. Huomenna sitten. Mañana.

Tänään päivä meni jälleen kaupungilla asioiden. Ostin valmiiksi postimerkit joulukortteihin. Tarvitsee enää tehdä ne ja kirjoitella osoitteet. Tai viime tipassa rynnätä kauppaan ostamaan kortit ja kirjoituttaa Miehellä puolet osoitteista. Huoh! Joulu sinänsä ei aiheuta mitään stressiä tai hössötystä. Lasten kanssa olemme muutamien vuosien ajan panostaneet vain yhdessäoloon. Lahjoja saavat vain pienimmät, tyttären lapset ja siskoni lapsenlapset. Isompien lahjaa on se yhdessäolo ja hyvä ruoka. Yritin löytää jotain uutta kivaa peliä isompien yhdessä pelattavaksi, mutta en löytänyt. Joskus aikaisempina jouluina olemme tehneet yhdessä suurensuurta palapeliä. Tehneet tuntikausia ja höpötelleet. Yhtenä jouluna Kerttu-koira ratkaisi kilpailun siitä, kuka saa laittaa viimeisen palan. Meni ja söi sen!

Tänä vuonna vanhemman tyttären perhe tulee meille ja nuorempi tytärkin tulee poikaystävänsä kanssa. Pojalle ja miniälle lähetin paketin. Saapa nähdä, ehtiikö jouluksi.

Joululevyjä ei ole tullut vielä kuunneltua. Nämä pimeät päivät ovat vaatineet reippaampaa menoa. Viime päivinä se on ollut afrikkalaista musiikkia, joka on saanut minut mukaansa tanssahteluun, polvet koukussa ja takalisto rytmissä keinahdellen.

Tänään tapasin kaupungilla ystäväni, joka tutustutti minut uuteen salaattipaikkaan. Pidän paikoista, joissa on mahdollisuus ruokailla rauhassa ja jäädä jutustelemaan vielä kuulumisetkin. Niin, toki salaatinkin pitää maistua hyvältä.

Kuntoilun eteen tein tänään sen verran, että kävin tiedustelemassa aikaisemmilta vuosilta tutun kuntokoulun nykyistä tarjontaa. Kun työpäivät alkoivat tuntua liian raskailta, en jaksanut mennä enää ryhmiin ja sanouduin sieltä irti. Ennen sitä olin "sakottanut" itseäni jo erinäisiä kuukausia maksamalla kuukausimaksun tyhjästä. Taidanpa aloittaa kuntokoulussa jo tällä viikolla uudelleen. Mies suunnittelee myös liittymistä sinne. Joillakin tunneilla voimme käydä yhdessä. Uskon, että saan vähitellen lisättyä jaksamistani. Vieläkin muistan sen hyvän olon, joka viipyili vielä pari päivää syvävenyttelyn jälkeen. Sitä oloa olen kaivannut.

Eih. Nyt lähden koluamaan kaappia ja kaivelemaan laatikoitani. Joulukorttien teko alkaa...

Ensimmäinen päivä

2008-12-01T20:46:00.006+02:00

Mitä ihmettä voi kirjoittaa päivänä, jolloin aamu ja ilta ovat kohdanneet toisensa ja päivä on ollut siinä välissä vähän vähemmän pimeä hetki. On pitänyt kiiruhtaa kaulukset pystyssä ja yrittää suojautua pisaroilta, jotka tuuli on pyöräyttänyt varjonkin alle. Ihminen, joka on varustettu valokennolla, ei voi kuin vääntäytyä puoliväkisin saadakseen edes osan suunnittelemistaan asioista toteutettua. Huoh, en kessssstä tätä kaamosta!

(Tuo lumikin on sulanut sateen mukana pois. Ei sekään enää valaise.)

Tämä viikko on vapaata työstä. Näin olen nyt suunnitellut: Viikko työtä ja viikko vapaata, ainakin toistaiseksi. Viikko aina aikaa elämälle. Olen päättänyt antaa enemmän aikaa ihmissuhteille, harrastuksille, kodille ja hyvinvointini kohentamiseen.

Eilen oli syntymäpäiväni. "Muutamaan" vuoteen ei ole tullut enää laskettua, montako yötä on vielä nukuttava ennen syntymäpäivää. Eikä ole tullut enää toivottua, että vuosi kuluisi nopeasti. Se kuluu toivomattakin. Suuren osan päivästä istuin eilen hiljaa mietiskellen. En voinut olla laskematta, että tämän ikäisenä äidilläni oli enää neljä vuotta elinaikaa. Ja tässä iässä hänen elämänsä laatua heikensi jo vakava sairaus, syöpä. Tunnen kiitollisuutta siitä, että saan vielä näin nauttia elämästä. Ehkäpä siksi tämä kiitollisuus, että elämän rajallisuuden ymmärtää selkeämmin kuin nuorena. Ja hyväksyy.

Päivän iloisempi osa alkoi illan korvissa, kun nuorempi tyttömme ja hänen poikaystävänsä sekä me Miehen kanssa kohtasimme keilahallilla. Tunnin kisailu painavaa palloa työnnellen päättyi parhaalla mahdollisella tavalla: Jokainen oli melko tyytyväinen suoritukseensa. Pallo ei vierinyt suoraan ränniin liian usein ja välillä joku sai kaikkikin keilat nurin, yhdellä tai kahdella heitolla. Ja hauskaa oli. Pelin jälkeen suunnistimme yhdessä ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja seura mitä parhainta. Kiitos!

Tämän päivän vietin asioilla. Kävin työterveyshuollossa, sillä ajatukseni on nyt aloittaa kunnon kohottaminen. Muutaman viimeisen vuoden aikana on kuntoilu jäänyt liian vähälle. Ja sitten pistin uuden passin vireille. Sille tulee olemaan käyttöä, toivottavasti! Nuoremman tytön kanssa kohtasimme vielä kaupungilla lähes sattumalta (pienen kaupungin etuja) ja päädyimme kahvilaan. Miten ihanaa olikaan uppoutua pitkään keskusteluun nuoren, viisaan naisen kanssa!

Tänään oli loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Heijastus

2008-11-29T16:39:00.003+02:00

Valokuvatorstain 110. haaste on "Lasi". Lasi heijastaa, muuttaa kuvan kuvajaiseksi.
(Klikkaa suuremmaksi.)

Terveiset etelästä

2008-11-24T18:52:00.007+02:00

Tarina alkaa siitä, että perjantaina matkasimme junalla etelään, matkalla olevan tyttären perheen kotiin "hotelliin". Olemme Miehen kanssa siunailleet jo moneen kertaan sitä, että valitsimme kulkuneuvoksi junan - sekä hyvässä että ei-niin-hyvässä - mielessä. Mutta siitä tuonnempana.

Lauantaina vietimme pitkän päivän Helsingissä, joka oli koristautunut jo pikkujouluun. Ensimmäiset tunnit kuluivat ahkerassa talvitakin etsinnässä, sillä sulkasatoisen untuvatakin tilalle piti löytyä jotain uutta lämmintä. Ja löytyihän se viimein, illan korvissa, kun jo toivoni menettäneenä kurkistin nopeasti "vielä tuonne".

Lounaalla olimme jo suunnitelleet päivän muuta sisältöä. Kansallisteatterin esitykset eivät nyt houkutelleet. Ja Ateneumille ei ollut riittävästi aikaa. Mieluummin olen menemättä taidenäyttelyyn kuin juoksen sen läpi. (Oriveden Purnussa on tullut sekin aikoinaan koettua. Älytöntä!) Mutta Miehen hakemasta elokuvateatterin ohjelmalehtisestä löytyi jotain kiinnostavaa: Faustin tuomio, säveltänyt Berlioz, suorana lähetyksenä Metropolitan-oopperasta. Ihmeeksemme saimme vielä liput esitykseen, ja esityksen alkaessa olimme vielä enemmän ihmeissämme, sillä sadan hengen salissa oli vain parikymmentä kuulijaa. Nyt olisi hyvä tilaisuus snobbailla, mutta tunnustan, että ooppera oli kyllä minulle tuntematon ja sen musiikkia muistan ehkä joskus kuulleeni, osittain.

Me, kaksikymmentä kuulijaa, saimme osaksemme lähes Vip-kohtelun. Takit saimme jättää säilöön, näytännön alkua odottelimme pienessä kabinetissa ja väliajalla meille oli katettu sinne tarjolle virvokkeita. Ennen oopperan alkua syntyi yhteys Metropolitaniin ja saimme kurkistaa kulisseihin. Susan Graham, naissolisti esitteli oopperaa. Väliajalla esittäytyivät kapellimestari, ohjaaja, lavastaja sekä miessolistit. Kamera kiersi myös yleisön joukossa, kuin oma katseemme. Ihmettelimme yleisön arkista pukeutumista. Olin näkeväni yhdellä naisella kauppakassinkin. Hehän olivat tulleet seuraamaan oopperaa puolenpäivän aikaan.

Sitten esitys alkoi. Upea esitys. Ja musiikki, pidin siitä. Eniten pidin Mefistofeleesta sekä kuoro-osuuksista. Jostain syystä tenorit eivät ole suurimpia suosikkejani. Lavastus, koreografia, uusi video-digitekniikka (mikä se hieno ilmaus nyt onkaan). Esitys tempaisi mukaansa. Äänentoisto ei ollut kohdallamme paras mahdollinen. Katsomossa oli vain kahdeksan riviä ja olimme jättäytyneet turhan taakse. Kaipasin tunnetta siitä, että olemme tapahtumien keskellä. Oopperaesityksiä on kesään mennessä vielä seitsemän. Toivon, että tämä on vasta alkua ja oopperavienti (esityksiä oli samanakaisesti useissa maissa) tulee tavallisemmaksi käytännöksi. Ja että äänentoisto ja muut olosuhteet muuttuvat paremmiksi. Mutta näilläkin ehdoilla, todella nautittava ilta!

Sunnuntain ohjelmamme tiedättekin jo. Siivoilimme tyttären perheen kodin vastaanottamaan heidät loppuviikosta takaisin. Huomasimme tuulen, joka vähitellen alkoi pyörittää lunta taivaalta. Mutta emme aavistaneet, että pääsisimme kotiin vasta aamuyöllä. Sitä edelsi pitkän pitkä odottelu rautatieaseman hallissa, loputtomien, sekavien kuulutusten kuuntelu, kiipeily lumen peittämillä asemalaiturin portailla ylös ja alas, värjöttely lumituiskussa ja tulemattoman junan odottelu. Lumi oli yllättänyt veeärrän aivan täysin. Pääsimme kotiin vasta lähes neljä tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Silti meitä lohdutti suuresti ajatus siitä, että matkan teko omalla autolla tuossa kelissä olisi ollut äärimmäisen kurjaa.

Ja nyt. Nukuttaa! Sillä viime yön unet jäivät vähiin. Hyvää yötä!

Tämän aamun ilonkyven

2008-11-21T09:23:00.002+02:00

Tänään on vapaapäivä. Iltapäivällä lähdemme Miehen kanssa kohti etelää. Junalla. Pidämme sitä mukavampana tapana matkustaa näillä keleillä. Valloitamme vanhemman tyttären perheen kodin pariksi yöksi. He tulevat matkalta viikon päästä. Ajatuksemme on urakoida koti kuntoon ja varustella kaappiin jotain syötävää heille. Avuntarjouksemme otettiin ilolla vastaan ja avain tuli postissa jo viime viikolla. Ja olihan meillä oma lehmäkin ojassa. Tai jos ei nyt lehmä niin ainakin takaneljännes. Huomenna olemme ajatelleet nauttia Helsingin kulttuuritarjonnasta. Teatteria, konsertti tai edes taidetta. Junassa on aikaa tutkia Hesaria ja katsoa, mitä on tarjolla.

Oikeasti minun pitäisi nyt olla jo yläkerrassa imuroimassa. Mutta säleverhojen nosto sai jälleen etusormeni sykkimään, enkä voinut olla näppäilemättä näitä muutamia rivejä. Näky ikkunasta toi mieleen yhden lempirunoistani. Se on Maaria Leinosen kirjoittama.

"Ei niin onnetonta päivää
ettei pientä
ilonkyventä tarjoa:
linnun helkähdyksen
kastepisaran
kuurankiteen
kimalluksen verran.

Ja taas jaksat -
etkö jaksakin?"

Hyvää viikonloppua sinulle!

Ihmeen hyvä tulla kotiin

2008-11-20T21:22:00.006+02:00

Palasin jälleen työhön. Puhuminen yskitti ja päivän mittaan sain monta kertaa selitellä pöydän toisella puolella istuvalle ihmiselle, että "Kunhan tässä yskiskelen. Tämä ei tartu, hiiiiii-köhhhh!". Muuten päivä oli tavanomaisen tiivis ja antoisa.

Aamulla säleverhojen nosto sai aikaan ihastuneen huudahduksen. Lumi oli kuorruttanut pensaat ja puut. Sekä takapihan kuolleet kasvinjämät. Tänä syksynä ne jäivät keräämättä pois, kun matka, sateet ja flunssa saivat aina siirtämään hommaa. Mañana. Keväällä sitten.

Tuntui hyvältä tulla illalla kotiin, sillä toissailtainen perhekokous miehen kanssa on alkanut kantaa hedelmää. Alakerta alkaa näyttää jo siedettävän siistiltä. Mies on raivannut kiitettävän määrän "kaikkea tärkeää" omille paikoilleen. Tuntuisi hyvältä lopettaa juttu nyt tähän. Mutta on jatkettava. Sillä täytyy tunnustaa, että olen palautellut erinäisiä pinoja "kaikkea tärkeää" paikoilleen minäkin. Pelkästään omien jälkien siivous ja tavaroiden paikalleen palauttaminen kohentavat kotiamme jo paljon Avotakka-suuntaan. Nnnohh, ehkä hieman liioittelen, sitä Avotakkaa.

Tämän päivän loppukevennykseksi olisin voinut tehdä pihaan lumienkelin. Mutta jääköön. Laitan sen sijaan Apu-lehdessä, Lasten suusta-palstalla olleen jutun:
"Katsoimme Sateen, 3 vuotta, kanssa ikkunasta ja odotimme äitiä hakemaan hänet yökylästä. Selitin hänelle, miten ihmiset ovat menossa kotiin ja ihmiset kävelevät ja juoksevat. Sitten äiti jo tulikin, ja sanoin Sateelle: "Nyt tulee äiti." Sade katsoi minua totisena aivan läheltä silmiin ja kysyi: "Onko äitikin ihminen?"

Suuri keskustelu

2008-11-18T20:49:00.006+02:00

Tauti alkaa helpottaa. Sain nukuttua viime yön ilman pahoja yskänkohtauksia, höyryhengitystä ja lämmintä juomaa. Tyyny on vielä painettava kylkeä vasten yskiessä, niin sattuu. Mutta kuvissa ei näkynyt keuhkokuumetta. Eikä muutakaan. Ja ääni alkaa jo kestää puhumista. Juuri sillä äänellä ehdotin Miehelle ennen hänen työhön lähtöään, että pitäisimme perhekokouksen lähiaikoina, aiheena kotitöiden jakaminen. En kestä ajatusta, että pian lisääntyvä vapaa-aikani täyttyisi turhista yrityksistä parantaa kotimme siisteystasoa. Miehen mielestä sopiva päivä oli tänään.

(Melbournen museossa napattu kuva. Klikkaa isommaksi.)

Päivä livahti nopeasti, hyödyllistä ja täysin hyödytöntä puuhaillen. Mieleni askarteli jo illan aiheessa. Hämmästyttävää, mutta vastaavanlaista keskustelua kotitöiden tekemisestä meillä ei ole koskaan ollut aikaisemmin. Kinastelua joskus, harvoin sitäkään. Paljon olen niellyt kiukkua. Nalkuttanut ja yrittänyt olla nalkuttamatta. Se ei toimi. Mies on kyllä osallistunut kotitöiden jakoon ja osaa jo itsekin ryhtyä. Mutta vähitellen, kun työ on imenyt voimani, on kotimme siisteystaso romahtanut. Kauhea tunne: Inhottaa, kun on sotkua, eikä vain jaksa aloittaa urakkaa, joka veisi enemmän kuin päivän. Väärään paikkaan unohtuneita tavaroita on siellä ja täällä, kadonneita juuri-nyt-tärkeitä-esineitä etsitään ja etsitään ja ne löytyvät lopulta aivan väärästä paikasta. Uhh, kauheaa energian tuhlausta. Yläkerrasta kulkeutuneet tavarat pinoutuvat välillä pitkälle olohuoneen pöydälle ja vaativat takaisin yläkertaan roudaamista. Yläkerran työhuone pursuilee vaatteita, jotka vaativat siirtoa. Varmuuden vuoksi lisään, että imuroitu sentään on ja ei ole torakoita eikä kirppuja sun muita ötököitä.

Mies palasi kotiin aikaisin. Vähitellen pääsimme aloittelemaan keskustelua. Yhteisen tavoitteen selventäminen oli yllättävän helppoa. Kumpikin halusi siistiä ja viihtyisää kotia. Sitten lähdimme avaamaan sanaa kotityö. Määrittelimme päivittäiset, viikoittaiset ja aina tarvittaessa hoidettavat tehtävät. Aina tarvittaessa tehtävien listasta tuli pitkä, sillä myös helposti näkymättömäksi jäävät työt listattiin. Töiden jakaminen ei tuottanut vaikeuksia. Kuukauden päästä pidetään seurantakokous. Hyvä me!

Kakkua suupielessä

2008-11-17T17:45:00.008+02:00

Tänään Mies kyyditsi minut lääkäriin ja röntgenin sekä leipomon kautta kotiin. Ajellessamme aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja syksynruskeat pensaat kukkivat kristalleja.

Joimme Miehen kanssa kakkukahvit. Sitten hän lähti työhön. Minun lomani jatkuu vielä kolme päivää. Yksin ollessani laitan usein levyn soimaan. Tänään kuuntelin Mozartin viulukonserttoja. Ne saavat levolliseksi ja iloiseksi samanaikaisesti.

Ajatus matkasi marraskuun seitsemänteentoista päivään vuosia sitten. Yön aikana oli satanut räntälunta nilkkaan saakka. Pojalle oli noussut yöllä kuume muutaman päivän yskän jälkeen. Mies lähti varhaisella junalla Varkauteen ja minä ajelin pojan kanssa taksilla lääkäriin. Olisi ollut melkoinen urakka työntää rattaita nuoskassa varsinkin juuri sinä päivänä. Sain pojan juuri nukahtamaan päiväunille ensimmäisen rohtonsa saaneena, kun Hän päätti saapua. Tyttömme. Juuri laskettuna päivänä. Mies palasi iltajunalla ja sai jo asemalla kuulla uutiset. Miten sitä aina joskus ajattelee, että nuorena sai enemmän aikaan päivässä kuin nykyisin...

Tällaisena päivänä ihmettelee, miten äkkiä aika on kulunutkaan. Olin silloin nuorempi kuin tyttömme nyt. Ja hänkin on jo äiti. Tytön syntymäpäivää juhlistaaksemme joimme siis miehen kanssa kahvit. Ja kakkua.

Uskon, että tyttömme siellä jossakin meren rannalla hiekkakakkujen äärellä on saanut oikeaakin kakkua sen "laskimomatoteen" kanssa. Otan maapallon käteeni ja painan suukon siihen kohtaan, missä tytär, vävy, hiekkakakuntekijä ja hiekkakakunrikkoja ovat. Sitten käännän maapalloa. Menköön toinen suukko tuonne. Ja kolmas - tuonne.

Mies sai taas tekstiviestin

2008-11-16T21:59:00.004+02:00

Vanhemmalta tyttäreltä tuli isälleen kysymys Sieltä Jostakin, missä aurinko näkyy: "Mikä on verveine? On joku kasvi kai :-)"

Ja vähän ajan kuluttua toinen viesti: "Okei. Juodaan sitten laskimomatoteetä."

Mihin lapsemme maailmalla joutuisivatkaan, jos isä ei olisi yhtä lähellä kuin lähin känny!

Ei virka-aikaan sairas

2008-11-15T11:27:00.010+02:00

Tauti jatkuu. Alkaa näyttää siltä, että en tokene vielä maanantainakaan työhön. Eilen illalla nousi vielä kuume nopeasti, värisyttäen minua kahden täkin alla. Yksi täkki sentään vähemmän kuin edellisiltana. Silloin oli vielä Mieskin pitelemässä kiinni, sillä tärisin kuin kolmannen luokan draaman voipuva näyttelijätär. Suorastaan pelottavaa. Onneksi ei kestänyt kauan.

Olen ollut lähes puhumaton nämä päivät. Eilen uskaltauduin jo soittamaan vanhemmalle tyttärelle, joka perheineen lensi eilen illalla lämpimään. Yritin jutella isomman lapsenlapsenkin kanssa. Hän ihmetteli hiljaa aikansa kähisevää puhettani ja alkoi sitten möristä vastaukseksi matalaa mörinää...

Tänään hiivin pienen happilenkin taloa kiertäen ja sen seurauksena kärsin kovia yskänpuuskia. Keuhkot puhdistuivat. Ihan vesi tirskui silmistä ja... Nnnohh, tiedättehän, tytöt. Nyt sitten pähkäilen, että uskaltautuako häiritsemään terveysasemalle. Täällä saa mieluiten sairastaa vain virka-aikaan.

Tästä perspektiivistä on maailmaa siis tullut katsottua viime päivinä.

Sattumalta huomasin pensasaitamme päällä oravan, joka tasapainoili omena suussaan määrätietoisesti. Se löysi etsimänsä, tukevan oksanhaarukan, johon se painoi saaliinsa. Huomasin, että pensaaseen oli varastoitu jo muitakin omenia.

Matkan vuoksi keräämättä jääneet omenat ovat siis hyötykäytössä. Muutaman linnunkin olen huomannut niitä nokkivan. Taas ovat tintit istuskelleet paikassa, jossa vielä kaksi talvea sitten oli ruokaa pursuileva lintulauta. Muistavatkohan ne? Näyttää siltä, että ne ovat löytäneet jo uuden ruokapaikan, sillä nyt niitä ei ole näkynyt enää. Mitä nyt joku satunnainen pensaan tutkija. Taisin jo kertoa aikaisemmin, että taloyhtiömme asukkaat tekivät yhteisen sopimuksen lintujen ruokinnan lopettamisesta, koska pulut alkoivat pesiä ruokapatojen äärellä kattorakenteissa. Se on auttanut. Mutta pikkulintuja kaipaan. Omenapuusta kuvaa ottaessani välähti salamavalo. Keskellä päivää!

Valoon ja kesään on vielä aikaa, mutta siellä se oksien kätköissä lymyilee. Uusi kesä.

Sokeria pohjalta. Elämyksiä, ihmettelyä ja ihastelua

2008-11-11T12:39:00.050+02:00

Nyt ei mene lujaa, sillä syksyn ensimmäinen flunssa on kaatanut minut. Mies aloitti jo viime viikolla tautinsa potemisen ja luulin jo välttäneeni koko vitsauksen. Mutta ei. Maanantaina alkoi kurkku tuntua aina vain kipeämmältä ja jätin työpaikan ylipitkän päivän jälkeen, vilusta väristen. Kuume oli nousussa. Lapsena poistetut nielurisat saavat aikaan sen, että flunssavirukset tulehduttavat aina kurkunpään. Että nieleminen voikin tehdä kipeää!

Ei hyvin mene! Viiden työpäivän jälkeen jo sairauslomalla. Työpäivät ovat olleet raskaita. Varsinaisen työn lisäksi olen joutunut soittelemaan paljon ja muuttamaan työsuunnitelmia, koska sijaiseni oli pakannut päivät liian täyteen jo etukäteen. Ei ollut enää tilaa nopeasti reagointia vaativille asioille. Vaatii aikaa, että työn rytmi tulee tutuksi. Siihen vaikuttaa yllättävän moni asia, jotka vähitellen oppii ottamaan paremmin huomioon. Eikä sittenkään täydellisesti.

Tänään olen siis lepäillyt kotona ja välillä kasannut blogia. Löytyi vielä monenmonta kuvaa, joista ajattelin kertoa jotain. Kuvat tulevat nyt epäjohdonmukaisessa järjestyksessä. Ja tarinat. Niin kuin yleensä, kun kertoillaan matkasta. Lisään tarinaa kuvien herättämillä muilla muistoilla. Sitten Australia on raportoitu riittävästi puolestani. Ehkä. Olethan muuten huomannut, että kuvani voi klikata suuremmaksi, yleensä.

Ensimmäinen ihastelun aihe ovat linnut. Papukaijat, kakadut, magpiet, pienet sinisenhohtoiset hyppijät, töyhtöpulut, noisy minerit, varpuset, mustarastaat ja kaikki muut. Papukaijojen runsaus yllätti, sillä niitä lenteli aivan kaupungissa. Samoin kakaduja, joita näimme myös muutaman kymmenen linnun parvina aivan tien penkalla. (Papukaijakuvat ovat Miehen ottamia) Harakkaa suurempia magpie-lintuja oli myös puistoissa ja joskus näki niitä puissa parvena rupattelemassa keskenään huilumaisella äänellään. Pesimisaikaan lintu on aggressiivinen pesänsä puolustaja, joten varoimme menemästä liian lähelle niiden reviiriä ettei tullut nokkaisuja.

Ensimmäinen päivä Melbournessa päättyi vahvaan elämykseen. NGV, National Gallery of Victoria, oli tuottanut Lontoon Albert-museosta Art Deco-tyylistä kertovan näyttelyn. Siinä esiteltiin kaikki ajan henkeen kuuluvat osaset koruista arkkitehtuuriin ja puvuista huonekaluihin. Huolellisesta työstä kertonee jopa galleriarakennuksen eteen rakennettu valaistu portti. Myös näyttelytilaan oli rakennettu elokuvateatterin sisäänkäynti. Kerrassaan upea näyttely.

NGV-kokonaisuuteen kuului useampi rakennus ja gallerioita oli monia. Vaikuttava oli aboriginaalitaiteen näyttely. 1990-luvulta alkaen heidän taiteensa on alkanut saada tukea ja perinteinen muotokieli on saanut uuden ilmaisukeinon uuden tekniikan avulla. Vahabatiikkimenetelmällä oli tehty myös upeita kankaita. Näyttely alkoi avata minulle aboriginaalien tarinaa ja herätti mielenkiintoni hankkia lisää tietoa. Muissa saleissa oli australialaista ja ulkomaista taidetta menneiltä ajoilta nykypäivään. Jotkut taiteilijat olivat saanet vahvoja vaikutteita Australian luonnon erilaisesta värimaailmasta verrattuna Eurooppaan. Mielenkiintoista.

Yhtenä päivänä menimme lähes keskikaupungilla sijaitsevaan vankilamuseoon. Suosittuja siellä ovat opastetut kierrokset, joilla ennalta varautumaton opastettava huomaakin yllättäen saavansa vangin kohtelun. Me valitsimme omatoimisen taloon tutustumisen. Oli aikaa lukea vankien kohtaloista ja tuntea surua siitä, kuinka pelkästään alkeellinen sosiaaliturva saattoi aikaisemmin ajaa ihmisiä kovaan kohtaloon. Kummastelimme kevätretkellä olevan, ala-asteikäisen koululaisryhmän saamaa tietoiskua: Oppaana oleva nainen seisoi aitauksen sisällä heilutellen hirttoköyttä ja kertoi lapsille "hirttämisen taiteesta". Kyllä, viereisessä huoneessa oli oikein selonteko hirtetyistä vangeista ja taidosta saada hirtettäviltä henki pois nopeasti. Se on taidetta!, todettiin.

Melbournen museossa vietimme kaksi päivää emmekä sittenkään nähneet kaikkea, mikä olisi kiinnostanut. Ensimmäisestä päivästä suuri osa meni aboriginaaleista kertovassa näyttelyssä. Siellä kuulin ensimmäistä kertaa kadotetusta sukupolvesta. Aboriginaalilapset "pelastettiin" kodeistaan "hyviin valkoisiin koteihin". Vaikuttavia olivat henkilökohtaiset tarinat, joille antoivat kasvonsa kertojat lyhyillä videotallenteilla. Ja taustalla soi Archie Roachin 1990 säveltämä laulu "Took the children away". Hänet oli huostaanotettu 4-vuotiaana.

Melbournen historiasta kertova näyttely oli myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Se oli tehty eläväksi, kuten muutenkin koko museo. Oli muun muassa mahdollisuus kulkea sisällä siirtolaisten alkuaikojen henkeen sisustetuissa huoneissa ja kuunnella samalla "asujan" kertomaa tarinaa elämästään.

Museo tuntui olevan koululaisryhmien suosiossa ja toisena päivänä oli alle kouluikäisten lasten päivä. He kulkivat äitinsä kanssa erityisesti lasten museossa ja luontonäyttelyssä. Museon tiloissa oli myös pisteitä, joissa oli lapsia keskittyneenä maalaukseen, lauluun ja leikkiin. Sitä mekkalaa ja riemua!

Luonto- ja kivi-ihmisenä minua kiinnosti erityisesti myös nämä osastot. Näytteille oli laitettu muun muassa kaikki Australian pussieläimet. Joukossa oli muutama jo sukupuuttoon kuollut. Ja kivikokoelma oli hieno.

Viimeisenä viikonloppuna ajelimme paikkaan nimeltä Hanging Rock. Laavapurkauksista ammoisina aikoina alkunsa saaneet kivet nousivat vieläkin mahtavina pilareina esiin. Mäen päälle nousi kilometrin pituinen polku. Rinteitä peitti eukalyptusmetsä hiiltyneine runkoineen. Luontoelämyksen tarjosivat myös pesivä papukaija sekä naurulintu, joka käkätteli kuuluvasti harmistuneena häirinnästä. Myös ruohojen seassa hiipivä nokkasiili, echina, oli mukava yllätys. Laitan tuonnempana kuvan nokkasiilistä, jonka sain kuvattua Tasmaniassa erään koulun pihalla arkipuuhissaan. Lähtiessämme näimme parkkipaikalla vielä kenguruemon. Se raahasi pussissaan poikastaan, joka tuskin mahtui enää turvapaikkaansa.

Kevät teki tuloaan koko Melbournessa olomme ajan. Jotkut siellä olevat puut eivät olleet ehtineet täyteen lehteen vielä pois lähtiessämmekään.

Tämän puun nimi oli pulloharjapuu. Miksiköhän?

Tasmaniassa kuvasin siemenkodan eräässä puussa. Kuin kävyn esiaste. En tiedä onko tuollaisia puita muualla. Onko?

Kasvitieteellisessä puutarhassa saisi helposti kulutettua kokonaisen päivän. Kaukana lammen toisella puolella oli juuri vihkiminen käynnissä. Veden yli kantautui hebreankielistä laulua.

Ja puutarhan nurmikoille oli kerääntynyt ihmisiä piknikille perheensä ja ystäviensä kanssa.

Yhden päivän vietimme Melbournen eläintarhassa, joka on yksi maailman suurimpia. Jo puutarhana alue oli mykistävän upea. Taitavat puutarha-ammattilaiset olivat saaneet laajan alueen kasvamaan kunkin esillä olevan eläimen alkuperäistä elinpaikkaa muistuttavaksi. Savanni muuttui vähitellen kukoistavaksi sademetsäksi. Alueella oli myös muutama pieni alkuperäisistä materiaaleista rakennettu kylä. Oma lukunsa on kastelujärjestelmä, jota käytetään muissakin Melbournen puistoissa. Sadevedet, silloin kun niitä saadaan, kerätään talteen ja ne kiertävät suunnitellusti maakerroksien läpi. Näin lampiin saatava vesi on puhdasta suodatuksen ansiosta. Myös yksityisille ihmisille tarjotaan neuvoja vastaavan kastelujärjestelmän rakentamiseksi omaan puutarhaan.

Meillä oli tilaisuus jutella kenguruaitauksessa nuoren, Los Angelesin eläintarhasta vaihdossa olevan eläintenhoitajan kanssa. Hänen puheestaan kuului hänen innostuksensa työhön. Hän kertoi olevansa biologi ja eläintarhaan työhön aikovilta vaaditaan lisäksi paljon lisäkoulutusta.

Katselin kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa. Sitten huomasin vastakkaisella seinustalla olevassa ikkunassa hahmon, joka piti käsiä otsallaan varjona paremmin nähdäkseen. Orankihan se oli. Se katseli kiinnostuneena simpanssiemon taiteilua köysissä poikasensa kanssa.

Eläintarhassa oli vahvasti viestiviä infotauluja ja vetoomuksia ympäristön ja eläinten suojelun puolesta. Eläintarhoilla on tärkeä tehtävä estää joidenkin eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon. Myös huolenpito eläimistä on moitteetonta. Mutta sittenkin oloni oli ristiriitainen. En voinut olla tuntematta surua norsujen puolesta. Ne olivat menettäneet vapautensa. Vai olisiko kohtalona vaihtoehtoisesti ollut toimiminen työjuhtana jossain? Nykyään, kun luontokuvaajat tekevät upeita dokumentteja eläimistä aidoissa ympäristöissään voitaisiin kenties lopettaa villiksi ja vapaiksi tarkoitettujen eläinten pitäminen vangittuina. Melbournen museossa meillä oli ollut tilaisuus nähdä uutta, kolmiulotteisen kuvan tuottamista reaalikoossa. Voisiko siinä olla tulevaisuuden keino?

Tällaisetkin otukset ovat mielenkiintoisia. Ne olivat tulleet esiin laskuveden ajaksi.

Tässä se nokkasiili nyt on! Kooltaan se oli vähän kissaa pienempi ja eleet olivat hyvin siilimäiset. Nokka on pehmeä ja taipuisa. Kätevä työnnettäväksi ötököiden ja toukkien asuinsijoille.

Nämä hedelmälepakot, Flying Fox, tarjosivat uskomattoman luontokokemuksen. Ne asustivat Melbournen keskustasta erinäisien kilometrien päässä, Yarra-joen varrella. Ne olivat asettuneet ensin asumaan kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta niiden siirto sivummalle muutamia vuosia sitten oli onnistunut hyvin. Odotin näkeväni muutaman lepakon lymyilemässä oksien kätköissä. Niinpä yllätys oli täydellinen, sillä kahden puolen jokea puut olivat täynnä kookkaita lepakoita, jotka naukuivat äänekkäästi kimeällä, kissamaisella äänellä. Tuhansittain. Välillä ne rähisivät ärsyyntyneenä vieressä roikkuvalle naapurilleen, tappelivatkin. Ja välillä ne pyrähtivät lentoon vaihtaakseen toiseen paikkaan. Ja siellä täällä näki itseään rapsuttelevia otuksia. Hedelmälepakon ravinto on kasviperäistä ja ruokaa hankkiessaan ne toimivat samalla tärkeinä puiden pölyttäjinä. Niiden merkitys Australian metsäteollisuudelle on huomattava.

Jo ensimmäisinä iltoina olimme nähneet näitä samoja lepakoita liitelemässä lamppujen valoissa kaupungin yllä. Lamppujen valo sai ne hohtamaan fosforinvihreänä tummaa taivasta vasten.

Melbournen ydinkeskustassa oli ylellisiä kauppakujia.

Sydney Road, vaikka ei ollutkaan IN, oli mielenkiintoinen ja aidon karhea tunnelmaltaan. Siellä oli turkkilaisia, libanonilaisia, juutalaisia, kiinalaisia ja kreikkalaisia ravintoloita. Ja samoista maista muuttaneiden ihmisten kauppoja, myös vaatekauppoja. Myös katukuvaa kirjavoittivat "kaiken maailman" ihmiset.

St Kilda oli aikaisemmin punaisten lyhtyjen aluetta, mutta nyt meren rannalla sijaitsevan alueen ovat löytäneet ravintolat, taiteilijat ja muotiliikkeet. Sen syke viehättää.

Tällainen postilaatikko oli kaduilla tavallinen näky. Kirjeet olivat näkyvillä kadun varrella olevassa aidassa, kirjelokerossa. Lehti oli käännetty torveksi sille tarkoitettuun reikään.

Yarra-joki antoi ilmettä keskikaupungille. Joella kulki risteilylaivoja, mutta niiden sesonki ei ollut vielä. Liian viileää.

Tämän sillan läpinäkyvään seinämään oli kirjoitettu kaikki maat, joista Australiaan oli muuttanut ihmisiä. Myös Suomi oli mukana. Seinän takana, sillan kaiteessa, oli patsaita nimeltään Vaeltajat, jotka muuttivat päivän mittaan paikkaa, edestakaisin.

Ja tässä vielä katunäkymiä Melbournesta.

Puun kokoa voi hahmottaa autojen avulla.

Hevosajuri kuljetti kulkuneuvoaan raitiovaunujen väliin jäävällä katuosuudella. Hevosilla oli laput silmien sivulla, mutta sittenkin ihmettelimme, että ne eivät pillastuneet säikähdyksestä.

Federation Square-aukio oli melbournelaisten olohuone. Siellä istui aina ihmisiä viihtymässä.

Chinatown oli Little Bourke Streetillä. Siellä oli kiinalaisia yrityksiä ja ravintoloita sekä museo. Kävimme siellä vain kerran ruokailemassa.

Chapel Street oli muodin ja ravintoloiden katu. Siellä oli myös kirjakauppakahvila. Kirjojen ystävien taivas.

Tällaiset näkymät olivat hyvin tyypillisiä kaduilla, joilla lähinnä asuttiin. Metallipitsi oli tavallinen somistus. En tiedä miltä ajalta talot olivat. Myös huippumodernia arkkitehtuuria oli nähtävissä. Tyypillistä oli, että vanha ja uusi olivat vierekkäin. Kirkot olivat usein jääneet mahtavien talokolossien varjoon.

Jahash! Nyt ohjelma tökkää eikä anna tätä kuvaa enää noukkia. Olkoon. Laitan sitten toiste.

Aallonmurtajalla, odotellessamme pikkupingviinien nousua pesilleen, saatoimme ihastella Melbournea iltavalaistuksessaan.

Kerttu otti meidät vastaan lei kaulassaan. Nyt, ilmojen lämmettyä helteisiksi, on se jälleen aloittanut viimekesältä tutun puuhansa: Se makoilee auringossa kunnes on raahauduttava kieli lerpattaen talon toiselle puolelle varjoon vilvoittelemaan. Ja sitten sama uudelleen.

12.11. KESKIVIIKKONA

Kävin aamulla työterveyshoitajan vastaanotolla hakemassa sairauslomaa perjantaihin asti. Gurggu on niiin kipee. Ja ääni on poissa. Ja kuumettakin vielä. Onneksi ei tarvitse puhua. Makoilu ei sovi minulle ollenkaan. Tulee niska- ja rintaranka niin kipeiksi. Siis makoilusta ja lukemisesta. Keskellä yötä piti jo naksutella nikamia paikoilleen kiilan avulla. Huoh. Onneksi voi välillä siirtää mielen aurinkoon ja kauas pois.

Nyt painun pehkuihin. Pysy terveenä - jos voit!

Fish & chips ja keisarin tapakset

2008-11-07T17:36:00.019+02:00

Hyvät kurkistelijat, tämä on nyt kaikkein asiantuntemattomin ruokablogi, mitä olette ikinä lukeneet. Sillä kuulun joukkoon, joka pystyisi helposti selviämään vedellä ja leivällä, jos tarjolla on seikkailua ja elämyksiä. Valitettavasti tämä seikka ei näy ollenkaan varressani. Huomaan näin jälkeenpäin, että pystyn palauttamaan helposti mieleeni ravintoloiden tunnelman ja sisustuksen. Mutta hädin tuskin muistan makuja, joita olen maistellut. Ja kuitenkin muistan pääasiassa olleeni tyytyväinen aterioihin, joita söin matkan aikana. Melbourne on ruuan ystävän unelma, sillä siellä on valinnan varaa vaikka kuinka ja kova kilpailu vaatii laatua. Kaikkien maiden keittiöt ovat edustettuina ja raaka-aineet ovat tuoreita ja maukkaita. Ja viinit erinomaisia. Lisäksi siellä voi syödä ravintolassa edullisemmin kuin Suomessa. Kaksi epämukavaa muistoa kertyi, toisessa ruuan laatu ja toisessa määrä olivat pettymys.

Melbournen keskustan tuntumassa oli Queen Victoria Market, jossa vietimme Miehen kanssa puoli päivää. Sen päivän ruokapaikka valittiin marketin alueelta siksi, että panhuiluorkesteri soitteli niin mukaansa tempaavasti aivan kadun toisella puolella. Ruokalista ja kärsimätön emäntä tiskin takana eivät enteilleet hyvää, mutta valintamme oli lopulta fish and chips. Voin sanoa, että en yllättynyt, kun minulle kannettiin eteen kukkurallinen lautanen rasvassa keitettyjä tikkuperunoita ja paksulla taikinalla kuorrutettu kala. Kun taikinan kuori pois, löytyi keskeltä ohut kalan siivu. Vihanneksia edusti pieni sitruunan lohko. Siinä vaiheessa orkesteri oli jo pannut pillit pussiin. Nnnnohh, lähtihän sillä nälkä.

Toisessa ravintolassa osasimme odottaa enemmän, sillä se oli ollut juuri paikallisen sanomalehden kymmenen kärjessä - listalla. Olimme juhlamielellä, sillä palasimme laukkakisasta juhlatamineissamme. Ravintola oli keskustassa, juuri avattu tapasravintola. Tilasimme yhteiset perunat ja jokainen valitsi omat annoksensa. Minä innostuin juhlan kunniaksi valitsemaan erikoisannoksen, mustekalaa. Ja miniä tonnikalaa, spesiaali sekin. Tiesimme toki, että tapakset ovat pieniä annoksia, mutta kun miniälle tuotiin kolme pientä tonnikalakuutiota, olimme ällistyneitä. Eikä mustekala-annokseni ollut juuri suurempi. Jos poika olisi ollut erinäisiä vuosia nuorempi, hän olisi sanonut: "Mutta äiti, eihän tuolla lautasella ole mitään!" Yhdessä maistelimme toistemme annoksia ja totesimme maun olevan kyllä hyvin hyvää. Mutta hinta ei ollut ollenkaan tapaksen kokoinen. Poistuimme ravintolasta nälkäisinä ja menimme ruokakaupan kautta kotiin. Suuret, hedelmillä ja vaniljakastikkeella maustetut jäätelöannokset lohduttivat. Itse asiassa, saimme lopulta hyvän vastineen rahoillemme, sillä meillä riitti aiheesta naurua moneksi päiväksi.

Ravintoloissa valintani osui useimmiten kala- tai broileriruokaan tai maukkaaseen salaattiin. Vehnäallergiastani johtuen pastat ja pitsat piti jättää valitsematta. Tässä yhteydessä täytyy mainita, että Finnair toimitti lennoille pyydetyt erikoisannokset. Qantas ei ottanut pyyntöä vastaan. Mutta Australiassa oli valinnan varaa sekä kaupoissa että ravintoloissa.

Kierrätys tuntui olevan muodissa ja myös monen ravintolan sisustus oli rakennettu kierrätyskalusteista. Minusta ne olivat riemastuttavia. Tämän ravintolan seinistä osa oli maalattu taulumaalilla ja ruokalista oli kirjoitettu siihen taululiidulla. Ja ruoka oli hyvää.

Tämä ravintola oli italialainen. Valkoviinillä ja valkosipulilla maustettu katkarapukastike oli maukasta. Aaltopellistä oli tehty paneeli ja kalusteet kierrätettyjä. Poika tosin kertoi, että sisustajat myös vanhensivat uusia, kalliita kalusteita karhean ilmeen saavuttamiseksi.

Viimeisenä sunnuntaina, kun ilma oli lämmennyt kesäiseksi, menimme puistokierroksen jälkeen meren rannalla olevaan ravintolaan. Koska Kerttu-koira oli seurassamme, jäimme ulkosalle lähimpänä merta olevaan reunapöytään. Australiassa koirat voivat usein olla mukana terassilla. Listalla oli monta houkuttelevaa vaihtoehtoa, mutta lopulta valitsin vaaleanpunaista babysnapper-kalaa. Mielikuvassani näin keon pieniä pulleita sinttejä. Yllätyksekseni sain suuren riisi- ja salaattiannoksen päällä yhden herkullisesti maustetun kalan, joka näytti valmiilta nappaamaan lähelle tunkevat pikkulapset parempaan suuhunsa. Raakaa? Ei, kyllä se oli oikein hyvin kypsennettyä. Herkimmät ehkä juoksevat nyt karkuun, mutta pitää vielä kertoa, että trooppisen lämmin pohjoistuuli oli tuonut tullessan pienet kärpäset, jotka olisivat halukkasti jakaneet kalan kanssani. Kerttu teki parhaansa pöydän alla yrittäen napata lentotaitureita suuhunsa. Välillä onnistuikin.

Tämä oven pielen somistus ja ruokalista olivat kalaravintolassa, josta kirjoitin jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani.

Kiinalaisen ravintolan omistaja antoi mielihyvin kuvata seinällään olevaa ruokalistaa.

Melbournessa oli toinen toistaan viehättävämpiä kahviloita. Ja kahvin kanssa oli monenlaisia herkkuja tarjolla.

Miniän ja pojan kanssa aterioimme monessa viihtyisässä ravintolassa, joiden ruoka oli mitä makoisinta. Silti mielestäni parhaimmat ateriat valmistimme yhdessä samalla rupatellen. Ja asetuimme sitten pienen pöydän ympärille syömään. Yhtenä iltana oli jo niin lämmintä, että miniä sytytti pihan pikkulamput ja kynttilät valaisemaan tähtikirkasta iltaa. Ruokailuamme säesti lähistöllä pesivän mustarastaan laulu. Ja viini. Se oli australialaista, totta kai.

Lihakaupassa oli valinnan varaa. Kengurun lihaakin saimme syödä muutamia kertoja. Liha on hyvää ja mureaa.

Hedelmäkauppiaiden pöydät notkuivat hedelmiä ja vihanneksia. Niitä olisin kernaasti pakannut matkalaukun täyteen. Kypsänä poimittu ananas, mango, avokado, meloni ja kaikki muut. Ne ovat niin mehukaita.

Ihmisten Melbourne

2008-11-04T21:01:00.006+02:00

Työpäivä oli jälleen tauoton ja ylipitkä. Vaati suurta tahdonvoimaa vääntäytyä iltalenkille. Pieni terveysterroristi minussa jäkätti, että se tekee niiiin hyvää ja tekihän se. Mutta jos joku kehittelee ajastimella ja heittoistuimella varustettua tietokonetuolia, niin ilmoittaudun testaajaksi.

Lenkin aikana juttelin enoni ja hänen vaimonsa, rakkaiden "adoptiovanhempieni" kanssa. Kuului hyvää, samanlaista kuin ennen. Vaikka pimeys ja sade tuntui ankealta. Eno ihmetteli ikäänsä, seuraavan kerran vuosia täyttyy yhdeksänkymmentä. Loppukesästä saatu rollaattori on hyvä apu ja vastikään saadut taksisetelit rikastavat elämänmenoa. Hän naureskeli kuin vasta äsken sanoneensa kuopustyttärelleen: "Istu ja odota siinä!" Ja nyt sai kuulla samat sanat tyttäreltään, samalla äänenpainolla, kun hakivat niitä taksiseteleitä. Ja tuntui turvalliselta. Lapset ja kaikki läheiset...

Miehen tädin kuulumiset eivät olleet niin valoisia. Oli ollut kova sairaus. Nyt jo parempi. Ja puoliso oli joutunut sairaalaan leikkaukseen. Sieltä tuskin enää kotiutuu, sillä avuttomuus on edennyt niin pitkälle ja täti ei jaksa enää hoitaa. Viimeksi tavatessamme luopumisen haikeus oli ilmassa. Jotenkin aavistelin, että hetki olisi pian. Mutta että näin pian... Kuitenkin tätiä lohdutti ajatus, että on vielä mahdollisuus edes nähdä. Ja että yhteisiä hyviä vuosia ja muistoja ehti kertyä niinkin paljon... Ja on naapureita, jotka auttavat ja välittävät. Sekä läheiset ihmiset, vaikka arki rajoittaakin tapaamisia...

Ihmiset. Tästä saankin aasinsillan toiseen aiheeseen. Kolme ihmistä ja Kerttu-koira eivät ole vielä kyllästyneet aussijorinaani. Siispä, naks - naks, etusormet notkeiksi ja töihin!

Melbournessa on monta ihmistä, reilut kolmepilkkuseitsemänmiljoonaa. Jonkinlaista mielikuvaa voisi antaa seuraava otos, missä on kuvattu ihmisjoukko, joka ylittää katua vihreän + puolikkaan vaaleanpunaisen valon aikana.

Sellaisessa väenpaljoudessa luulisi, että ihmiset ovat väsyneet ihmisiin ja kulkisivat omaan maailmaansa vajonneina toistensa ohi, huomaamatta. Mutta ei. Heti ensipäivästä meidät yllätti tunne, että meidät nähtiin. Ja tulimme kohdatuiksi. Ja meistä välitettiin, mikä näkyi ystävällisenä huomaavaisuutena ja kiinnostuksena. Huumori oli herkässä ja leikkimieli...

Ensimmäinen huomaavaisuus oli syöstä minut ikäkriisiin jo ensimmäisenä päivänä. Sillä mikä muu kuin hopeanhohde tädin hiuksissa voisi saada lukiolaispojan hyppäämään pystyyn ratikassa ja antamaan istuinpaikkaa? Kiitin tarjouksesta ja sain vastaukseksi iloisen hymyn. Ja ajattelin: "Häh, näytänkö jo NIIN vanhalta?" Pian huomasin, että niin on tapana, ottaa lähimmäiset huomioon. Huomioon ottaminen näkyi myös kaupoissa ja ahtailla kujilla: Pyydettiin kohteliaasti tietä tarvittaessa ja väistyttiin sivuun. Kiitos ja anteeksi-sanat olivat ahkerassa käytössä. Mietimme pojan kanssa mikä olisi suomalainen vastine "excuse me"-ilmaisulle. Hän muisti kuulleensa sen kesällä käydessään: "Hus!"

Kaduilla ja asemilla ei tarvinnut usein kauan kävellä etsivän näköisenä, kun joku jo tuli kysymään, että voisiko olla avuksi. Ja mihin olimme menossa...

Huumoria kohtasimme pienissä keskustelutuokioissa. Ja leikkimielestä kertonee eräs hauska tapaus, joka alkoi siitä, että lähdimme ylittämään katua, joka oli suljettu toisesta päästä työmaan vuoksi. Toiseen päähän oli pestattu nuori tyttö vahtimaan liikennettä. Kun hän huomasi aikeemme, hän levitti kätensä iloisesti kumartaen ja sanoi: "Koko katu on nyt teitä varten!" Sitten hän kääntyi ja ojensi kätensä estämään kuvitteellisen autojonon vyöryä reitillemme. Vieläkin hymyilyttää...

Kysymykseen, mistä olemme, vastasimme lukuisia kertoja. Useimmiten kaupassa. Yllätyimme siitä, että ihmiset tiesivät, missä Suomi sijaitsee. (Joku ilmoitti suorastaan rakastavansa Kimi Räikköstä...) Meidän tarinamme kuultuaan ihmiset kertoivat oman tarinansa. Kertojat olivat tulleet Euroopasta. Paenneet vaikeita oloja kotimaassa ja kotiutuneet uuteen maahan. Entisessä kotimaassa käytiin joskus ja sitten takaisin kotiin. Olen jälkeenpäinkin miettinyt tätä kysymystä, "Mistä olet kotoisin?" Mietin, että juontaako kysymys siitä, että lähes jokainen on jostakin kotoisin tai ainakin isovanhempi tai isoisovanhempi. Sillä tämänpäiväisen Australian historia on nuori. Esimmäiset Englantilaiset joutuivat sinne 1700-luvun lopulta alkaen vankeina tai muuttivat työhön vanginvartijoiksi. Ja vartijat ottivat perheensä mukaan. Ehkä muodostui vähitellen tavaksi kysyä, mistä toinen on ja koska hän on tullut. Tämän päivän katukuva on hyvin kirjava. Saman raitiovaunumatkan aikana saattoi kuulla kiinaa, swahilia(?) ja espanjaa aussienglannin lisäksi. Jo asusta saattoi kenties nähdä ihmisen etnisen taustan. Sillä vaikutti siltä, että ihmiset saivat pitää kotimaansa sydämessään ja tavoissaan. Niin, se aussienglanti romutti käsitykseni itsestäni englannin puhujana, mutta ystävällisesti minulle toistettiin, kun sanoin että en ymmärrä. Muista maista tulleita olikin jo helpompi ymmärtää.

Olen jättänyt viimeiseksi aboriginaalit, Australian alkuperäisväestön. Heidän tarinansa alkoi avautua meille ensin Ian Potter Gallery-keskuksessa taidenäyttelyssä, sitten Melbournen museossa ja kuin sattumalta löysimme vielä aboriginaalien kulttuurikeskuksen. Olin ajatellut kertoa lisää heistä, mutta löysin Wikipediasta hyvän selonteon heidän kohtalostaan. Jos kiinnostaa, niin suosittelen tutustumaan. Mieleen nousi vahvana kysymys, miten paljon pahaa me ihmiset olemmekaan tehneet tekemällä "hyvää"?! Ja toinen kysymys, kuinka monta sukupolvea pitää kulua, että voidaan antaa anteeksi koetut vääryydet. Sillä ajattelen, että katkeruudesta on vaikea ponnistaa.

Tauluja

2008-11-03T20:22:00.011+02:00

Tänään oli työpäivä, pitkästä aikaa. Palasin työhön varautunein mielin. Syynä oli ennakkotieto työmäärän lisääntymisestä ja tämän viikon ylimääräisestä työpäivästä lauantaina. Mutta työtovereiden halaukset ja porina kahvikupin äärellä saivat mieleni hyvään vireeseen. Keskustelussa esimiehen kanssa sain puhuttua perjantain lisätyökorvauspäiväksi. Saan kerätä voimia lauantain pitkään päivään. Ja lisäksi osoittautui, että työmääräni ei juuri lisäännykään. Menivät hyvät sapet hukkaan. Vaikka päivä oli tiivis, enkä päässyt lähtemään kotiin oikeaan aikaan, luulen jaksavani nämä viimeiset viikot ennen työni puolittamista.

Pyytelen anteeksi, hyvä kurkistelija. Alan varmaankin jo pitkästyttää näillä aussijorinoillani, mutta haluan ihan itseni vuoksi kerätä ajatuksiani tuoreeltaan. Ja muistoja. Jos jaksat vielä kulkea mukana, niin kiva juttu. Tänään ei ajatus kulje enää virkeänä. Joten turvaudun kuviin tauluista, vakavalla mielellä tehdyistä. Minkä sille sitten voi, jos kieroutuneella huumorintajulla varustettua henkilöä joskus hymyilyttää.

Ensimmäisen taulun maalailen vain sanoin: Se oli Tasmaniassa, Port Arthurissa, vastikään avatussa ravintolassa, jonka seiniä koristivat harrastelijamaalarin akryylityöt. Meinasin nielaista perunan väärään kurkkuun, kun huomasin seinällä taulun, jossa punaposkinen, Kääriäisen näköinen mies seisoi myhäillen torilla myyntipöytänsä takana. Pöytä notkui vasta poimittuja mansikoita. Ja tauluun oli kirjoitettu suomeksi, mustin kaunokirjoituskirjaimin:"Makea, makea mansikka." Vapaapäiväänsä tarjoilijana viettävä, ilmeisen yläasteikäinen poika kertoi, että paikan chef harrasti maalausta.

Tämä taulu Yarra-joen varrella olevan puiston reunalla Melbournessa ei naurattanut yhtään.

Toimisiko tämä taulu meilläkin? Toimiiko sielläkään?

Järvi, hmmmm... Meillä sitä kutsuttaisiin lammeksi.

Seuraava taulu oli Melbournen lentoasemalla. Onkohan meille "istuskelijoille" jossakin vastaavia ohjetauluja? Millaisia?

Näiden taulujen maalari on rikas. Emme aina ymmärtäneet, miksi ne oli laitettu.

Ja seuraavaan ei ole mitään lisättävää...

Tasmania, kolmas päivä. Osa 2.

2008-10-31T18:04:00.026+02:00

Päivä on ollut harmaa ja sateinen. Se on suorastaan roikkunut niskassa painavana ja märkänä. Kaikista suunnitelmista sain toteutettua vain parin tunnin lisänokoset sekä kaupunkireissun. Kotikone teki tenän eikä suostunut enää ottamaan vastaan uusia kuvia. Päätimme siis tehdä kierroksen "läppäri"kaupoissa ja uusi, ehompi on tilauksessa. Olen valloittanut Miehen työkoneen...

Sain selattua matkakuvia. Lähdetään vielä päiväksi Tasmaniaan! Edellisen illan kummitustarinakierros Port Arthurin vankilalinnakkeella ei haitannut yöunia ja yhteisen aamupalan jälkeen olimme valmiita päivän seikkailuun.

Ensimmäinen kohteemme oli Tasmanian devilin suojelupuisto Tarannassa lähellä Port Arthuria. Tasmanian devilejä uhkaa tarttuva, viruksen levittämä kasvosyöpä, joka tappaa eläimen puolen vuoden sairastamisen jälkeen. Devilit ovat ärhäköitä otuksia ja keskinäiset kahinat ovat tavallisia. Ne raapivat toisiaan silloin terävillä kynsillään ja tehtyihin haavoihin virus tarttuu helposti. Suojelupuisto toimii rahaston tukemana sekä pääsymaksutuloilla. Myös suorat lahjoitukset ovat tervetulleita. Australiassa erilaisiin hyviin tarkoituksiin lahjoittaminen tuntui olevan hyvin yleinen tapa.

Suojelupuiston väki pyrkii pitämään huolta siitä, että tappava virus ei pääse leviämään kapean Eaglehawk Neckin kannaksen eteläpuolelle. Kannaksen alueella kaikki Devilit pyritään saamaan kiinni ja tarkistamaan. Sairastuneet eläimet siirretään kannaksen pohjoispuolelle, terveet eteläpuolelle.

JATKUU lauantaina 1.11. Klo 18.

Kaksi pitkää puhelua keskeytti eilen illalla kirjoituspuuhani. Aamulla heräsin "vasta" kuudelta ja lähdimme mökille pian kahdeksan jälkeen. (Toivottavasti tämä jetlag jatkuu ikuisesti!) Mökiltä palasimme illan korvissa kaksi ämpärillistä suppilovahveroita rikkaampina. Mutta ei valon hiventäkään koko päivänä! Vain veden ja räntälumen sekoitusta tarjosi keli kauluksesta sisään.

Siispä palataan Devil-puistoon! Tässä kuvassa kerron juuri Devilille, että hänellä on ainakin kaksi ihailijaa Suomessa ja että Eicka käski sanoa terveisiä. Hän oli yllättynyt kuuluisuudestaan ja lähetti kovasti terveisiä Eickalle ja muillekin ihailijoilleen. (Nnnoh, Disneyn Devil on ainakin lähisukulainen ;) .)

Sitten hän muisti olevansa kovasti kiireinen. Sillä devilien piireissä mottona tuntuu olevan: Kaverille ei jätetä.

Minua viehätti erityisesti puiston toiminnasta välittyvä eläinrakkaus. Toimistorakennuksen ovella meidät tervehti vanha mäyräkoiraherra, joka on työssä siellä. Nuori eläintenhoitajana työskentelevä nainen kertoi devilin asuinalueen aidan äärellä niiden tavoista sekä työstä eläinten hyväksi. Myöhemmin hän ohjasi lintuja esittämään heidän yhdessä harjoittelemiaan temppuja. Linnut silminnähden luottivat hoitajaansa ja nauttivat esiintymisestään. Yhteistä puiston linnuille oli se, että ne olivat löytyneet vahingoittuneina ja tarvitsivat vieläkin ihmisen apua. Haukan uljuutta ei vähentänyt ollenkaan se, että toinen siipi oli amputoitu. Toinen haukka taas esitti hienon lentonäytöksen, mutta se on onnistunut saamaan vasta kaksi hiirtä saaliikseen tapaturmansa jälkeen ja palaa siksi aina takaisin puistoon retkiltään.

Kenguruiden aitauksessa oli monenkokoisia hyppijöitä. En ole tiennyt, että kenguruita on kymmenisen eri lajia. Aitaukseen sai mennä sisälle, joten oli tilaisuus ottaa eläimestä oikein lähikuva. Pikkuisen pisti korviaan luimuun...

Seuraava kohteemme oli pensaikkopalossa mustuneen eukalyptusmetsän halki mutkittelevan tien takana oleva luonnonsuojelualue. Saavuimme Fortescue Bayhin, jossa olisi ollut mahdollisuus telttailuunkin. Sieltä lähti useampi luontopolku; muutaman päivän pituinen reittikin oli tarjolla. Me valitsimme lyhyen polun kuljettavaksemme. Nuoret hävisivät nopeasti mutkaisen polun uumeniin. Minä ja kamerani sen sijaan muistimme, että ei se määrä vaan se laatu. Mies ei hoputellut.

Jatkoimme matkaa autolla kohti pohjoista. Maisema avartui.

Siellä kasvoi paljon, paljon villasukkia.

Ennen saapumistamme perille yöpymispaikkakunnalle nimeltään Swansea, näimme metsän tiheikössä pikkukengurun, wallabin. Ja näiden ruohopuiden kohdalla en voinut välttää huutoani kuljettajalle: "Pysähdy, pysähdy!" Sillä niistä oli saatava kuva. Taustalla näkyy sinistä savua, jonka katku myös tuntui. Pensaikkopalo jossakin? Olimme varautuneet siihen, että joudumme tekemään täyskäännöksen. Onneksi ei tarvinnut.

Sielu on vielä Bangkokissa

2008-10-31T03:53:00.013+02:00

Palasimme kotiin keskiviikkona, illalla. Eilinen päivä meni laukkuja purkaessa ja pyykkiä pesten. Ja nuorin tytär piipahti iltapalalla poikaystävänsä kanssa. Miniän kanssa vaihdoimme skypellä muutaman sanan. Kerttu-koira oli odotellut meitä ja käynyt ihmettelemässä tyhjentynyttä huonetta.

(Lentosää oli kirkas ja sain kurkistella näkymiä pimeän tuloon sakka. Melbournea ei enää näy.)

Työpaikallakin piipahdin kuulemassa tulevan puolikkaani kuulumiset. Hän on sijaistanut minua kuukauden. Ei olisi pitänyt käydä, sillä sain kuulla, että työkuormitukseeni on luvassa kymmenen prosenttia lisää. Jäin miettimään, että otanko sen vapaaehtoisesti vain odotanko määräystä. Kuormitus keikkuu nyt jo toisella sadalla hyvän matkaa. Onneksi työ alkaa vasta maanantaina.

(Keskemmällä mannerta on hyvin kuivaa ja kuumaa. Maisema kuin kuusta.)

Läheisimmät on nähty. Lasten ja lastenlasten rutistelu alkaa kotouttaa ihan mukavasti. Laskeuduimme Vantaalle keskiviikkoaamuna ja ajoimme suoraan tytön perheen luo. Isompi lapsi näki meidät keittiön ikkunasta ja pyyhälsi tukka hulmuten kohti ulko-ovea hihkuen, "tulee koija?". Ihmeellinen on lapsen muisti, sillä viimeksi hän näki Nanni-koiran jouluna, alle kaksivuotisena. Matkamme jatkui muutaman tunnin jälkeen kohti kotia. Asemalla odotteli nuorempi tytär automme kera. Niin ihana palata kotiin.

(Pohjoisempana alkoi ihmisen kädenjälki näkyä jälleen maisemassa.)

Näkemiin Australia!

Heräsin tänä aamuna kahden jälkeen. Siitä päätellen sieluni matkaa vasta Bangkokin seutuvilla. Yhdeksän tunnin aikaero tuntuu vielä. Illalla alkaa nukuttaa aikaisin ja sitten uni loppuu. Aivan liian aikaisin. Vaikka kahden vuorokauden valvominen deletoi melkoisen tehokkaasti vanhan vuorokausirytmin.

Lensimme ensin Melbournesta Bangkokiin ja sitten neljän tunnin odottelun jälkeen Bangkokista Helsinkiin. Lentoaikaa yhteensä parisenkymmentä tuntia. En muista koskaan katsoneeni kolmea kehnoa elokuvaa saman vuorokauden sisällä. Mutta jos pimeässä toinen vaihtoehto on vain istua niin valitsee ne elokuvat. Eikä siinä horteessa kovin syvällinen ja monitasoinen elokuva olisi toisaalta avautunutkaan...

(Näiden pikkusaarien ympärillä näkyi koralliriuttojen tai merilevien kehä. Kuka tietää?)

Bangkokissa sattui episodi, joka sai minut virkistymään hetkeksi. Adrenaliini piristää, kyllä. Saimme nimittäin Melbournessa lähtöselvittelyssä liput vain Bangkokiin asti ja meille kerrottiin, että Bangkokissa pitää tehdä uusi check in. Emme arvanneet, mitä siitä seuraisi. Jouduimme ottamaan matkalaukut hihnalta, kävelemään niiden kanssa maahantuloselvittelyn kautta maastapoistumisselvittelyyn. Kyllä, meidät kuvattiin kummassakin paikassa ja jouduimme jättämään täyttämämme kyselyn molempiin. Viimeinen pisara oli se, kun ystävällinen nuorimies kertoi, että meidän pitää maksaa taksista. Kyselin ihmeissäni, että mitä ihmettä, kuljetetaanko meidät kenties autolla johonkin. Toiselle kentälle? Avuksi tullut naisvirkailija selitti, hieman selkeämmin lausuen, että kaikkien maasta poistuvien pitää maksaa lentokenttävero. Joup. Mehän olimme poistumassa maasta... Selvisi, että vero olisi euroissa yhteensä kolmisenkymppiä, mutta sen voisi maksaa vain käteisellä ja maan valuutalla. Mistä johtuen minä jäin tiskin ääreen laukkujen ja keskeneräisen lentoselvittelyn kanssa odottelemaan Miestä, joka pinkaisi vaihtamaan lompakostaan löytyneet eurot maan valuuttaan. Ja minua riitelytti. Aika pahasti. Sen se tekee kun istuu koneessa lähes kymmenen tuntia ja raahaa kuumalla lentoasemalla painavia matkalaukkuja pitkät matkat ja sitten tulee jotain noin hölmöä... Sain hillittyä itseni ajattelemalla, että lomani ei riittäisi enää paikallisessa vankilassa istumiseen rettelöinnin vuoksi. Muistin kiittää nuortamiestä ja kertoa tietäväni, että verot eivät toki ole hänen syynsä. Hän hymyili ja toivotti hyvää matkaa. Erosimme ystävinä.

Koneessa alkumatkalla pientä pelon väreilyä aiheutti (turha) julkkis hoveineen, jonka itsetuntoa oli kolhaistu. Häntä kohdeltiin kuin muitakin matkustajia. Siis ystävällisesti, mutta tietyistä säännöistä kiinni pitäen. Ehdin jo mietiskellä, mihin mahdollinen välilasku tehtäisiin, mutta onneksi turhis rauhoittui. Ja minulla oli mahdollisuus keskittyä vähitellen niihin turhiin elokuviin. Ensimmäinen oli Indiana Jones. Se oli varmaankin joskus ollut suurta seikkailua ja toimintaa, mutta nyt lapsellista kohellusta huvittavine tehosteineen. Kukahan ne elokuvat valitsee?

Ja nyt, yritän vielä pusertaa silmät kiinni. Ainakin vähän levähtää, vaikka en millään malttaisi. Sillä olisi paljon mukavaa tekemistä loman viimeisinä päivinä. Palautettava järjestystä kotiin. Nähtävä siskon perhettä ja ystäviä. Pyörähdettävä kaupungilla. Tarkistettava suppilovahveropaikat. Rapsuteltava vähän pikku rivitalopihaa ja ripustettava sinne valot ja lyhdyt. Valoa pitää saada lisää. Ja blogia, kirjoitettava blogia! Sillä tarinaa riittää varmaan moneen, moneen juttuun...

Kevätviikonloppu Melbournessa

2008-10-19T14:15:00.008+03:00

Viikonloppu on jälleen takana. Se meni niin äkkiä. Sillä sekä lauantaina että sunnuntaina oli tiivis ohjelma. Lauantaina olimme katsomassa kevään kilpailukauteen kuuluvia laukkakisoja (Spring Racing carnival) ja sunnuntaina Finns From Finland-joukkueemme osallistui suureen Melbourne City Romp-tapahtumaan.

Lauantaina herätyskello soi jo aikaisin. Oli laittauduttava juhlatamineisiin laukkakisoja varten. Matkaan, ensin raitiovaunulla ja sitten paikallisjunalla, piti myös varata aikaa reilusti. Ennakkokäsitystä siitä, mitä tuleman piti, olin saanut miniän ja pojan kertomuksista. Ja kauppojen ikkunoista: Niitä olivat somistaneet koko täällä olon aikamme kukilla, ruusukkeilla ja höyhenillä koristellut hatut ja pääkoristeet. Ja kaupassa käydessä saattoi nähdä naisia sovittelemassa päähinettä. Sillä laukkakisat ovat paikallisille hyvin tärkeä tapahtuma. Sinne mennään voittamaan vedonlyönnissä. Mutta ennen kaikea sinne mennään näkymään ja pitämään hauskaa ystävien kanssa.

Jo kaupungin keskustassa saattoi nähdä, ketkä olivat kiiruhtamassa Caulfieldin laukkaradalle, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Miehillä oli siisti puku, askeleet kiireiset ja keskustelu innokasta; aiheena ilmeisen varmasti tuleva kilpailu. Naiset olivat pukeutuneet juhla-asuihin, päässä heiluivat höyhenet ja kengät olivat niin korkeakorkoiset, että osalla oli vaikeuksia edetä ne jalassaan. Miehemme sulautuivat joukkoon pukuineen ja miniä ruusukuvioisine mekkoineen ja kullansävyjä heijastavine lierihattuineen. Omaa lookiani kuvailisin yhdellä sanalla: varpunen. (Mies käski poistamaan siitä etuosan: harmaa-)

Matka paikallisjunassa kohti laukkarataa oli jo tunnelmantäyteinen. Puhe sorisi, miehet selasivat sanomalehden kisaliitettä viimeisiä vedonlyöntivihjeitä etsien ja naiset juttelivat ja kikattelivat täynnä tulevan päivän jännitystä. Caulfieldin asemalla junasta purkautui valtava joukko ihmisiä kiiruhtamaan kohti laukkaradan portteja etenevää ihmismassaa. Heti alkajaisiksi sovimme kohtauspaikan siltä varalta, että eksyisimme toisistamme.

Tuulensuojaisella, aurinkoisella laukkaradalla lämpötila oli kohonnut nopeasti lähelle ennustettua kolmeakymmentä astetta. Hakeuduimme etsimään paikkamme varjoisasta katsomosta, joka olisi tukikohtamme seuraavat viisi tuntia. Se oli oivallinen paikka seurata radan tapahtumia, mutta ennen kaikke sieltä saattoi havainnoida kaikkea sitä, mitä päivä kokonaisuudessaan piti sisällään. Virittelimme itseämme päivään jakamalla keskenämme alkajaisiksi kuohuviinipullon, kuten tapahtumaan kuului.

Naisten puvuista monet olivat hyvin tyylikkäitä, osa oli pukeutunut karnevaalihengessä ja osalla ajatus oli näyttää mahdollisimman seksikkäältä. Pukuun pukeutuneista miehistä suuri osa oli erkaantunut nopeasti pikkutakistaan, osa oli jo alun alkaen tullut vapaammin pukeutuneena. Miesten asujen yleisilmettä voisi kuvailla perinteiseksi: Paita, housut ja oluttölkki. Naisilla kupliva ja muut virvoikkeet sekä kuumuus sai monet höyhenet lerpattamaan sulkasatoisen oloisesti ja monet piikkikorot vaihtuivat paljaisiin varpaisiin. Olihan kesä ja olo mukavaa.

Meteli katsomosssa oli sanoin kuvaamaton. Kun on tultu yhteen, on halu keskustella. Ja kun kaikki muutkin keskustelevat, on puhuttava kuuluvalla äänellä. Niinpä kuulutukset ja fanfaarit tahtoivat mennä ohi korvien ja muutamat, Miehelle tarkoitetut lausahdukset huusin suoraan hänen korvaansa. Meteli vaimeni vain siinä vaiheessa, kun hevoset juoksivat kilpaa. Suuri osa yleisöstä oli osallistunut vedonlyöntiin ainakin pienellä panoksella tai muuten oli suosikkihevonen, jonka pärjäämistä oli seurattava. Niinpä alussa pidäteltiin henkeä, sitten ääni alkoi kohoilla vähitellen lakipisteeseen ja äänen mukana suuri osa yleisöstä ponnahti seisomaan ja voitonriemu sai käden heilumaan kohti kattoa siellä täällä. Suuri joukko pettyneitä taas hiljeni vähitellen tuijottamaan jälkeen jäänyttä suosikkiaan. Pään pudistelua ja uuden toivon virittelyä; ensi kerralla sitten. Jäi tunne, että kisailu oli leikkimielistä. Poistuessamme, laukkakentän portilla, korkealla havaintopaikallaan istuva kuuluttaja kysyi yleisöltä, kuka tuntee itsensä luuseriksi. Suuri joukko käsiä nousi iloisesti heiluen pystyyn. Niin suurta joukkoa luusereita ei kuuluttaja kertomansa mukaan ollut koskaan nähnyt. Ja nauroi päälle...

Sunnuntaina piti sonnustautua jo aikaisempaan lähtöön, sillä poika oli ilmoittanut joukkueemme, Finns From Finland, mukaan leikkimieliseen, selviytyjät-tyyppiseen kisaan, jo viikkoja aikaisemmin. Kisan tarkoitus on olla perheille ja ystäville hauskaa ajanvietettä. Sen lisäksi se markkinoi terveyttä edistävää ajattelua. Ilmoittautumismaksut ja osallistujien tutuiltaan keräämät lahjoitukset menevät Burnet-instituutin rahoittaman, monipuolisesti terveyttä edistävän työn tukemiseen.

Eilen aamulla Federation Square-aukiolle oli kertynyt tuhansittain ihmisiä odottamaan lähtöä. Joukkueisiin kuuluvilla oli kullakin numerolappu kiinnitettynä vaatteisiin, meillä 1901. Osa joukkueista osallistui lisäksi pukeutumiskisaan. Saatoimme nähdä muun muassa joukon ampiaisia, merirosvoja ja tyllihameisiin pukeutuneita kilpailijoita etenemässä määrätietoisesti kartat tuulessa heiluen. Kisa-aluetta kartalla voisi kuvailla ympyräksi, jonka keskusta oli edellä mainittu aukio ja halkaisija viisi kilometriä. Eteneminen alueella tapahtui kävellen tai raitiovaunulla ajaen. Juokseminen oli kielletty, samoin muut etenemistä jouduttavat apuvälineet.

Neljän tunnin ajan joukkueemme kisaili urheasti hyvässä yhteishengessä, pääasiassa kävellen, yrittäen löytää kuudestakymmenestä rastista niin monta kuin mahdollista. Löytymistä helpottamaan oli rastiluetteloon merkattu karttakoordinaatit sekä hieman kompainen lause tarkempaan määrittelyyn. Löydetyllä rastilla odotti pöydän ääresä muutama järjestäjä jakamassa tehtävälappuja. Oikea vastaus kysymykseen tai tehtävän suorittaminen toivat joukkueelle pisteitä. Löysimme rasteja muun muassa taidemuseolta, puistoista, vankilamuseosta, kauppakujalta, leikkikentältä ja sillan kupeesta. Ajatuksena oli myös tutustuttaa ihmisiä paikkoihin, joissa he eivät kenties ole koskaan vierailleet. Noh, Miehelle ja minulle lähes kaikki paikat olivat uusia...

Aikamme mentyä umpeen olivat puolet rasteista löytyneet ja kommunikaatiovälineenä toiminut pojan känny piipitti pian pistemääräksemme lähes kolmeasataa. Olimme yhtä mieltä siitä, että olimme olleet hyvä tiimi. Oikean jalan lonkkani, polveni ja isovarpaani olivat muusina - kuten muillakin suurilla urheilijoilla tapaa olla. Oli aika siirtyä pienellä kujalla olevaan viihtyisään ravintolaan tankkaamaan energiaa ja lopettelemaan kisaa jälkipelin hengessä.

Tasmania, unelmien tuolla puolen. Osa 1.

2008-10-15T09:55:00.037+03:00

Jos joku olisi ennustanut, että tulen joskus viettämään neljä päivää Tasmaniassa, en olisi uskonut. Se tuntui kaukaiselta paikalta, jossa voi kulkea vain viidakkoveistä apuna käyttäen.(Kiitos TV:n upeiden luonto-ohjelmien.)

Heti saavuttuamme Melbourneen alkoivat poika ja miniä ehdottaa pidennettyä viikonloppua Tasmaniaa kiertäen. Tuumasta siis toimeen. Poika varasi lennot Qantasin halpalentoyhtiöltä Jetstarilta sekä toisen yön yöpymisen Port Arthuriin, motelliin. Port Arthurista hän varasi myös jo etukäteen paikat iltamyöhään lähtevälle kummitustarinakierokselle. Ne kuuluivat olevan suosittuja.

Viime perjantaina aamuherätys oli aikaisin, sillä lentoasemalla oli oltava jo kuuden jälkeen. Lento Etelä-Tasmaniaan, Hobartiin kesti noin tunnin. Hobartin keskustassa nautitun aamupalan jälkeen oli aika etsiä ensimmäinen yöpymispaikka. Se löytyi turisti-infon avustuksella pienen kävelymatkan päästä kaupungin keskustasta, vanhemmasta kaupunginosasta. Meitä odotti siellä englantilaisittain sisustettu, iso bed & breakfast - huoneisto, joka oli varustettu pienellä keittiöllä. Kahvin ja teen keittoon löytyivät tykötarpeet - niin kuin muistakin yöpymispaikoistamme. Se tuntuu olevan tapana täällä päin. Aamiainen tarjoiltiin valoisassa aamiaishuoneessa kahden vanhemman leidin vieraana. Siltä meistä tuntui.

Päästyämme eroon matkatavaroistamme oli aika tutustua Hobartiin, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa seuraavana päivänä. Heti keskustan ulkopuolella talot muuttuivat pieniksi, puutarhojen ympäröimiksi. Puut kukoistivat, samoin kukat. Yllätykseksemme riippakoivu on suosittu puutarhakasvi sekä Tasmaniassa että mantereen puolella. Koivut näyttivät olevan aloittelemassa kukintaansa. Yhtä suuria koivuja kuin Suomessa emme ole nähneet. Myös lehtolemmikki ja kukkiva mansikka koristivat monia kukkapenkkejä, puistoissakin.

Nämä siniset, suuret tähkäkukat kukoistivat miehen korkuisina monissa puistoissa ja pihoissa.

Tuollaista pientä kukkapuuta en muista koskaan nähneeni. Kuin morsian.

Hobartin keskustassa oli viihtyisä kävelykatu, asukkaiden olohuone. Perjantai-iltapäivänä kokoontuivat koululaiset ja työtoverit rentoutumaan yhdessä ennen viikonlopun viettoa. Miten hyvää tekisi meillekin Suomessa perjantaisin rupatella ja nauraa,ihan vatsan pohjasta saakka, työasiat ulos yhdessä työtovereiden kanssa ennen kotiin menoa! Vai onko tuo vain miesten juttu täälläkin...

Kaupungin keskuspuistossa oli muurien kehystämä käytävä. Muureihin oli upotettuna ensimmäisten Australiaan tulleiden asukkaiden hautakiviä 1800-luvun alkupuolelta. Vaikuttava muistomerkki. Tasmania kuuluu Australiaan ja sen historia, jos emme nyt ajattele aboriginaaleja, on lyhyt. Vaikuttaa siltä, että historia elää ihmisten mukana ja yhdistää heitä.

Sataman alue oli viihtyisä. Siellä oli useita kalaravintoloita. Sekä rantakadun ja -puiston vierellä oli kahviloita, ravintoloita sekä hienoja taide-, käsityö- ja koruliikkeitä.

Kalaravintolan ruuat olivat makoisia. Ja hinnat meidän hintatasoomme verrattuna edullisia.

Myös lokit olivat päässeet kalaruoan makuun... Lähipöydälle jätetyt ruuan loput hävisivät nopeasti lokkipilven mukana. Tarjoilija pinkaisi kokoamaan lautaset pois, mutta ei aivan ennättänyt.

Näkymä aamulla huoneen ikkunasta merelle oli suorastaan ihana. Oli helppo virittyä uuden päivän seikkailuun.

Salamancan jokalauantaiset markkinat ovat kuuluisat. Sinne olivat kokoontuneet käsityöläiset sekä muun pikkutavaran ja syötävän myyjät. Sekä paikalliset että turistit kansoittivat käytävät ja lisää tunnelmaa antoivat katusoittajat ja -taiteilijat, jotka olivat löytäneet paikkansa myyntikojujen lomasta.

Hukkasin itseni markkinoille ja pysähdyin viimein kuuntelemaan kahta nuorta miestä, jotka lauloivat ja soittivat niin mukaansa tempaavasti.

Poika ja miniä kävivät vuokraamassa auton sillä aikaa kun me Miehen kanssa vielä seikkailimme myyntikojujen lomassa. Puolen päivän maissa tuli aika jatkaa matkaa. Poika asettui rattiin, miniä kartanlukijaksi ja me Miehen kanssa asetuimme takapenkille nauttimaan huolettoman turistin osasta.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Coal Valleyn viinitila, yksi Tasmanian lukuisista viinitiloista. Tarkoituksemme oli lounastaa siellä. Perhejuhlan vuoksi ravintolapuoli olikin suljettu, joten tyydyimme maistamaan muutamaa viiniä (niin makoisia), ostamaan pullon Rieslingiä iltaa varten ja jatkamaan matkaa mutkan kautta kohti Port Arthuria.

Richmondin kylästä löytyi ravintola, jonka listalta jokainen löysi mieliannoksensa. Täällä ruoka-aineet ovat tuoreita ja meheviä. Ja se maistuu. Edellisen viikon koleus oli muuttunut lämpimäksi kevätsääksi ja saatoimme ruokailla ulkosalla. Tasmania oli paikka, johon tuotiin englantilaisista vangeista hankalimmat. Sen muistona ohitimme useita vankilamuseoita ja ravintolan ovenpielenkin "koristeeksi" oli asetettu piinapenkki.

Kylän pääraittia kävellen sulattelimme hetken ruokiamme ja verryttelimme jäseniämme. Kameraan tallentui monta kaunista pihapiiriä.

Richmondin silta on kuuluisa ja niin kaunis.

Auton takapenkiltä oli helppo ihastella ohi kiitäviä maisemia. Alkumatkasta maisemat olivat aukeampia, vihreänä kumpuilevia kukkuloita, joilla suuret lammaslaumat laidunsivat. Vähitellen kukkulat kohoilivat mäiksi ja vuoriksi ja niillä kasvoivat metsät, joista erottuivat harmaana kiemurtelevat eukalyptuspuut. Kuvassa alkaa näkyä jo Port Arthuria, joka oli määränpäämme.

Ensimmäiset kenguruvaroitukset oli hauska bongata. Sittemmin osoittautui, että varoitukset tarkoittavat oikeasti varoitusta. Tasmaniassa elävä kengurulaji on wallabi, pieni kenguru. Niitä ja muita eläimiä saattoi kilometrin matkalla olla useita kuolleina tien vierellä. Jostain luin, että se tarkoittaa runsasta eläinkantaa. Kuvassa varoitustaulun takana tien varressa näkyy poikamme hahmo. Huomasimme tien vierellä nokkasiilin ja hän pysäytti auton nopeasti penkalle ja loikki kameran kanssa kuvaamaan otusta. Itse ehdin paikalle vasta, kun eläimen peräpiikit hävisivät lehvien sekaan.

Seuraava ihmettelyn aihe oli Tasmanian devilistä varoittava liikennemerkki, mikä tarkoitti, että olimme sen elinalueella. Yhtään luonnonvaraista eläintä emme nähneet, mutta siitä ja sen hyväksi tehtävästä suojelutyöstä saimme seuraavana päivänä tuhdisti tietoa.

Jo ennalta varattu yöpymispaikkamme oli Port Arthurin vankila-alueella. Siispä heti perille saavuttuamme lähdimme tutustumaan 1800-luvulla toimineen laitoksen historiaan. Alueella oli useita rakennuksia, osa vielä ehjiä, osa raunioina. Alueella oli sijoitettuna parisentuhatta vankia, sotilaita ja siviilihenkilöitä. Myös sotilaiden perheitä asusti alueella. Vankilaan oli karkotettuina Australiaan toimitetuista vangeista uusintarikolliset. Nykyajan mittapuun mukaan rikokset eivät suinkaan olleet välttämättä suuria. Jokainen saimme oman pelikorttimme. Omani oli ristikolmonen. Kortin ohjaamana löysin oman kohtaloni: 13-vuotias poika, joka oli tuomittu pikkunäpistelyistä ja vastahakoisena toimimaan määräysten mukaan joutui viimein rankaisupaikkaan. Nuorille pojille oli oma laitos, Point Puer. Ankarimmat rangaistukset olivat eristyskopit, joihin saatettiin tuomita puoleksikin vuodeksi. Se tarkoitti, että kukaan ei puhunut eristetylle eikä hän saanut puhua kenellekään. Ruoka annettiin selliin pienen luukun kautta. Muistaakseni tunti päivässä oli liikuntaa; pussi päässä, että kukaan ei tunnista. Pienistä reijistä oli mahdollisuus katsella ympäristöä.

Tarkoituksena oli saada vangeista koulittua kelpo kansalaisia. Eikä siis vain säilöä "konnia". Vaikka keinot olivat kyllä karskit. Kerrotaan, että moni pääsi hyvän elämän alkuun saamansa koulutuksen ja maatilkun avulla. Mutta useampi menetti fyysisen ja psyykkisen terveytensä. Myöhemmin sairaille ja iäkkäille vangeille järjestettiin myöhemmin hoitopaikka alueella. (Kappaleessa on varmaan asiavirheitä. Täytyy lukea hieman paremmin paikan historiaa kotiin palattua. Ja netistäkin löytynee tietoa kiinnostuneille.)

Alueelle on rakennettu oma paikka 1990-luvulla tapahtuneen joukkomurhan uhrien muisteluun. Alueelle oli tullut aseistettu mies, joka ampui lähes neljäkymmentä ihmistä, henkilökuntaa ja vierailijoita.

Vankilan ikkunasta oli kaunis näkymä merenlahdelle...

Eristyskopit näkyvät kahden puolen käytävää. Kopeista kuului nauhoitettuna miesten huokailua, hengitystä, kuorsausta. Tehokasta. Se sai minut epäilemään, että iltayhdeksältä pimeässä alkava kummitustarinakierros alueella olisi valo- ja äänitehostettu. Ihan nostatti karvoja pystyyn ajatuskin! Sillä kummitustarinat eivät ole "mun juttu". En silti malttanut jäädä pois, vaan (et naura!) otin varulta mukaan korvatulpat. Minähän sanoin, että nyt et saa nauraa... Onneksi korvatulpille ei ollut käyttöä. Kierroksen vetäjä tarinoi ilman liikaa eläytymistä sinisestä naisesta, joka etsii lastaan ja jostain miehestä. Puutteellinen ymmärtämistaitonikin oli puolellani. (Australian englanti on aluksi vaikeaa ymmärtää.) Kummitusjutun huippukohdat eivät ole niin tehokkaita enää jälkeen päin käännettynä. Siis ihan mukava oli kierros pimeässä.

Alueella asuvien siviilien iloksi sen viihtyisyyden hyväksi oli tehty paljon työtä. Puut ja puistoalue istutuksineet olivat kauniit. Ja ylhäältä näki upeita maisemia.

Mitä ihmettä?

2008-10-13T16:06:00.002+03:00

Valokuvatorstain 105. haasteena on ideoida Ian Brittonin kuvan pohjalta.

"Mitä ihmettä ne tuolla taas puuhaavat?" (klikkaa isommaksi)

Melbournen taivaan alla

2008-10-07T02:04:00.004+03:00

Viiden päivän kokemuksen jälkeen on riittävästi asiantuntemusta kertoa Australian säästä ja taivaan merkeistä. Itse asiassa myöhemmin se voisi olla jo vaikeampaa!

Matkavarusteita pakatessa yksi jännitysmomentti on aina sää. Perillä näkee suhteellisen nopeasti, onko ymmärrys ja suunnitelma osunut edes oikeaan suuntaan. Melbournen säästä oikean kuvauksen voi tiivistää sanaan vaihteleva. Ja sillä tarkoitan, että sää on VAIHTELEVA.

Keskeisessä Suomessa verhoa raottamalla, vilkaisemalla lämpömittaria ja puiden liikettä havainnoimalla voi päätellä suhteellisen hyvin, mitä pukea päälle. Ja pilvien muodosta näkee, ottaako sateenvarjoa mukaan vai ei. (Nnnohhh, viime aikoinahan se on kuulunut vakiovarusteisiin, kyllä.)

Mutta täällä. Sää vaihtelee vaikkapa sen mukaan kuljetko kadun varjoisaa vai aurinkoista puolta. Varjossa ihmettelet, että miksi et laittanut takin alle villapaitaa. Ja auringon puolella päätät, että seuraavalla kerralla rasvaat käsivartesi aurinkovoiteella ylös saakka voidaksesi kulkea hihattomassa t-paidassa. You know? Varjon puolella tuntee hyytävän etelätuulen suoraan Etelänavalta meren yli ja auringon puolella ihoa vilvoittavan tuulahduksen. Sää voi olla siis valintakysymys. Ja valinnasta huolimatta on parasta varautua kaikkeen: Kunnon aurinkovoidekäsittely aamutoimien yhteydessä, kerrospukeutuminen, sateenvarjo. Näissä varusteissa ei voi osua väärään. Olen lähettänyt jo monta lämmintä ajatusta ystävälleni, joka opetti minua huivin luovaan käyttöön. Huivi on korvaamaton, siis kookas pashminahuivi.

Taivaan muista ilmiöistä on sen verran havaintoja, että kello kaksitoista aurinko porottaa suoraan pohjoisesta. Sen oikeastaan huomaa vain, jos tietää missä pohjoinen sijaitsee. Sen sijaan ei voi olla huomaamatta kuuta, jonka sirppi aukeaa ylös päin. Tähtikirkasta iltaa ei ole vielä ollut, joten Etelänristi on toistaiseksi löytymättä.

Tänään ilma on ollut hyvin tuulinen ja illalla on satanutkin. Iltapäivällä näytti jo lämpenevältä, mutta parin tunnin kuluttua vettä vihmoi suoraan mereltä tulevan tuulen vauhdittamana. Loppuviikolle on luvattu onneksi jo lämpenevää...

Sään vuoksi siirsimme retkeä kasvitieteelliseen puutarhaan tuonnemmaksi ja suuntasimme askeleemme kevään alennusmyynteihin. Viikonlopulle suunniteltu parin päivän reissu Tasmaniaan vaatii hieman lisävarusteita. Ne löytyivät onneksi nopeasti retkeilykaupasta ja saatoimme ajella vielä kierroksen raitiovaunulla, joka kulkee monien tärkeimpien nähtävyyksien ohi. Löytyi lisää tutkittavaa.

Illalla pojan ja miniän kotiuduttua työstään lähdimme vielä ajelemaan kohti St. Kildan satamaa. Oli ehdittävä ennen auringonlaskua aallonmurtajalle katsomaan merestä nousevia pikkupingviinejä. Aallonmurtajalle ja katselijoita varten tuulen suojaan rakennetulle laiturille oli kertynyt parisenkymmentä bongaajaa. Pian auringon laskettua alkoi kuulua ensimmäisiä pingviinien ääniä ja reilun puolen tunnin kuluttua äänet alkoivat lisääntyä ja tein ensimmäiset lintuhavaintoni. Jähmetyimme paikoillemme seurailemaan aivan hiljaa. Se palkittiin: Laiturin alta, aivan Miehen jalkojen juuresta ponnahti laiturille lintu, joka hetken edestakaisin käveltyään jatkoi matkaansa aallonmurtajan kiville. Pian näimme lähellä muitakin pingviinejä. Ne huutelivat toisilleen kuuluvalla äänellä. Lintukirjan mukaan niillä voisi olla vielä poikasia, joita ne huoltavat kaksi kuukautta kuoriutumisen jälkeen. Kivien suojassa lintuperheiden oli hyvä lymytä.

Illan päätteeksi riensimme sateelta suojaan kasvisravintolaan. Lämmin keitto sai veret liikkeelle ja kupin kylkiä vasten tuntui hyvältä lämmitellä kädetkin. Ja seura, sehän oli mitä parhainta.

Kauas on pitkä matka

2008-10-06T03:22:00.012+03:00

The Matka alkoi keskeltä Suomea. Ajoimme linja-autolla Helsinkiin, josta jatkoimme yöpymispaikkaamme. Aurinko hiveli ruskan väreissä juhlivaa maisemaa. Kullankeltaista, pihlajanpunaista, syvän vihreää, ruskeaa. Paikoin lokit seurasivat tiheänä parvena peltoa kyntävää traktoria.

Mies uppoutui ristisanatehtäviin ja minä lukematta jääneeseen päivälehteen. Lukeminen alkoi pian nukuttaa ja niinpä syvien haukotusten säestämänä keskityin maiseman ihailuun ja kertaamaan viimeisiä muistettavia ennen lentokentälle lähtöä: puheluja, sähköposteja. Ja tuliaisostoksia: ruisleipää, salmiakkia, liitulakua. Mitäpä muuta lapsemme maailmalla niin kaipaisivat!

Yön vietimme Hotelli Tikkurilassa, joka on urheiluhallien yhteydessä oleva retkeilymaja. Se on ollut lentokenttähotellimme jo reilut viisitoista vuotta. Edullinen, raikas, siisti. Hyvä palvelu, mutta vailla turhia ylellisyyksiä. Keilojen kumu lakkasi iltakymmeneltä ja sen jälkeen oli rauhallista. Aamulla, ennen kentälle lähtöä, nautimme vielä hyvän aamupalan.

Lentokentällä meitä odotti iloinen jälleennäkeminen, sillä keskimmäinen tytär oli lastensa kanssa tullut lähettämään pappaa ja mummia matkaan. Pienempi uinaili suuren osan ajasta vaunuissaan. Heräsi sitten sose- ja maitoaterialleen. Jonkin aikaa äidin sylistä katseltuaan antoi hän viimein ottaa itsensä syliin, juttelikin vauvajuttuja. Isompi nautti uuden paikan tutkimisesta. Vikkelät jalat kantoivat suuressa hallissa nin nopeasti, että oli parempi kaapata tyttö kainaloon ja siirtyä tutkimaan lentokoneita ylemmästä kerroksesta. Vaan lentokoneitahan tyttö näkee joka päivä, ylhäällä ilmassa. Paljon enemmän kiinnostivat pienet huoltoautot, joita ajeli kentällä edestakaisin. Paras oli pieni auto, joka veti perässään vaunuletkaa. Kuin pieni juna. Osoittelevaa etusormea säesti liuta kommentteja ja kysymyksiä. Viimein oli aika sanoa hyvästit vähäksi aikaa. Kotimatkalla linja-autossa tyttö oli alkanut kyselemään, että osaakohan pappa painaa nappia oikeassa kohdassa...

Seuraavan yön vietimme lentokoneessa matkalla Hongkongiin, lähes kymmenen tuntia. Emmekä nukkuneet silmäystäkään. Siitä pitivät huolen itkevät lapset, yskivät ja aivastelevat kanssamatkustajat (olin varma, että poden kunnon flunssaa jo ennen määränpäätä) sekä lentokoneen epämukava istuin ja moottoreiden jyly. Heti koneesta poistuttuamme jouduimme kävelemään mittauspisteen läpi. Lämpökamera paljasti mahdolliset kuumepotilaat. Ei ollut meillä ainakaan.

Hongkongissa odotusaika seuraavalle lennolle oli yli puoli vuorokautta. Oli mahdollisuus valita päivä kaupungilla tai lentokentällä. Valitsimme jälkimmäisen, sillä pelkäsimme, että kaupungilla, yön valvomisen jälkeen, hukkaisimme rahamme, lentolippumme, passimme ja lopulta itsemmekin. Kenttä oli suuri; päivän aikana kävelimme muutamia kilometrejä. Oli pakko olla liikkeellä, sillä lyhyen aikaa istuttuani pää alkoi pilkkiä... Mies nukkui parisen tuntia minun valvoessani "omaisuutta".

Edellisessä jutussa kehuin rakkauttani lentokenttiin. Se oli kyllä nyt lujilla! Ihmisten iloksi oli sentään laitettu veistoksia ja vitriinejä, joissa oli keraamikkojen ja muotoilijoiden töitä. Kauppojen tarjonta oli ylellistä, mutta en asettanut itseäni houkutuksille alttiiksi.

Seuraava yö matkalla Sydneyyn sujui jo paremmin. Aterian ja valkoviinin nautittuani vedin huivin pääni yli ja vaivuin suloiseen, syvään uneen. Odotusaika seuraavalle lennolle oli lyhyt ja lento, puolitoistatuntinen, samoin.

Poika oli tullut meitä vastaan kentälle autolla. Pitkästä aikaa sain tutun karhunhalauksen. Hän kaappasi painavat matkalaukkumme vedettäväkseen ja harppoi pitkin askelin kohti autoa. Me peesasimme pikkulaukkuinemme perässä ja totuttelimme liikenteeseen, jossa autot tulevat kohti väärästä suunnasta... Oli ihana tunne vain istahtaa autoon ja tuntea olevansa perillä.

Seurasi muutama kilometri ajelua vilkkaassa liikenteessä kohti oikeaa kaupunginosaa. Käännyimme viimein pienelle kadulle, jonka molemmin puolin on rivi toisissaan kiinni olevia taloja. Ja talojen edessä pienet kukkapenkit ovat puhjenneet keväiseen kukostukseen. Pysähdyimme siihen, missä rhodo pursuilee punaisia suuria kukkiaan, pieni kumkvattipuu kukkii ja kasvattaa hedelmiään, kukkiva köynnös levittää makeaa tuoksuaan ja ruusupensas ojentelee oksiaan kohti aurinkoa.

Portailla meitä odotti miniä, tyttömme. Halaukset olivat lämpimät. Ja miniän vierellä häntäänsä heilutti leillä koristeltu Kerttu, dalmatialainen, jonka mummo olen ollut jo viisi vuotta. Kerttu oli yhtä hymyä. Vaikka emme ole nähneet vuoteen, ei epäilystäkään etteikö se olisi tuntenut. Hymy oli leveä, valkoisilla ylähampailla koristeltu ja kesti kauan. Kertun hymyä on vain niin vaikea kuvata, koska se silloin tuo kuonon niin nopealla liikkeellä kohti kameraa.

Huoh, aika loppuu. Laitan vielä muutaman kuvan ja jatkan tarinointia toisella kertaa. Ensin Melbournen keskustaa kauempaa, Royal Park - puistosta katsottuna ja sitten aina vain keskemmälle, ja lopulta Ian Potter - keskuksen rakennukseen. Viimeinen kuva on otetu illalla näkymästä Yarra-joelta.

Matkaan

2008-09-29T11:04:00.004+03:00

Rakkaat kurkistelijat, blogiystävät, olemme lähdössä. Menemme tänään bussilla Vantaalle. Ja huomenna lento lähtee illan korvissa. Torstaina olemme perillä Melbournessa puolenpäivän aikaan paikallista aikaa. Hongkongissa pitää odotella kokonainen päivä konetta Sydneyyn. Olen siinä mielessä hupsu, että nautin lentosemalla olosta. Sen ilma väreilee iloista odotusta, kielien sorinaa, ihmisiä, ihmisiä... Seurailen ja ihmettelen.

Mieltä lämmittävät kaikki ne hyvän matkan toivotukset, joita olemme saaneet viimeisten viikkojen aikana. Monta soittoa on tullut vain, että ehtisivät vielä ennen lähtöämme jutella kuulumisia ja lähettää meitä matkaan. Viikonloppuna kävimme tervehtimässä Miehen tätiä ja hänen puolisoaan. Halaukset olivat pitkät... Tänään on soitettava vielä monta puhelua...

Käyn kurkkimassa blogeillenne kuulumisia, kun voin. Kommentoin,jos voin. Samoin yritän päivittää blogiani... Kuulumisiin, blogistanialaiset! Ja kiitokset kaikista viime kommenteista. En ehtinyt enää tämän paremmin kiittää. Hyvää syksyä kaikille!

Valokuvatorstai, 103. Haaste

2008-09-25T06:33:00.003+03:00

"Tällä kertaa inspiksenä on vajaa säepari Joona Kivirinnan runosta 'Paluu', joka löytyy kirjailijan esikoisrunokokoelmasta Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet (Tammi 2008, s. 54):"

"Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta --- "

--- Ja se säilyy isältä pojalle. Sen nimi on Luuranko Kaapissa.

Käärmettä pyssyyn

2008-09-18T22:43:00.007+03:00

Olen ärtynyt. Sitä ei helpottanut edes miehen tarjoilema ruoka työstä palattuani. Nyt, kun on aikaa ajatella, tuntuu siltä, että ärtymys vain lisääntyy. Sillä tämänpäiväinen "kokous" oli sellaista pakkosyöttöä, että ei sitä nyt voi kokoukseksi kutsua. Esimieskaarti tunki käärmettä pyssyyn!

Lyhyesti sanottuna, esimiehemme, piittaamatta rahtuakaan ylikuormituksestamme ja resurssivajeestamme, tulossa olevaan asetukseen vedoten, suorastaan määräävät meitä aloittamaan vielä uutta toimintoa, joka vie runsaasti lisää voimavarojamme ja aikaamme. Toiminto sinänsä olisi hyvinkin tarpeellista ja innostavaa. Mielelläni sitä tekisin. Mutta mitään muuta en voi vähentää sen varjolla. Ja totuus on, että tulevan asetuksen toteuttamiseen on aikaa 2011 saakka.

Kaikki vastalauseemme kilpistyivät esimieskaartin epämääräiseen vakuutteluun, että resursseja on tulossa. Uusilla resursseilla tuskin hoidetaan entisetkään työt niin, että ihmiset jaksaisivat ilman sairaslomia. Ja sitä epämääräistä lupausta olemme kuulleet vuosikausia ilman, että selvästi konkreettia apua asiaan olisi tullut.

Uutena strategiana yrittää murtaa vastustuksemme oli kehu. (Varmasti nyt jollain kurssilla on annettu tämä ohje: "Kehu kiltti tyttö päivässä!") Me olemme kuulemma edelläkävijöitä. Meistä voi kuulemma olla ylpeitä. Siis, meidän odotetaan edelleenkin olevan kilttejä ja reippaita tyttöjä! ...... marjat. Sanon ma.

Vastustuksemme, hmmm. En voi olla ylpeä omasta osuudestani olla vastahankaan "kokouksessa". Sillä en nyt jaksanut provosoitua. Siellä. Lähinnä keskityin meditoimaan. Hyvä etten alkanut suorastaan levitoida! Hoin mielessäni mantraa: Relax, kahden viikon kuluttua olet kaukana täältä! Saapa nähdä, kuinka asiat etenevät. Saammeko yhteishenkeä koottua niin paljon, että suostumme uuteen työmuotoon vasta, kun resurssimme ovat kohtalaiset. Valitettavasti joukossamme on aina kilttejä "saparopäätyttöjä", jotka juoksevat itsensä lähes hengiltä, jos joku kehuu.

Kiitos, että kuuntelit. Jo alkaa helpottaa. Viikonlopun ajaksi. Asia vaatii vielä pohtimista ja keskustelemista kollegojen kanssa. RRRRRRÄYH!

Vastamäkeen, vastatuuleen

2008-09-18T22:43:00.005+03:00

Valokuvatorstain 102. inspissana on "Helppo".

Tie voi olla helppo.

Tai vaikea.

Parhaimmalta se tuntuu, kun on noustu vastamäkeen ja vastatuuleen.

Onnittelut

2008-09-17T21:25:00.002+03:00

Lähetän Sadulle ja Jukalle tämän ruusun. Ja yhden runoista, joita olen vuosien varrella löytänyt ja kirjoitellut muistiin.

Mikä minun on
kysyn hiljaa itseltäni
kun jalka nousee niin nopeasti
kun mieli matkaa niin mukavasti
kun taivas on tähtiä täynnä.
Ei voi olla totta
tämännäköinen ja tämäntapainen
mutta taas helähtää:
ra kas tu nut.
Menen mykäksi ja myönnän:
totta se on.

(Eeva Heilala)

Mitä pahempi mättö

2008-09-16T21:56:00.003+03:00

"Mitä pahempi mättö, sen parempi juttu." Jutusta tiedä, mutta juuri näillä sanoilla vitsailin viikonloppuna parille muulle polkkaajalle... Ja ei olisi pitänyt. Sehän on silkkaa kohtalon rienaamista. Veren kaivamista omasta nenästä!

Mättö alkoi siitä, kun suljin työpaikan oven kymmenen tunnin työpäivän jälkeen. Minulla oli ollut vapaus valita, minkä työpäivän jälkeen jään laatimaan tärkeää paperia, jonka deadline lähestyi. Olin päättänyt valita tämän päivän ja sainkin paperin postitettua. Olo oli väsynyt ja nälkäinen, mutta koska Mies oli antautunut autokuskiksi, päätin jaksaa vielä kotiin mutkan, apteekin, kautta.

Ihmeekseni huomasin apteekissa, että lompakkoa ei ollutkaan laukussa. Nopea filminauhan kelaus ja muistin tarvinneeni lompakkoa illalla verkkopankkikäynnillä. Siispä tietokoneen viereltä sen löytäisin, tottakai. Mutta ei ollut. Eikä alakerrassa, ei edes jääkaapissa, saati sitten kylppärissä tai Wc:ssä tai likapyykkikorissa, tai toisessa laukussa tai sängyssä, tai vaatekomerossa tai ... Kaikki täysin mahdottomatkin paikat tutkin. Sillä aamutuimaan, kiireessä, on tullut joskus laitettua maitopurkkiakin siivouskomeroon... Mutta nyt lompakko pysyi piilossa. Hukannut? Varastettu? Olinko jättänyt työhuoneen oven auki? Kerran minulta on varastettu lompakko työpaikalta, laukusta.

Olin jo etsinyt valmiiksi tiedot ilmoittaakseni edes pankkikortin kadonneeksi, kun Mies sai minut suostuteltua vielä työpaikalle. Olisinko kuitenkin jättänyt sen kaappiini? Työpöydälle?? Vaan oven aukaisuun tarkoitettu magneettiläpyskä ei toiminutkaan. Joskus se toimii, joskus ei. En ymmärrä sen logiikkaa. Työpaikalla oli sentään valot, vaikka muistin ne viimeisenä sammuttaneeni. Ilmeisesti siistijä teki viimeistä kierrostaan. Ei auttanut, vaikka nojasin ovikelloon...

Samassa soi puhelin ja miesääni kertoi hänen vaimonsa löytäneen lompakkoni kaupungilta. Kadulta, ajotieltä, juuri siitä kohtaa, jossa olin pompannut ulos autosta, jota oikeasti ei olisi saanut edes pysäyttää juuri sillä kohtaa... Olin pinkaissut nopeasti kohti apteekkia ja Mies oli ajanut auton parkkiin. Kumpikaan ei huomannut lompakon putoamista. Onneksi kohtalo oli minulle sentään niin suopea, että lompakkoni joutui rehellisten ihmisten haltuun. Sieltä oli löytynyt kortti, jossa oli puhelinnumeroni. Tunti katoamisestaan lompakkoni oli jälleen kotona. Mitään löytöpalkkiota he eivät ottaneet vastaan. Ei tullut kuuloonkaan. Luulenpa, että he saavat kaukaa tulleen yllätyksen muutaman viikon kuluttua.

Opinko tästä seikkailusta mitään? No en! Tiesinhän, että rehellisiä ihmisiä on olemassa. Ja että jutun aiheita minulle satelee...

Lapista lisää

2008-09-14T21:17:00.003+03:00

Ajattelin kertoa hieman lisää kokemuksistani Kiilopäältä. Monelle Lappi on varmaankin haave, joka kuuluu "sitku-elämään". Mutta monelle Lappi-sana antaa mielikuvia hyttysistä ja hikisistä, uuvuttavista vaelluksista, joihin oma kunto ei kenties riittäisi.

Olen surkea hiihtäjä. Enkä ole koskaan erityisesti pitänyt siitä. Siksi talvi-Lappi ei minua houkuttele. Jaa, kerran haluaisin kyllä kokea Lapin kaamoksen. Viettää siellä viikon kaikkein pimeimpään aikaan. Mutta juuri ruska-aika. Silloin ei ole enää ötököitä ja ilma on sopivan raikasta reippaaseen kävelyyn.

Kiilopäällä on lähes päivittäin Ladun oppaiden ohjaamat retket tunturiin. Ensimmäisellä kerralla retkiä oli haastavuudeltaan kolmen tasoisia. Niistä jokainen sai valita omalle kunnolleen sopivan. Kevein retkikin antoi hienon kokemuksen erämaassa liikkumisesta. Alkupäivinä osallistuin helpoimmille retkille, joilla pärjäilin hyvin elämäni keuhkoputkentulehduksen kanssa. Tahti oli leppoisa. Olin lähtenyt matkaan yksin ja niinpä vähitellen monet retkeilijät tulivat tutuiksi. Ryhmissä oli mainio yhteishenki, jutun aiheet kimpoilivat ja huumori puhkesi kukkaan... Välillä, lepohetkien aikana oli mahdollisuus erkaantua omiin oloihin ja ihmetellä hiljaisuutta. Vain tuulen kevyt suhina korvassa oli ainoa ääni... Kiilopäällä on opastettuja polkujakin, joista voi valita itselleen sopivan, mikäli ei halua lähteä pitemmälle tunturiin. Oppaiden vetämien retkien etu oli muun muassa se, että he ohjasivat kulkumme pois valmiilta urilta. Tietyillä alueilla, lähempänä retkeilykeskusta, tosin oli maaston suojelemiseksi kuljettava valmiita polkuja.

Kiilopäällä on monen tasoista majoitusta täysi- tai puolihoidolla. Joka päivä sieltä sai mukaan retkieväät sopimuksen mukaan. Retken jälkeen oli sauna odottamassa; miehille ja naisille omansa. Ja illalla oli vielä oppaan vetämä syvävenyttely. Myöhemmin illalla oli yhteistä ohjelmaa, joihin oli mahdollisuus osallistua. Muistan vaeltajan turvallisuuteen opastavan illan, yhtenä iltana eräkirjailija kertoi työstään, toisena luontokuvaaja kertoi seikkailuistaan. Dominick Arduinkin kävi kertomassa sittemmin traagisesti päättyneen retkensä valmisteluista. Ravintolassa oli mahdollisuus istua pitempään ja tanssahdellakin elävän musiikin tahdissa. Minulle tosin tahtoi käydä niin, että päivä tunturissa ja muu iltaohjelma kypsyttivät unten maille jo varhain... Uni oli syvää ja virkistävää.

Yhteenvetona lopuksi sanon vain, että jos ikinä olet haaveillut matkaavasi Lappiin, niin tee se. Pärjäät kyllä! Ja koet jotain unohtumatonta.

Lakko

2008-09-14T11:42:00.004+03:00

Minut on petetty. Minulla on viharakkaussuhde koneiden kanssa. Olen sen niin monta kertaa havainnut. Siis minä rakastan koneita. Noh, en kaikkia, mutta niitä, jotka helpottavat arkielämääni. Mutta ne koneet. Ne vihaavat minua! Milloin on paperi mytyssä kopiokoneessa, tai loppu. Milloin astianpesukone jättää vedet koneeseen ja pitää pestä ja huuhdella koko täysi lasti. Ja milloin ompelukone tikkaa mitä sattuu. Mutta nyt. Minut petti pyykinpesukone. Aloitti lakon juuri kun sitä eniten tarvitsen! Vesi ei jäänyt koneeseen, eih, vaan sitä valui mitä ihmeellisimmistä rei'istä suoraan vessan lattialle - ja matolle. Ja tietysti juuri silloin Mies on metsästämässä jotain suppilovahveroita ja hirvikärpäsiä!

Tässä onneton pyykinpesijätär ihmettelee. Nukkasihti on jo avattu ja suljettu eikä mitään apua siitä...

Mutta eilen ja tänään on pesijättären sielu vaeltanut kaukaisilla tuntureilla Saariselällä. Se vaeltaa pohjoiseen aina näillä viikoilla, kun tuntuu ensimmäinen syksyn kirpeys ja ruskan värejä alkaa näkyä. Muistan ikuisesti ensimmäisen matkani Suomen Ladun Kiilopäälle. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. Ensin ajelin bussissa kaksitoista tuntia kohti pohjoista. Tunnelma autossa oli aivan toista kuin tavallisissa linja-autoissa, jotka ajelevat jokapäiväistä reittiään. Monet matkustajat olivat matkanneet Lappiin uskollisesti vuodesta toiseen ja iloinen odotus ja sorina aivan väreili ilmassa. Oli ihana katsella, kuinka ruskan värit syvenivät pohjoista kohti ajettaessa. Ja kuinka ensimmäiset tunturit alkoivat näkyä taivaanrannassa. Loppumatkasta kuljettaja pisti Souvareiden videon pyörimään. Yhtye lauloi Lappi-lauluja ja kyydissä kuului olevan monta fania, jotka yhtyivät lauluun, suoraan sydämestä. Huomasin joutuneeni aitojen Lapinhullujen joukkoon - ja silloin sain vakavan tartunnan. Sepä se saa sielun matkaamaan kauas näinä aikoina. Ehkäpä ensi vuonna...

Tässä edes hieman ruskaa. Joikhata en osaa.

Ei auta!

2008-09-12T15:53:00.004+03:00

Tämän kuvan olen halunnut laittaa blogiini jo pitkään. Ei auta! Tänään se vain piti laittaa, vaikka ei liity aiheeseen himpun vertaa ja tarkkuuskaan ei ole paras mahdollinen. Siinä istuu joukko ystävyksiä sateisena, syksyisenä päivänä kotipuistossaan. Paikka on jälleen Riika, 2006. Olisittepa kuulleet sen iloisen puheensorinan! Sade ei haitannut yhtään.

Ei auta nyt. Etusormeni ohjasi minut tähän koneelle kuin taikavarpu. Pitäisi siivota keittiö ja käynnistää astianpesukone. Laittaa pyykit pesukoneeseen ja käynnistää se. Ja, jotta trio olisi täydellinen, polkaista imuri käyntiin. Mutta etusormeni ohjasi minut tänne Blogistaniaan. Toisaalta, olenhan nyt talonvaltaaja, kuningas ja kuningatar. Saan päättää koska imuriani potkin. Sillä Mies on etelässä pappana; meni eilen. (Oikeasti hän se muuten imuroisi, mur.)

Tänään oli aikainen herätys, sillä jo kahdeksalta alkoi rasitus-Ekg. Tai piti alkaa. Mutta myöhästyin, auts! Verenpaine ja pulssi olivat aika lukemissa ja jalat melkein maitohapoilla jo siinä vaiheessa, kun pääsin perille. En osannut ennakoida sitä ruuhkaa, mikä aiheutuu, kun yksi keskeinen väylä asuinalueeltamme keskikaupunkiin on tukittu siltarakennustyön vuoksi. Toistakymmentä minuuttia seisoin autojonossa. Ja sitten hätäisimmät autoilijat tunkivat vielä väleihin viereiseltä kaistalta. Pelkäsin jo, että koko tutkimus missaantuu. Perillä, hetken rentoutumisen jälkeen, saatoin kuitenkin aloittaa polkemisen ja kaikki meni hyvin. Rinnassa tuntunut puristus oli ollut "vain" väsymyksestä ja henkisestä paineesta johtuvaa ja sain luvan palata työhön. Kahden viikon loma on antanut mahdollisuuden levähtää ja palaan sinne ilomielin.

Esimiehen kanssa (apteekissa, pilarin takana seisten) kuiskuteltu puhelinkeskustelu rauhoitti pelkoni loman myöntämisen suhteen. Hän lupasi jopa kaksi ylityövapaapäivää täydellä sijaistuksella ennen loman alkua. Siispä yhdeksän täyttä työpäivää ja sitten alkaa vapaus vähäksi aikaa, ja matka... JESS!!

Niin, matka. Mahdankohan tuntea poikaani, kun saavumme perille? Kanadalaiset, irlantilaiset, ruotsalaiset ja intialaiset ovat häntä kuulemma niin murjoneet viime päivinä. Menossa on Australian Football International Cup 2008, johon poika tietysti kutsuttiin mukaan Suomen joukkueeseen siksi, että oli siellä sopivasti jo paikalla. Kahden viikon lajiin ja soikeaan palloon tutustumisen jälkeen oli ollut hänen ensimmäinen pelinsä. Sen voi arvata, että jos palloa kuljettavaa saa taklata kuin "vierasta sikaa", niin kuhmuja syntyy. Neljänteen peliin oli otettu mukaan, edes joukkueen kokoon saamiseksi (18 pelaajaa), joku kolhituista vain seisomaan kentälle. Näin ei tarvinnut antaa luovutusvoittoa vastustajalle. Suomalainen sisu ei ole tyhjästä temmattu käsite...

Viikonlopuksi ei ole suunnitelmia, ihanaa! Joskus on vain ihanaa, että ei ole mitään suunnitelmia. - Jos nyt ei oteta tuota ekakappaletta trioineen huomioon. - Ulkoilua, sienestystä, pakkaamista, unta, löhöilyä, herkuttelua, viiniäkin. Miehen tädin puoliso on täyttänyt vuosia. Heitä haluaisin käydä tervehtimässä ja kuulumiset voisimme vaihtaa kävelylenkillä. Sillä Alzheimer aiheuttaa tälle iäkkäälle herrasmiehelle jo niin pahaa huimausta, että hän tarvitsee ulos mukaansa saattajan. Vielä kolmisen vuotta sitten satoja kilometrejä talven aikana hiihdellyt mies on tänä kesänä kaatunut yksin ulkoillessaan jo monta kertaa, kasvoilleenkin. Niin kauan kun nämä rakkaat ihmiset ovat olemassa, haluan antaa heille aikaani ja nauttia yhdessäolosta.

No niin, nyt on Jokeri-tekosyykin käytetty. Nyt pitää-ääää aloittaa se siivous. Imuri ei lakkaa irvistelemästä ennen kuin se on saanut laulaa!

Hyvää viikonloppua!

Ajatus

2008-09-11T08:13:00.004+03:00

Valokuvatorstain 101. haasteen aiheena on "Ajatus". Joskus ajatus voi olla kuin henkäys, kuin valon nopea hipaisu.

(Klikkaa suuremmaksi.)

Nyt kylmii

2008-09-10T21:12:00.003+03:00

Aika kuluu niin nopeasti. Kun heinäkuussa varasimme paikat lennolle, tuntui, että matkaan on vielä ikuisuus. Ja nyt, lähes tasan kolmen viikon päästä alamme olla jo perillä pojan ja miniän luona. JOS!

Soitin tänään työhön sijaiselleni ja kuulin, että lähes kolme viikkoa sitten jättämäni loma-anomus ei ollut vielä palautunut hyväksyttynä. Ennen matkan varaamista varmistin esimieheltäni, että voimme turvallisesti ostaa lentoliput. Mutta nyt esimies on vaihtunut ja on ollut havaittavissa suunnan muutos. Oikeasti pelottaa nyt, että sijaiskysymyksiin vedoten lomien myöntämiset ovat tiukemmassa. Olisi kohtuutonta joutua ottamaan palkatonta, kun keväästä asti suunnitelmastani olen keskustellut avoimesti, eikä mitään estettä tai uhkaa ole ollut olemassa. Ihmettelen, että työssä, jossa ihmiset kuormittuvat juuri henkisesti muutenkin, tämä työnjohtoasia klikkaa jatkuvasti... Huomenna soitan esimiehelleni. Toivottavasti pelkoni on turha, mutta tänään on ahdistanut ajatella asiaa! Miehen rauhoittelut ovat menneet nyt kuuroille korville.

Perjantaina tapaan jälleen lääkärini. Silloin varmistuu se, että terveyteni kestää pitkän lentomatkan. Olen luottavainen sen suhteen.

Optimistisena pessimistinä olen käyttänyt tänään paljon energiaa matkavarusteiden keräämiseen. Jos / kun pääsen ensi viikolla takaisin työhön, jää pakkaamiseen sen jälkeen niukasti energiaa. Julmetun suuri pino vaatteita lojuu sänkyni päällä. Mihin ihmeeseen laitan ne yön ajaksi? Ja mitä ihmettä jätän niistä pois? Sillä pinosta puuttuvat vielä maastokengät, sandaalit, valkoiset hellelipokkaat, juhlakengät, punaiset hellelipokkaat... Mitenkähän ihmeessä saisin sujautettua Miehen matkalaukkuun jotain? Täytyy lähteä neuvottelemaan...

Aikuinen nainen on vaikuttunut

2008-09-09T22:09:00.004+03:00

Lomalla ollessa on ollut enemmän aikaa lukemiseen. Viikonloppuna annoin houkutella itseni ostamaan lehden, joka kertoo kannessaan olevansa "aikuisen naisen asialla". Sitä olen siis kannesta kanteen tutkinut, enkä ole voinut olla vaikuttumatta artikkelista "Laadukkaasti arkeen".

(Kuva on otettu kylläkin Riiassa 2006 syksyllä.)

Artikkelissa todetaan, että "loman jälkeistä tyyliä voi säätää eri tavoin asustamalla". Ja kun laadusta on kyse, viipyillään tietty kukkarolla pitempään. Ja sitten on kuvia ja esimerkkejä: kaulakoru 1160€, timanttisomisteinen kello (naisten F1-mallia) 2250€, Chanel-lompakko 1000€, Chanelin sateenvarjo 460€, Vuittonin lentolaukku 1070€, D&G:n "mahtipontinen" laukku 1179€.

Tähän voi lisätä vain, että HERRAJJESTAS! Uskooko aikuisen naisen asialla oleva toimitus, että aikuinen nainen voi ottaa tuollaista juttua todesta? Että jättäisin erinäisiä lomamatkoja tekemättä ja söisin hernekeittoa saadakseni herrastella noissa vermeissä! Enkä silti kulje tuulipuvussa...

Kierrätystä

2008-09-08T21:26:00.002+03:00

Perjantaina oli ystäväpariskunnan yhteiset juhlat, jotka he olivat järjestäneet keväisten syntymäpäiviensä kunniaksi. Juhla-asuni piristeeksi, näin lomalaisena, päätin tehdä omatekoisen kaulakorun, joka on nyt tässä erinäisten kokeilujen jälkeen. Siinä on nettikaupasta ostettuja muranolasihelmiä, rubiininpunaisia lasihelmiä sekä granaattisiruhelmiä - nettikaupasta nekin. Hematiittihelmet ovat kirpparilta ja muut pikkuhelmet kirpparilta sekä äidin vanhoja peruja. Siis uutta, vanhaa ja kierrätettyä.

Lauantaina sonnustauduimme jo aamupäivällä kaupungille. Silmiimme osui pyöräilijä, joka ilmeisen päihtyneenä yritti hallita vauhkoontunutta ajopeliään. Holtittoman kiemurtelun jälkeen pyörä kaatui ja ajaja kellahti pitkin pituuttaan katuun. Avulias nuorimies auttoi pyöräilijän pystyyn ja jatkoi matkaansa. Jälleen uusia kiemuroita pyörällä, jonka ketjut repsottivat paikoiltaan ponnahtaneena ja uusi horjahdus, jonka pyöräilijä sai estettyä.

Pysähdyimme pyöräilijän kohdalle ja jäimme juttusille. Erikoinen, kaatumisten kuraama asu ja lävistykset kasvoilla antoivat ensivaikutelman, joka muuttui pian, kun viattomat, nuoret silmät katsoivat kohti kalpeista kasvoista ja vastaukset tulivat vilpittöminä. Kerroimme ensin velvollisuudestamme soittaa poliisille mikäli hän jatkaisi matkaa ja vaarantaisi oman ja lähimmäisten terveyden. Mutta sitten avuton nuori nosti minussa sen huolen tunteen, mitä äiti tuntee välillä lapsensa vuoksi. Kotiin olisi kilometrejä matkaa. Mahdoton matka pyörää taluttaen niin avuttomassa tilassa. Tarjosimme kyytiä sekä nuorelle, että pyörälle - sattui juuri sopivasti olemaan tunti tyhjää aikaa. Tarjouksemme torjuttiin. Hän ei halunnut olla vaivaksi. Kerroin hänelle olevani itse äiti ja toivovani, että myös minun lapseni saisivat apua tarvitessaan. Ja ehdotin, että hän panisi hyvän kiertämään ja auttaisi joskus vuorostaan, kun huomaa apua tarvitsevan. Ja niin hän suostui apuun.

Pakkasimme pyörän telineeseen ja pyöräilijän takapenkille ja kotimatka alkoi. Uusi opiskelija, uusi kaupunki, ensimmäiset juhlat, joissa tarjoiltu juoma oli yllättänyt. Ensimmäiset askeleet unelmien tiellä olisivat voineet saada aivan uuden suunnan. Tämä nuori lupasi pitää itsestään hyvää huolta.

Jälkeenpäin olen miettinyt tapausta. Ja ihmetellyt. Taannoinen seikkailu pikkukoiran pelastamiseksi (Operaatio Pelastakaa Lassie) tuntui herättävän ihmisissä suuremman auttamishalun kuin tämä avuton nuori pyöräilijä. Oliko syynä päihtymys, asu, ennakkoluulot ("Ties mitä haistattelua olisi tullut jos olisi puhutellut!") Vai herättääkö eläin helpommin myötätuntomme? Vai annammeko lähimmäistemme teloa itseään ennemmin kuin sekaannumme heidän asioihinsa?

Kierrätystä, lisää välittämisen kierrätystä me tarvitsemme.

In the evening

2008-09-04T21:38:00.007+03:00

Tänään huomasin yllättäen ymmärtäväni paremmin englantia kuin suomea. Vai miltä tämä kuulostaa?: "Et tarvitse ilmoittaa kaikki huumeiden ja lääkkeiden, mukaan lukien lääkemääräyksiä lääkitys, vaihtoehtoisia kasviperäisiä ja perinteisten lääkkeiden, vitamiinien ja kivennäisaineiden valmisteluun kaavoja tullille. Jotkut tuotteet vaativat luvan tai karanteenia puhdistuma ja / tai kirjeitse tai reseptiä, lääkärisi kuvataan teidän lääkityksen ja sairaudesta." Olen selvitellyt Australian ohjeita maahan tulijoille. Sen tiesin jo vanhastaan, että kengät pitää pestä ihan hammasharjalla, sillä ne tarkastetaan maahan tultaessa. Mitään kuivunutta multaa tai hiekkaa niissä ei saa olla. Netti on rikas ohjeiden antaja tässäkin suhteessa. Löytyy linkkiä ja linkin linkkiä. Matkaan on enää nelisen viikkoa. Nyt, kun väsymys alkaa hellittää, alan uskoa, että matka voi toteutua.

Kävin tänään kuuntelemassa muutaman tunnin luentoja työhön liittyvistä aiheista. Hyvin mielenkiintoista. Yliopistossa tuotetaan jatkuvasti uutta tutkimustietoa, jota pääsemme suhteellisen pian soveltamaan käytäntöön. Työni rikkaus on jatkuva uuden oppimisen mahdollisuus. Tällä viikolla kuulin juuri, kuinka eräs, jo päälle kolmekymmenvuotias, syvästi autistisena, kehitysvammaisena pidetty henkilö, oli oppinut ilmaisemaan itseään kirjoittamalla avustettuna. Kun tiede kehittyy, tällaisetkin kohtalot vähenevät. Paljon tietävänä, paljon elämässä ja työssä oppineena toivoisi vain, että saisi riittävästi aikaa tehdä sitä työtä, jota pitää tärkeänä ja antoisana.

Iltalenkki suuntautui jälleen uusille reiteille. Kävimme ihmettelemässä kaupungin toiselle laidalle, lähelle rantaa rakentuvaa pientaloaluetta. Luonnontilassa olevaa metsää on kaadettu rakennuksien tieltä. Kauan lähistöllä asuneet ovat vastustaneet muutosta kovasti. Toivottavasti jäljellä olevaa viheraluetta suunniteltaessa kuunnellaan paikallisten toiveita. Oman asuinalueemme vihersuunnitelman tekoa seurasin hyvinkin kiinnostuneena aikoinaan. Asukkailta kerättiin ensin ajatuksia suunnitelman pohjaksi. Sitten oli yleisötilaisuus, mistä lähdettiin vielä yhdessä suunnittelijoiden kanssa kiertämään puhututtavat kohdat alueella. Suunnitelmien teko jatkui ja lopulliset suunnitelmat tuotiin julki. Mielestäni asuinalueemme ilme on kohentunut ilahduttavasti toteutuksen jälkeen.

Mies ei suostunut nyt eksyilemään perässäni pikkupoluille, joten kävelimme sitten aikas tylsää hiekkatietä. Ja hyvällä mielikuvituksella varustettuna henkilönä löysin sieltä ihka (elä...) oikean käärmeen nahan. Sehän piti oikein Ixuksella ikuistaa.

Päivän päätteeksi ajelimme siskon ja hänen miehensä talon kautta kotiin. Heidän pihassaan omenapuu notkuu hedelmien runsautta. Saimme matkaamme suuren määrän purtavaa ja hillottavaa. Kiitos!

Sininen iltataivas ja utuiset pilvet. Kaunista. Melkein hyväksyn, että aurinko laskee niin aikaisin.

Sohvaperuna

2008-09-02T22:03:00.003+03:00

Kotimme sohvaperuna on tämä nalle, joka muutti alakertaan joskus keväällä. Se ottaa nallena olonsa tosi rennosti.

Sairaslomasta huolimatta en ole sentään sohvalla loikoillut. Silti pahin univelka ja väsymys alkaa hellittää. Tänään olen:
- nukkunut pitkään
- syönyt leppoisan aamupalan
- shoppaillut ystäväni kanssa nettihelmikaupassa
- kävellyt rauhallisen lenkin metsässä miehen kanssa
- eksynyt sinne metsään miehen kanssa
- ehtinyt viime tipassa kauppaan
- syvävenytellyt kaikki piilolihaksetkin
- kohta menossa nukkumaan

Kauniita unia! Sohvaperunana tai muuten.

Hämäränhyssyä

2008-09-01T21:57:00.004+03:00

Pitkästä aikaa sytytin pihan lyhdyt. Illat hämärtyvät jo niin aikaisin. Kävelimme pitkän lenkin metsässä. Sieniäkin löytyi, kourallinen suppilovahveroita. Mutta tärkeintä oli se rauha. Rakastan vanhoja kuusimetsiä, joiden sammalmatoilla on helppo kulkea tai pehmeillä neulasten peittämillä poluilla. Vaikka kaupunki ympäröi tämänpäiväistä metsäämme joka puolelta, oli jossain katveessa aivan hiljaista.

Mietin, miten hyvä, että kärpässienet ovat myrkyllisiä. Tämänkin kaunokaisen olisi joku napannut mukaansa. Mutta nyt se sai ilahduttaa ohikulkijoiden silmiä. Ei tämän suurempia ajatuksia tänään...

Syksy on virallisesti avattu

2008-09-01T10:12:00.004+03:00

Syyskuun ensimmäisenä päivänä lienee pakko uskoa, että on syksy. Villiviinikin on jo antanut pikkusormensa syksylle. Ikkunasta tulvii koleaa ilmaa ja tuuli heiluttaa marjoista punaista pihlajaa ikkunan takana.

Kesän ajan on yleinen puheen ja ihmetyksen aihe ollut sade eri muodoissaan. Mutta pientä nämä Suomen kelit ovat, kun "kaikkien myrskyjen äiti" Gustav kolistelee jo Yhdysvaltojen rannikolla.

Valmistaudun keskikaupungille juuri lääkärikäynnille. Vietän loman ensimmäistä päivää. Sain kaksi viikkoa lomaa lepäilyyn. Verenpaine alkaa nousta nykyisin nopeammin, kun työtahti muuttuu tauottomaksi. Ensi viikon lopulla käyn polkemassa kuntopyörää ja sitten mietitään jatkoa. Jälleen kerran ihmettelen päättäjiemme lyhytnäköistä ajattelua. Kaikilla niillä palkoilla, joita maksetaan ylikuormitettujen ihmisten sairaslomasijaisille, perustettaisiin helposti muutama toimi lisää ja ihmiset jaksaisivat paremmin. Olenkin päättänyt puolittaa työni; loppuvuodesta siirryn osa-aikaiseksi. Luulen, että viikko työtä, viikko vapaata on sopiva työtahti. Nyt vain kärvistellään nämä viimeiset viikot ja onhan edessä ihan ansaittu loma ja matkakin...

Jahas, ja nyt pitää mennä koluamaan kaapista esiin syksytakkia. Sitten menoksi.

Eilinen

2008-08-31T21:04:00.003+03:00

Eilen oli päivä, jota muistelen onnellisena ja samalla surullisena. Kerroin aikaisemmassa tekstissäni muutama päivä sitten sukujuhlasta, jota olemme pitäneet kolmen vuoden välein. Eilen olimme koolla jälleen Turussa, keskustasta joitakin kymmeniä kilometrejä Tampereelle päin sijaitsevassa kievarissa. Tarkalleen meitä oli koolla neljäkymmentäkolme. Kaikki joukkoon kuuluvat eivät päässeet mukaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli yli seitsemänkymmentä. Silloin vielä kaikki äitini neljä veljeä vaimoineen ja heidän lapsensa perheineen olivat mukana. Nyt äitini sisarussarjasta on jäljellä enää kaksi veljeä, vanhin ja kolmanneksi vanhin. Nuorin veli kuoli viime vuonna, samoin hänen vanhin poikansa. Nämä kokoontumiset saivat alkunsa sen jälkeen, kun äitini ja isäni olivat kuolleet. Juttelimme yhden serkkuni kanssa, miten mukava olisikaan saada koolle sukua myös iloisissa merkeissä. Ja siitä se alkoi.

Kun olin aivan pieni lapsi, muutimme isän työn vuoksi Jyväskylään. Kaikki omaiset jäivät Turun ja Helsingin seudulle. Koen, että se on ollut suuri puute elämässäni. Ehkä ymmärrän sen vasta nyt vanhempana selkeämmin. Miten suuri rikkaus olisi ollutkaan mahdollisuus nähdä isovanhempiani enemmän, sekä enoja, tätejä, serkkuja.

Nykyisin yhteyden pitäminen on onneksi helpompaa kuin aikaisemmin. Puhelut eivät ole enää niin kalliita eikä matkustaminenkaan. Ja junalla pääsee jo puolta nopeammin perille kuin lapsuudessani. Ja kulkeehan tie tietysti toiseenkin suuntaan... Enoihini olen pyrkinyt pitämään yhteyttä niin kauan kuin he ovat tallella. Ja joidenkin serkkujen kanssa olemme kuin sisaruksia.

Tämä päivä on mennyt muistellessa eilistä päivää. Oli taas ilo kohdata niin monta sukulaista. Mutta samalla on tunne, että nämä kohtaamiset olivat hipaisuja. Todellinen kohtaaminen vaatii aikaa. Joidenkin kanssa tuli vain käteltyä ja vaihdettua muutama sana. Mutta tuntui hyvältä edes nähdä kaikki koolla. Minun ihmiseni. Ja sitten jää ikävän tunne. Ja enoista erotessa, samoin heidän vaimoistaan, nousee mieleen ajatus: vieläkö näemme? Ikävä, kaipaus, haikeus. Ne ovat rakkauden serkkuja.

Valokuvatorstain 99. haaste, Iho

2008-08-28T20:43:00.002+03:00

Täysien vuosien aika.

Tilkuilla ja tonttumailla

2008-08-26T22:39:00.006+03:00

Oletko koskaan lähettänyt tekstiviestiä ja jäänyt odottamaan vastausta känny korvalla? Minä olen. Serkulle. Ensi lauantaina on Sukujuhla Turussa, mikä tarkoittaa, että kolmen vuoden välein kokoonnumme yhteen, äitini kaksi elossa olevaa veljeä vaimoineen, liuta serkkuja ja heidän perheitään. Siskoni perheineen. Kaikki eivät pääse mukaan, mutta nelisenkymmentä on ilmoittautunut. Oma lähtemiseni on nyt vaakalaudalla ja Miehen siis myös. Jaksanko?

Tänäänkin tiiviin työpäivän jälkeen on iltalenkki tehty, saunottu, hetki aikaa ajatuksille koneen äärellä. Jää blogivierailut nyt tekemättä.

Ulkona aistin jo syksyn tuulahduksen. Olohuoneen ikkunasta näin, että ensimmäiset villiviinin lehdet ovat punertuneet. Ulkona kävellessä piti vetää kädet hihan suojaan suppuun. Niitä paleli. Ja huppu oli nostettava pään suojaksi järvenrannan raitilla kävellessä. Tuuli viilensi korvia. Ohittaessamme viljelypalstoja katselimme satoaan kypsytteleviä maatilkkuja ja toivoimme, että yöpakkaset eivät kiusaisi ahkeria viljelijöitä. Suurella osalla oli ruoka-antimia vielä keräämättä ja siellä täällä kukat piirsivät värikkäitä raitoja järveä kohti alenevaan rinteeseen. Kuvia tuosta rehevästä tilkkupeitosta en voi laittaa. Oli liian hämärää.

Viikonloppuna onneksi ilta-aurinko paistoi, kun kävelimme metsässä, jossa tontut ja keijukaiset asuvat. Eivätkö asukin?

Ja tuolla asuu itse Ahti väkineen.

Nauruterapiaa

2008-08-25T20:48:00.004+03:00

Vicki Li yllätti minut tänään niin riemastuttavalla haasteella Kasvu ihmiseksi - blogissaan, että työpaikalla synkistynyt mieleni suli nauruun. Iltalenkki miehen kanssa meni hymyillessä ja blogitekstiä mielessä rustaillessa. Haasteena oli kuvata oma yöpöytä siinä muodossa kuin se on tällä hetkellä, luonnontilassa.

Paljastan, että yöpöytä ei ole nyt luonnontilassa varsinaisesti, sillä olin äskettäin kantanut siitä pois muutaman kirjan ja pinon vanhoja lehtiä. Tuon mukaan olen aika ikävä ihminen: kellastunut kelloradio, Kotivinkki-lehti Elloksen kuvaston tilauslomakkeen alla. Puuttuu vain iso Eri-Keeper-pullo ja ruuvimeisseli. Rullamittaakin kannan yleensä käsilaukussa.

Työn alla olevaa kirjaa säilytän tavallisesti sängyn alla, avoimena, alessuin. Tämänhetkistä luettavaani en kehtaa edes paljastaa. Romantillinen. Sain sen kaupanpäälliseksi Kirjakerhon kaupasta. Sopii aivopesulukemiseksi tällä hetkellä.

Synkeä mieleni johtui siitä, että matkallelähtösuunnitelmat mutkistuivat. Esimiehen kanssa suullisesti sovitut lomat eivät voikaan toteutua sovitusti. Sen vuoksi joudun lähtemään pitkälle matkallemme äärimmäisen väsyneenä. Näihin lupauksiin luottaen olen jo muut lomani pitänyt. Ammattiliitoni lakimieskään ei voinut olla avuksi asiassa. Puuttuu mustaa valkoisella. Tämä kaikki johtuu siitä, että esimiestehtäviä sijaisena hoitanut henkilö ei tiennyt mitä lupasi. Eli esimies mokasi ja työntekijä kärsii seuraukset. Onneksi muistini on lyhyt eikä tapanani ole jäädä vellomaan katkeriin liemiin. Nyt pitää levittää palikat uudelleen ja katsoa, mitä niistä syntyy.

Näihin tunnelmiin.

Operaatio Pelastakaa Lassie

2008-08-23T21:56:00.004+03:00

Siin ois olt hättää vaik myyvväkkii, olisi mummoni sanonut. Ja ollut oikeassa. Tarkkaan ottaen kyseessä ei ollut Lassie, vaan pikku-Lassie. (Tiedän, tiedän, niillä on virallisetkin nimet, mutta en nyt muista...) No, joka tapauksessa hätä oli Lassien kokoinen!

Tänään iltapäivällä, kun miehen kanssa ajelimme kohti kaupungin reunamaita kanttarellien kutsun houkuttelemina, katkaisi leppoisan matkamme pieni koira. Se juoksi yksikseen välillä tien reunalla ja sitten yllättäen tiellä edessämme, ajoratojen välissä, toiselle puolelle tietä, jälleen vastaantulevien kaistalle... Se oli karannut omistajaltaan ja oli silminnähden hämmentynyt ja peloissaan. Ja suuressa vaarassa tulla yliajetuksi.

Mies pysäytti auton ajotien reunaan ja nousimme autosta. Peräämme pysähtyi samassa toinen auto ja sieltä nousi nainen makkarapaketti kädessään kyselemään veistä. Hän aikoi houkutella koiraa makkaran palalla. Sieniveitselle oli nyt käyttöä. Mutta koirapa ei pysähtynyt. Se jatkoi matkaansa sen oloisena, että ei tarkkaan tiennyt minne oli menossa. Päätin soittaa hätäkeskukseen. Ajattelin, että jos palokunta pelastaa melkein oraviakin puista, olisi pieni koira ainakin lyhyen puhelun arvoinen. Ja asiallisen kuuntelijan sieltä sainkin. Tieto koiran rodusta ja sijainnista otettiin talteen.

Ajelimme hiljalleen seuraillen, minne koira menisi. Jälleen pysähdyimme tien reunaan ja henkeä pidätellen katselimme koiran selviytymistä autojen seassa. Envoikatsoa, envoikatsoa, vaikersin, enkä voinut olla katsomatta. Muitakin autoja alkoi pysähdellä tien varteen, lopulta tiellä seisoi jo kymmenisen autoa. Joku kiireisempi pujotteli autollaan hiipien suman läpi. Ja pieni koira sekoili suman keskellä.

En nähnyt tarkkaan mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä autot lähtivät viimein liikkeelle, yksi toisensa jälkeen. Ja meitä vastaan jalkakäytävää pitkin alkoi lähestyä parivaljakko. Pieni koira askelsi reippaasti talutushihnassa häntäänsä heilutellen ja ilmeisesti sen emäntä vielä kauhun ja harmin puna poskillaan talutti karkulaista. Helpotuksen kyyneleet sumensivat silmäni hetkeksi.

Kanttarellit lymysivät koivunlehtien värisinä hyvissä piiloissaan. Ei haittaa. Sillä metsässä ajatukseni kiersivät vielä äskeistä seikkailua. Tuntui hienolta ajatella, kuinka yhteinen olikaan autoilijoiden huoli koiran selviytymisestä. Ja, onneksi kukaan ei ollut kuulemassa, kun huomasin laulavani, että "Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen..."

Keskeneräinen, Valokuvatorstain 98. haaste

2008-08-22T20:06:00.003+03:00

Ja sitten vielä hieman punaa poskiin...

Kävelee kameran kanssa

2008-08-20T20:22:00.010+03:00

Havahduin toissapäivänä siihen, että ulkona kävellessäni en enää ole havainnoinut ympäristöä ja luontoa samalla riemun tunteella kuin keväällä ja alkukesästä. Niin paljon ruskeaa, kuivunutta, ylikukkinutta, mädäntynyttä, rikkisyötyä. Päätin panna "laput silmille" ja zoomailla tarkkaan, onko mitään ihasteltavaa enää. Ja yllätyksekseni kotiin palattuani olin saanut saalistettua kameraani 81 uutta kuvaa, tosin joistakin kohteista otoksia oli useampia kuin yksi. Tässä muutamia esimerkkejä umpimähkäisessä järjestyksessä. Voit klikata kuvia suuremmaksi. Var så god!

Pilvet leijailivat pehmeinä pumpulihattaroina iltataivaalla. Ihmekös tuo, sillä paria tuntia aikaisemmin kaikki vesi niistä oli valunut alas jokina pitkin katuja ja tulvinut suihkulähteinä ylös sadevesikaivoista.

Kaivan lähtökuoppia

2008-08-16T20:18:00.003+03:00

Kesäsää on ollut tänään vaihteleva. Ensin vatukossa seisoessani vettä tuli hentoisena suihkuna kuin suihkupullosta pirskoteltuna. Vähitellen pirskottelu muuttui kunnon pisaroinniksi ja parhaillaan vaikuttaa siltä, että kaikki yläkerran kastelukannut ovat ylitehokkaassa käytössä. Tällainen kosteus saa ajatuksen lentämään ensin kauas ja sitten vieläkin kauemmaksi. Mieli alkaa kaivamaan lähtökuoppia ja käpertyy sinne mukaviin aatoksiin.

Oikeasti valmistaudumme pitkälle matkalle kauas. Kun poika ja miniä noin tasan vuosi sitten muuttivat Australiaan, Melbourneen, kyläkutsu tuntui vitsiltä. Mekö, niin kauas, millä rahalla, ja millä istumalihaksilla???? Mutta aikamme asiaa pohdittuamme alkoi tuntua, että miksemme, no ei se nyt niin kaukana, säästöillä, näillä pehmustuksilla sitä vasta istuukin! Ja nyt lähtöön on enää kuusi viikkoa aikaa.

Ensimmäinen teko matkan hyväksi oli matkakassan kerääminen. Se on vaatinut sinnikästä ajatustyötä. Ja malttia. Sillä kaikesta kivasta ja hyvästä ei kannata luopua edes matkan vuoksi.

Seuraava siirto oli kesäkuussa ajan varaaminen Miehelle sydänlääkärin vastaanotolle. Pitkä, lähes vuorokauden mittainen lento on melkoinen rasitus. Tutkimuksien jälkeen lääkäri totesi, että estettä ei ole. Sillä tiedolla uskalsin lähteä suunnittelemaan Miehen kanssa matkaa tarkemmin. Ajankohta määräytyy Miehen vapaan jakson mukaan. Nyt kesällä emme halunneet matkustaa, koska siellä pää alessuin elävillä on juuri talviaika ja ainakin yöt ovat hyvin koleita.

Heinäkuussa teimme viisumianomukset. Olin varautunut pitkään prosessiin ja monimutkaiseen paperisotaan, mutta viisumin saanti kävikin kädenkäänteessä. Poika ja miniä olivat kotimaassa vierailulla ja poika opasti toisella kädellä (toisella silitti farkkujaan) oikean nettiosoitteen löytämiseen sekä sähköisen kaavakkeen täyttöön. Kaavake oli yllättävän yksinkertainen; se kysyi vain (muistaakseni) passin ja Visa-kortin numeron sekä henkilötiedot ja sähköpostiosoitteen. Viisumi tuli suoraan sähköpostiin tulostettavaksi ja Visa-tilille sujahti maksettavaksi alle 20 euroa. Meillä on nyt Australiaan saavuttuamme lupa oleskella siellä kolme kuukautta. Työn tekoon siellä oikeutta ei kuitenkaan ole, koska olemme yli 30-vuotiaita. Ikärasismia!

Lentoliputkin ostimme jo heinäkuussa, mikä on jo nyt osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Lähempänä matkaa ostettuina ne olisivat voineet tulla satoja, satoja euroja kalliimmiksi. Myös mahdollinen yllättävä lentojen kallistuminen kustannuksien vuoksi ei enää koske meidän matkaamme, vakuutteli matkatoimistovirkailija. Monta matkaa olemme tehneet netistä varaamalla, mutta noin kauas emme uskaltaneet omin neuvoin. Saimme varata jo istumapaikatkin koneista. Paikoiltamme pitäisi olla vaivatonta lähteä jaloittelemaan veriä liikkeelle. Matkavakuutus turvaa sitten, että jos matka peruuntuu terveyden vuoksi, on mahdollista saada korvaus.

Tällä viikolla kävin katselemassa lentosukkia. Otan mielelläni neuvoja vastaan! Jäin ymmälleni, sillä netistä luin, että kengän numero, pohkeen ympärysmitta ja säären pituus polvitaipeesta mitattuna määrittäisivät sukan koon. Kuitenkin Instrun sukat olivat vain kengän koon mukaan numeroituja. Isokenkäisenä mutta hoikkapohkeisena epäilin, tukeeko sukka riittävästi. Jätin asian hautumaan.

Rokotukset lienevät kunnossa. Täytyy vielä tarkistaa, onko suunnitelluissa retkikohteissa riskejä, joita vastaan olisi suojauduttava. Ja pakkaamisen tuska alkaa joskus tuonnempana. Pitkän paperiliuskan olen sentään ripustanut naulaan ja alkanut merkitä siihen mieleen tulevia must-varusteita. Minulla olisi paljon opittavaa lapsiltamme, jotka suitsait keräilevät mukaansa oleelliset ja välttävät raskaita raskaampien matkalaukkujen raahaamisen.

Matkavalmisteluni eivät ole edenneet vielä vaiheeseen, jossa yöllä unissa myöhästellään lennoilta tai istutaan väärässä koneessa taikka... Mielikuvitukseni on rikas tässä suhteessa. Vielä ehtii...

Onks tietoo?

2008-08-15T09:59:00.005+03:00

Huhuu, osaako kukaan kertoa? Eilen kävellessäni kuusikossa löytyi sammaleiden päältä yllättäen kummallisesti syötyjä käpyjä. Mikä ihmeen otus syö kävyn siten, että "ruotokin" on pureskeltu ja suomut jäävät roikkumaan kuin tupsuksi? Olisipa kiva jos joku tietäisi! Ja kertoisi.

Tämä näkymä taasen on tuttu. Se saa ihmisen laulamaan kovaa ja korkealta. Niin että karhut kaikkoavat.

Neito pulassa

2008-08-14T23:12:00.002+03:00

Tämä kuva ei liity nyt tarinaan mitenkään. Tai liittyy se siinä mielessä, että kuva ja pula syntyivät samalla kaupunkireissulla. Jos odotat vähän, kerron ensin kuvasta. Sillä siinä on palanen kaupunkihistoriaa. Purettava rakennus on Sokoksen vanha parkkitalo, jonka tilalle noussee lisää myymälätilaa. Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet miehen istuvan purettavan rakennuksen toisessa kerroksessa ja suihkuttavan vettä betonipaloihin pölyn sitomiseksi. Ja tuo kone! Se oli kuin jättiläisrapu jostain tieteiselokuvasta. Napsi pilareita ja betonirautoja poikki valtavilla leuoillaan. Masentavaa! Miehet ovat päivä- ja viikkokausia rakentaneet ja sitten yksi tuollainen rapu tihuaa ja tuhoaa heidän työnsä kymmenissä minuuteissa.

Mutta se pula. Se sai alkunsa päätöksestäni vaihtaa kampaajaa. Koska lomapäivän aamuna aikaa ennen kampaajalle lähtöä oli ruhtinaallisesti, puuhailin sitä ja tätä ja tuota, kunnes huomasin, että alkaa olla kiire ja missähänsepaikkanytonkaan?!!! Ja autoltakin piti vielä pyrähtää hakemaan unohtunutta kännyä. Siis oli kiire! Mielikuvassani olin suunnitellut hyvän paikan auton pysäköintiin kaupungin keskustassa, mutta EIH, se olikin vain tunnin paikka. Kampaajalasku lisättynä parkkisakolla tuntui liian suurelta uhraukselta kauneuden hyväksi, joten ei auttanut kuin kiivetä autolla katua ylös, neljän tunnin paikalle. Käsijarru pohjaan ja vielä nykäys kireämmälle. Niin, pulan aiheuttaja ei ollut uusi kampaaja vaan kampaajan jälkeen se käsijarru ja kadun kaltevuus. Mäkistartti on ollut yksi vahva alueeni (krhhm!) autoilijaneitona, mutta! Nyt eivät yhden käden voimani riittäneet jarrun vapauttamiseen eikä mäkilähtöä voinut ajatellakaan molemmat kädet käsijarrun kahvalla. Siinä sitten sompailin vaihteen, kytkimen, käsijarrun ja jalkajarrun kanssa ja auto lipui taaksepäin kohti peruutuspeilissä lähestyvää autoa. Sisu meni kaulaan! Ei auttanut kuin kilauttaa kaverille ja pyytää apuvoimia. Muutaman tovin kuluttua alkoi peruutuspeilissä näkymään Mies valkoisessa pyöräilykypärässään polkemassa mustalla pyörällään ylös katua. Hymyillen. Ei kiroillut vaan halasi ensin ja ajoi sitten auton sivukadulle ja jätti minut jatkamaan suunniteltua ohjelmaani. My Hero!

Säästyneet sakkorahat päätin sijoittaa vaateostoksiin. Tai päätin ja päätin. Pakko oli löytää (ja löysinkin) mustat prässittömät pitkikset. Ja siitä ei selvinnyt ilman sovituskopeissa hikoilua. Joku nimitti sovituskoppeja juuri kirjoituksessaan masokistin paikoiksi. Samaa mieltä. Jos ei nyt ihan kolhi otsaansa kumartuessaan, niin ainakin sivusta tuleva kelmeä valo saa näyttämään sairaalta ja muhkuraiselta. Ja ne peilit eivät valehtele! Vvvai, valehtelisivatko sittenkin!? Silti on nyt myönnettävä, että mansikat ovat kuin ovatkin lihottavia. Ne sisältävät paljon kermavaahtoa.

The End

Sadonkorjuuta

2008-08-12T21:58:00.003+03:00

Tänään aika pysähtyi. Mies ja hänen kollegansa saivat työpaikalleen suruviestin. Työtoveri, joka oli pitkän kesäloman jälkeen viime viikolla palannut työhön ja sairastunut ensimmäisen työpäivän iltana, oli aamuyöllä kuollut. Sairaus oli uusinut vieläkin vaikeampana. Työnteko loppui tältä päivää viestiin. Oli koottu muistopöytä ja tuttu pappi tuli pitämään muistohetken. Mies palasi kotiin tavallista hiljaisempana.

Olimme suunnitelleet mökkireissua miehen työstä palattua. Niin teimme. Mies jäi keräämään talteen puutarhavadelmia, punaisia viinimarjoja, nauriita, herneitä, salaatteja. Ja minä suunnistin tutuille kanttarellipaikoille metsään. Loppuajan kuljimme yhdessä, erkanimme omille poluillemme ja taas kohtasimme. Mikä onkaan parempi paikka ajatuksille kuin metsä, hitaasti kulkien. Suru-uutinen jätti meille tunnelmansa lopuksi päivää. Jonkinlaisen haikeuden. Muistutus elämän rajallisuudesta tekee elämästä vieläkin arvokkaamman.

Kotimatkalla, vastavalossa, keskellä heinikkoa seisoi suuri, tumma hahmo paikoillaan. Hirvi. Niin uljas näky.

Kuvia ja sanoja, melkein ajan hermolla

2008-08-12T13:38:00.011+03:00

Viikko sitten Jyväskylässä pidettiin Suurajot, jälleen kerran. Koska tapahtuma näkyy ja kuuluu niin lähellä kotiamme ja vaikuttaa asiointireitteihimme, emme suurella innolla tuota vuotuista tapahtumaa odottele. Auto on meille vain kulkuväline. Emme jaksa syttyä jännittämään, edes kiinnostumaan, kenen auto milloinkin ajaa lujimmin. Pari päivää ennen ajojen alkua huomasimme vielä asuvamme lähellä helikopterikenttääkin. Näimme kerralla kuusi helikopteria läheiselle nurmiaukealle laskeutuneena. Suurajolauantaina ensimmäiset kopterien äänet alkoivat kuulua kuuden aikoihin ja viimeiset ilalla myöhään. Olisi mukava kuulla, millaisen ekologisen vaikutuksen nämäkin suurajot kaikkine lentokone- ja helikopterilentoineen ja autojen bensankulutuksineen saivat aikaan! En ole huomannut kenenkään ottaneen kantaa. Vai harpoinko jonkun laskelman yli samalla kun kaikki vähänkään suurajoihin viittaavat artikkelit? Päätin, että en aio piiruakaan syyllistyä niistä lennoista, joita lähiaikoina ja tulevaisuudessa tulen tekemään.

Suurajosunnuntaina, viikko sitten, suunnistimme ensin polkupyöräillen ja sitten luontopolkua kiipeillen Kanavuoren laelle. Se on lyhykäisyydestään huolimatta yksi huikeimpia luontopolkuja, joita olen samoillut. Lenkillä tuli todistettua, että olen vielä kohtalaisessa kunnossa. Edellispäivänä painoi vielä viikolla kerätty väsymys niin, että hengästytti tavallinen kävelykin. Eikä päiväunista tullut loppua, vaikka aamulla olin nukkunut tavallista pitempään. Laitan tähän joitakin Kanavuorikuvia.

Viime viikon maanantaina suunnistimme suoraan töistä siskoni keittämälle sopalle. Soppa oli hyvää ja seura, siskoni miehineen sekä Turun seudulta saapunut serkkuni vaimo ja tytär, sitäkin parempaa. Serkkuni tytär aloittaa syventäviä, taimitänenytovat, mutta työn ohessa opiskeluja yliopistolla kuitenkin. Opinnot kestävät puolentoista vuoden ajan noin kerran kuukaudessa viikonlopun. Näin saamme nuoren sukulaisemme silloin tällöin vieraaksemme ja voimme tutustua toisiimme lisää. Toki muistan hänet pienenä, vekkulina käkkäräpäätyttönä, josta on nyt varttunut nuori, hoikka, hiljaisesti mutta vahvasti läsnä oleva nainen.

Soppabileet jatkuivat meillä seuraavana iltana, ilman soppaa tosin. Orientoimme nuorta sukulaistamme teekupin äärellä Jyväskylän bussireitteihin poikkeuksineen ja poikkeuksenpoikkeuksineen. Taitaakin olla tämä neidolle vaikein opittava puolentoistavuoden aikana...

Viime keskiviikon ilon tuoja olivat kaksi työtoveriani ja elokuva "Mamma Mia!". Kiireisen työpäivän jälkeensä jättämä pusertava tunne sydänalassa suli mukavassa seurassa herkullisen aterian ja vielä työasioihinkin piipahtavan keskustelun äärellä jo ennen elokuvaa. Ja elokuva, mitä ilonpitoa! Vaikka en ollut koskaan Abba-fani, oli musiikki ja koko pakkaus niin mukaansa tempaavaa, että se vei mukanaan énsi minuuteilta alkaen. Sen ilon jälkeen oli virkistynyt olo. Suosittelen sullekin!

Viikonloppu meni tyttären perheessä, kuten edellisessä blogissani kirjoitin. Käynniltä jäi melkein syyllinen olo. Koska välimatkamme on niin pitkä, emme ehdi niin paljoa avuksi kuin haluaisimme. Itsekin äitinä tiedän, miten pitkä sitoutuminen vauvan imetykseen ja kaikki yöheräämiset verottavat voimia. Nuori perhe olisi nyt virkistyksen tarpeessa. Lapsilleen he jaksoivat olla läsnä, mutta väsymyksen aisti selvästi. Avuton olo. Täytyy jatkaa keskustelua aiheesta heidän kanssaan.

Ja loppuun vielä loppukesän silmäniloa.

Lomalla "etelässä", kuvitettu painos

2008-08-09T11:34:00.005+03:00

Lomalla. Vihdoinkin. Olinkin jo kipeästi sen tarpeessa. Ai mistäkö tietää? Nnohh, esimerkiksi siitä, että viimeisenä työpäivänä tällä viikolla yllätin itseni ja lähimmät työtoverini kaivamalla eväspussistani Becel-rasian. Enkä sitten muuta. Sen sijaan oikeasti evääksi tarkoitettu, valmiiksi jo pakasterasiaan pakattu risotto odotti minua kotona jääkaapissa koko päivän. Riittääköhän edes viikon loma...

Ajaa hurautimme eilen tänne etelään taas mummiksi ja papaksi. Olemme osallistuneet pikkulapsiperheen hulinaan täysillä. Saaneet kuunnella parivuotiaan ihanaa höpötystä, joka taukoaa hetkeksi lauluun ja tanssahteluun tai pikkuveljen suukotteluun. Välillä pitää syöksyä varmistamaan, että rakkaudenosoitukset eivät muuta luontoaan lieväksi rusikoinniksi... Ja pikkuveli, puolivuotias, hymyilee suun täydeltä kahdella hampaalla tehostettua hymyään ja etenee määrätietoisesti mittarimatona etsiskelemään pientä suuhun pantavaa; vahdittava häntäkin. Illalla ennen nukkumaan menoa kuului sitten jo itkuakin, välillä stereona. Oli kuulemma ilta sieltä helpoimmasta päästä. On se vaan hyvä, että lapset saadaan nuorena...

Nyt nuoripari lähti pienemmän kanssa ajelulle. Pappa istuu isomman kanssa hiekkalaatikolla "istuttamassa puutarhaa". Ja minä sain huitaistua keittiöpuuhat ja ah, tovi aikaa olla blogistaniassa. Kuvat pitää lisätä sitten jälkeenpäin. Ajattelin tehdä pikakelauksen kahden blogista puuttuvan viikon tapahtumista. Sillä näihin kuluneeseen kahteen viikkoon mahtuu paljon elämää ja ihmisiä.

Viime blogissani jäin suunnittelemaan kuninkuusraveihin menoa. Silloin lauantaina en mennyt, onneksi, sillä yövieraaksi tulleet heppatytöt antoivat lauantai-iltana niin hienon, lukuisilla digikuvilla tehostetun tietoiskun lämminverisistä, kylmäverisistä ja suomenhevosista. Ja mistä ne voisi erottaa. Heppatyttöjen kanssa vietimme rattoisan illan ja aamulla, saateltuamme heidät toiseen ravipäivään, varustimme Miehen kanssa itsemmekin ravituristeiksi. Aurinkoa oli luvassa taivaan täydeltä. Päivästä tulikin hieno.

Tunnelmaan oli helppo solahtaa mukaan. Oma mielenkiintoni kohdistui lähinnä kauniiden, hyvin hoidettujen ja juoksusta nauttivien eläinten katseluun ja kuvaamiseen.

Huomasin, miten vaikeaa onkaan kuvata juokseva hevonen ainakin omalla kamerallani (ja taidoillani) niin, että kuvasta tulee kauttaaltaan terävä. Saa nähdä löydänkö edes otoksistani sellaista. Totoon osallistuimme sen verran, että pulssia sai kohoamaan muutamalla lyönnillä. Oma suosikkini Vekuttajan Ossi ei ollut lähelläkään kärkeä. Kaksi euroa meni kankkulan kaivoon...

Sunnuntai-illaksi odottamamme vieraat tapasimme yllättäen myös jo raveissa. Pari tuntia vierähti heidän kanssaan siellä mukavasti ja illalla he saapuivat meille sovitusti. Vierailulle tulleeseen pariskuntaan, Oulusta päin, tutustuimme vuosi sitten parisuhdekurssilla. Tuliaisiksi saimme hyvää Oulun juhlaviiniä ja ratuleipää, niin rapisevaa ja rukiista. "Pidetään yhteyttä" ja "soitellaan" on usein erohetkeen "kuuluvaa" small talkia, joka tarkoittaa ehkä, että oli kiva tavata, mutta liian harvoin oikeasti sitä mitä sanotaan... Oli niin hauska nähdä uudelleen ihmiset, joiden kanssa uudelleen syntyi tunne, että olemme tunteneet jo kauankin.

Tuliaisviinillä saimme juhlistaa jo seuraavana tiistaina pieniä läksiäisiä: Naapurimme, ikäiseni nainen, oli saanut asuntonsa kaupattua ja muutti naapurikuntaan kahden kissansa ja koiransa kanssa. Rivitaloon, omalla pihalla varustettuun asuntoon. Kelpasi selitykseksi, vaikka tämän ruokakunnan olisimme voineet mielellään pitää naapurinamme vieläkin. Toivottavasti "me näemme vielä" ei ollut small talkia. Tai siis, minustahan se myös riippuu...

Keskiviikkona minut kaapattiin laivaan. Kaappaukselta se tuntui, sillä kiireisen, ylipitkäksi venyneen työpäivän jälkeen olisin voinut viettää laiskan koti-illan sohvalla. Mutta Mies ei antanut periksi.

Onneksi laivalla ei ollut merirosvoja, vaan Tuulikki II kuljetti meidät Jyväskylästä Jämsään. Ja pikkubussi takaisin satamaan, josta oli enää kivenheitto kotiin. Tuulikin kapteeni perheineen "lomailee" kesäisin kuljettamalla ihmisiä pikku laivallaan pitkin Päijännettä. Hän tuntee Päijänteen vedet ja saaret ja niiden asukkaat. Niinpä hän jutustelee seilatessaan tarinoita paikoista, joita ohitellaan. En ollut koskaan tiennyt, että Päijänteellä myös troolikalastetaan. Kaksi kalastajavenettä oli vetämässä parhaillaan troolia, perässään kokonainen armeija lokkeja.

Ilta oli kaunis, aurinkoinen. Kesäinen tuuli tuiversi tukkaa. Kun ilma muuttui liian viileäksi kannella istuskeluun, hemmottelimme itseämme vielä herkullisella katkarapusalaatilla ja viinilasillisella. Annoin kaappaajalleni yllinkyllin anteeksi.

Nyt on keskeytettävä tämä raportti. Luulenpa, että seuraava tilaisuus istua koneella on vasta huomenna. Tänään on ohjelmassa mummoilua täysillä, huomenna tutustuminen Ikean uuteen valikoimaan - jospa jotain väripilkkua löytyy? - ja ajomatka "kartanlukijan" paikalla kotiin. Heippa!

Yksin kotona

2008-07-26T00:18:00.005+03:00

Mies lähti eilen etelään, tytön perheen luo. Pappaa tarvittiin siellä apuun, koska oli tilapäinen tarve saada kaksi kättä lisää lastenlasten iltanukutussessioon. Molemmat lapset tarvitsevat ilalla samaan aikaan syliä, eikä yksi aikuinen voi monistua. Suunnittelin matkustavani tänään tai huomenna perässä, mutta nyt en jaksa. Pitää tyytyä höpöttämään kaksivuotiaan kanssa puhelimessa. Suorastaan kadehdin niitä, joiden lastenlapset asuvat samassa kaupungissa. Näkisi useammin. Viimeksi näin lapsia alkukuusta ja pari viikkoa pitää vielä odotella. Suorastaan raapii sydäntä se ajatus, että perhe muuttaisi toiseen maahan.

Viime viikonloppunakin olin yksin kotona. Se meni rattoisasti ystävän kanssa nerhapäiviä viettäessä. (Nerhapäivä on "sisäpiirin" käsite, joka on saanut alkunsa sanasta Nerja ja tarkoittaa turistina oloa omassa kaupungissa.) Päivän vieton edellytys on kyky elää täysillä, tässä ja nyt, kaikilla aisteilla, leikkimielelläkin. Ihanaa, kun on nerhaystävä. Aina emme vietä nerhapäivää. Kun on puhumisen ja jakamisen aika, puhumme täysillä, tässä ja nyt. Ihanaa, kun on ystävä.

Huomenna - tai oikeastaan jo tänään - houkuttelin samaista ystävääni Kuninkuusraveihin. Nerhapäivä sekin. En ole koskaan ollut raveissa. Tai muistaakseni olen kerran paimentanut lapsiamme ravien aikana siellä. Olivat kyllä enemmän kiinnostuneita jäätelöstä, koirista ja roskien keruusta kuin mistään hepoista. Kuulin, että tulossa on kuutisenkymmentätuhatta ihmistä paikalle. Tunnelma. Lähinnä se tunnelma minua kiehtoo. Ihan sama minulle mikä hevonen voittaa. Tai voisi ehkä tototakin (vai miten se sanotaan?). Veikkaisin jotain, jolla on hyvä nimi. Kiinnostukseni raveihin sai nyt aikaan Turun seudulta kotoisin oleva serkkuni tyttö, nyt jo nuori nainen. Hän on ollut intohimoinen heppatyttö jo pienestä saakka. Hän saapuu ystävänsä kanssa kahdeksi päiväksi tapahtumaan ja tytöt yöpyvät meillä. Ehkä törmään heihin jo raviradalla. Jos nyt saan aikaiseksi.

Ajattelin tarjota tytöille muun muassa kanttarelleja. Löysin niitä iltalenkillä tutuista paikoista juuri sopivasti. Kannatti vääntäytyä ulos, vaikka viikon työrupeaman jälkeen väsytti niin... Ruuan jälkeen asetuin jumppamatolle rentoutumaan ja kuuntelemaan mielenkiintoista ohjelmaa radiosta. Nukahdin oitis. Ja heräsin reilun puolen tunnin kuluttua (ohjelman kestosta päätellen) kuuntelemaan lähetyksen viimeisiä minuutteja. Noin tehokkaasti en olekaan rentoutunut aikoihin.

Nyt on puutiaiset saunotettukin jo. Kaksi iholla kävelijää löytyi. Paikka, jossa kanttarellit kasvavat tuntuu olevan punkkien suosiossa. Mutta nyt on hyvä olo istuskella koneen äärellä ja antaa ajatusten virrata... Ei, kyllä nyt pitää mennä nukkumaan, sillä olen elänyt huomista päivää jo tunnin...

Tarina jatkuu. Nyt seuraavana aamuna kymmenen aikaan: Aamupala syöty. Kuuden tunnin unen jälkeen heräsin. Olen huomannut, että nukun pitempiä unia loma-aikaan. Kahdeksankin tuntia. Nurinkurista, enemmän unta vähemmän väsyneenä. Ei luonto ihan niin viisas aina ole, mitä väitetään. Ihana aamu. Tänä kesänä tällaisia lämpöisiä, sateettomia aamuja on ollut vähän. Nautin tunnin ajan aamupalan lisäksi lehden lukemisesta, lämmöstä, kukista, tuoksuista, kimalaisten surinasta, lintujen äänistä. Puluilla kuuluu olevan taas kuhertelua menossa. Monetkohan jälkeläiset nekin saavat vuodessa?

Ajatus raveihin menosta kiehtoo aina vaan. Nyt töpinäksi. Mikähän on pukeutumiskoodi? Joo, siellä yhdessä paikassa on ne hassut hatut... Mutta en omista hassua hattua...

Kello käy jälleen

2008-07-22T19:24:00.005+03:00

Miten hyvältä tuntuukaan istua tässä. Viime kirjoituksesta on jo liian kauan aikaa. En ole ehtinyt, enkä jaksanut. Väsymys pitää vieläkin otteessaan. Arki-illat, viikonloput ja viikon loma silloin tällöin eivät ole riittäneet voimien palauttamiseen. Työssä on ollut tiiviitä päiviä, antoisia. Antaudun niihin täysillä ja sen vastapainoksi pitäisi nollata välillä. Ja sitten, kun vapaa-aikana nollaa päivästä toiseen, yrittää mieliala laskea masennuksen puolelle. Tällaistako elämä on? Työhön, kotiin, ruoka, lenkki, pyykki, nukkumaanettätuleeriittävänmontatuntiaunta, työhön, kotiin... En avannut edes tätä konetta, että ei tulisi houkutusta istua koko iltaa blogistaniassa. Laskuri on käynyt vähän ahkerammin kuin kello.

Ruusu sinulle, joka et ole vielä unohtanut blogiani. Queen Elisabet avasi viikko sitten ensimmäisen kukkansa, kauan odotetun. Pari viikkoa myöhässä.

Mies palasi eilen viikon Lapin matkalta. Oli siellä kahden ystävänsä kanssa. Kahvitin eilen illalla kolme tyytyväistä, ruskettunutta, parroittunutta miestä. Tuliaiseksi tuli kilon hauki, Muonion joesta, kuulemma. Olin väärässä arveluissani, että tuliaiseksi saisin paikallisesta Prismastamme ostetun savulohifileen. Ei huono sekään... Toivomukseni on, että Mieheen tarttuisi Lapin hulluus - sellainen, että hän kävisi levottomaksi aina alkukesästä ja juhannuksen seutuvilla raahaisi minut sinne pohjoiseen korukiviä etsimään ja kiipeilemään tuntureille. Voisin välillä jännätä mukana sitäkin, tuleeko kalaa.

Pari viikkoa sitten jaksoin vielä osallistua Miehen tai välillä ystäväni kanssa antaumuksella jokakesäiseen kulttuurifestivaaliimme, Jyväskylän Kesään. Liput ostan aina jo hyvissä ajoin, sillä monet esitykset myydään varhain loppuun. Tänä vuonna ohjelmassani oli "Seela Sella seisaallaan", stand uppia, Maarit Hurmerintaa, flamencoa ja Iiro Rantalaa. Niin erilaisia ja niin nautittavia! Harmin aiheita kertoakseni olimme ystäväni kanssa pettyneitä siitä, että festivaalien ajaksi pystytetty suuri teltta oli sisustettu pöydillä ja penkeillä anniskelun vuoksi ja Seela Sellan hienon esityksen parhaat paikat oli varattu muutamalle kymmenelle vipille. Mielestäni esitys olisi tarvinnut intiimimmät puitteet, kuten teatterimme pieni näyttämö esimerkiksi, ja isokin olisi ollut nyt valittua parempi. Mutta Seela, mikä upea vanhenevan naisen malli meille muille vanheneville! Toinen harmi oli Maarit Hurmerinnan konsertin liian korkea melutaso. Eniten nautin sinä iltana ehdottomasti Severi Pyysalon ja Jukka Perkon soitannasta. Maaritin lauluissa oli hienoja sanoja, se mitä kuulin. Mutta liian paljon meni hukkaan... Ja välillä oli pakko pitää sormia korvilla, kun kipuraja ylittyi soiton voimistuessa. Mutta sittenkin, mitähän ensi Kesä tuokaan tullessaan?

Sadetta, sadetta, sadetta on tämä kesä ainakin tuonut. Ja kanttarelleja. Uskomatonta miten paljon tänä vuonna niitä löytyykään. Lauantain aamulenkillä löysin niitä lähes neljä litraa tutuista paikoista kotimme läheltä. Paikka, jossa oli myllätty talven aikana, ja jota luulimme jo menetetyksi, aivan pursuili jo kerättävän kokoisia ja aivan pikkuruisia sieniä. Paikoin piti astua kiveltä toiselle, että en tallaisi kasvavia babykanttarelleja. Pakko laittaa kuva niistä.

Tämän viikonlopun jännitysnumeron järjesti naapuri. Tämä yksin asuva, minua parisenkymmentä vuotta nuorempi mies oli selvästikin palannut lauantai-iltana matkaltaan, joita hän tekee paljon välillä työn, välillä levon vuoksi. Portaalle jätetty laatikollinen olutta ja matkalaukun päälle heitetty tuttu nahkatakki sen paljasti... Huoleni nousi sunnuntaina aamupäivällä, kun huomasin, että jätetyt tavarat olivat edelleen samoilla sijoillaan. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja näin jo silmissäni naapurin lojuvan puolikuolleena trooppisen sairauden kourissa tai raahautuvan ripulitaudissa sängystä vessaan ja takaisin. Sillä mieshän ei jätä ainakaan olusiaan varastettavaksi kuin aivan suuressa hädässä. Pakko mennä rimputtamaan ovikelloa! En olisi voinut aikaisemmin kuvitellakaan, miten iloiseksi voinkaan tulla, kun näen naapurimme ovella pyjamassaan, tukka pystyssä, ihmettelevänä. Ja hätä vaihtui huojentuneeksi nauruksi, kun hän kertoi tulleensa kyllä matkalta, kantaneensa kauppaostokset sisään ja unohtaneensa lopun omaisuuden pihalle...

Blogiaikani on nyt ylitetty. On maltettava siirtyä iltapuuhiin ja varmistettava, että yöuni riittää. Sillä kahdeksisen viikkoa pitää vielä jaksaa ennen varsinaista lomaa. Silloin lennämme kauas pois, pojan ja miniän luo, Melbournen kevääseen. Paikkamme lentokoneissa ovat jo varatut. Taidanpa etsiä vielä kamman ja katkaista tänään ensimmäisen piikin.

Tassuttelua, taidetta ja tuunausta

2008-07-07T21:36:00.008+03:00

Tänään ajattelin tarjota sinulle kesäsalaattia. Joku voi todeta lopussa, että silkkaa sillisalaattia. Sillä näistä aineksista ei voi syntyä kuin aika sekava juttu.

Pojan ja miniän lähdettyä muutaman päivän käynniltään jälleen kohti kaukaista (toivottavasti vain väliaikaista) kotomaataan ei nenäliinani ehtinyt juuri kuivua, kun olimme jo etelässä keskimmäisen tyttären perheessä. Voi sitä tunnetta, kun tyttären kaksivuotias tytär levitti ensin kasvoilleen iloisen hymyn, joka ulottui tuikkiviin silmiin asti ja sitten kipitti nopein askelin halattavaksi. Todellinen mummoenergiatankkaus, joka sulattaa sydämen. Lomaviikkoni lopun vietimme heidän uudessa kodissaan ja tutustuimme uuteen asuinympäristöön.

Päivät kuluivat nopeasti kaksivuotiaan ja hänen viisikuisen pikkuveljensä rytmittäessä päiviä ja antaessa ilon ja ihmettelyn aiheita. Kaksivuotiaan puhe oli kehittynyt paljon sitten viime näkemän. Hauskimmaksi jutuksi jäi mieleen tapaus, kun tyttö alkoi napsia pinsettiotteella isänsä lautaselle jäämiä pieniä salaatinpaloja. Hän ojensi ensimmäisen kohti isän suuta ja totesi: "Tässä on foomula!" Seuraavan palan kyytipoikana oli toteamus:"Nostuli!" Ja sitten:"Pyölä!" Samalla äänenpainolla tulivat kuin hänelle oli viime aikoina lueteltu lusikoinnin aikana. Ja ilmeestä päätellen tyttö tiesi, että vitsivitsi!

Kotimatkalla oli sitten tarkoitus kiertää Miehen kanssa lenkki Isojärven kansallispuistossa. Siellä vierailu on nimittäin houkutellut meitä jo pitemmän aikaa. Siispä sonnustauduimme kotimatkalle lenkkivaatteisiin ja valitsimme ajoreitin sen mukaan. Mutta muistinkin sitten, että saman ajoreitin varrelle osuu myös Iittala. Olimme kerran vierailleet lasimuseossa (jonka muistinkin sitten nyt jälkeenpäin olleen Nuutajärvellä) ja museon lähistöllä oli mielenkiintoisia pikku lasipajoja, jotka olivat silloin vuodenajasta johtuen kiinni. Siitäpä alkoikin sitten muutaman kymmenen kilometrin pituinen kruuna - klaava - pähkäily. Ja, koska ajoramppi tuli vastaan eikä moottoritiellä saa tehdä U-käännöstä, oli pakko päättää ja henkäisin sitten, että IITTALA! Ja päädyimme siis Iittalan lasimäelle. Retkivarustus ei ollut ongelma, sillä äkkiäkös sitä syrjäisen parkkipaikan syrjäisimmässä osassa meikkailee ja vaihtaa asua. Ensin kulahtanut T-paita vaihdettiin tunikaan ja tunikan alla nyt vaihtaisi vaikka uimapuvun päälleen kenenkään huomaamatta.

Autosta nousun jälkeen havaitsin parilla silmäyksellä, että emme tulleetkaan SIIHEN paikkaan, jonne haikailin. Mutta Naivistit Iittalassa 2008 - näyttely kuulosti houkuttelevalta ja kävelimme suoraan sinne. Esillä oli kolmisenkymmentä taiteilijaa töineen. Jonkun tauluista olisin mielelläni ottanut "matkamuistoksi". Toisissa oli enemmän ajatusta, toiset kauniin huolettomia pilvenhattaroineen, enkeleineen, heppoineen ja kukkasineen. Mutta mielestäni elämässä on tilaa myös kauniin huolettomalle. Ja monen muunkin mielestä, sillä yllättävän suuri osa teoksista oli jo muuttamassa uuteen kotiin.

Ja tästä sainkin oivallisen aasinsillan, sillä nuorin tyttäremme muutti viikko sitten myös omaan, uuteen kotiinsa. Lupailin joskus toukokuussa, että esittelen tyttären kirpparilta ostaman kaapiston tuunattuna ja tässä se nyt tulee. Kaksi kirjahyllyn alakaappia ja yksi laatikosto ovat saaneet ylleen lakattua tapettia, maalia, uudet jalat ja vetimet. Sopivat kauniisti uuteen ympäristöönsä. (Klikkaa kuvia suuremmaksi, jos haluat.)

Ja tällainen kaapisto oli aikaisemmin:

Jalokivitystä

2008-07-07T20:55:00.005+03:00

Aivan ihana yllätys odotti minua, kun palasin mummikeikalta tänne Blogistaniaan. Yllätyksen antaja oli
Minz, jonka hersyviä juttuja käyn usein kurkistelemassa. Niim pal kiitoksi, Minz!

Ja tähän kunniamerkkiin on liitettävä Minzin omakielinen ohjeistus:
" Säännöt meneväs sit jotenski tällättes:

1. Voittaja voi laittaa plakaatin omaa plokiis.
2. Linkit postaus siihe plokihi, mist sait palkinnon.
3. Nimee vähintäs seittemä muut plokii palkinnon saajiks.
4. Lait linkit näihi plokeihi omaan postauksehe.
5. Jät viästii niihi plokeihi, jokka nimesit voittajiks."

Ajattelin jakaa tätä iloa ja jalokivittää kaikki ihanat kurkistelijat! Ole niin hyvä!

Vesielämää

2008-07-02T12:57:00.009+03:00

Tämä lomaviikko se on ollut yhtä vesielämää. Sillä vettä on tulvinut kuin Esterin puosta. Siinä on saanut ihan liikuntaa kun on pitänyt juosta sateen alta sisään ja taas ulos. Tai nostanut sateenvarjoa ylös - alas - ylös - alas... Pitää vain muistaa vuorotella, välillä vasen ja välillä oikea käsi. Ja nenä tykkää. Ei tietoakaan heinänuhan kurjuudesta, joka jokikinen vuosi yllättää juhannuksen seuduissa kaikista antihistamiineista ja suihkeista piittaamatta. Mutta nyt, kun hengitysilma on kerran tunnissa huuhdeltua, on niin helppo hengittää.

Ja tilukset tykkäävät. Vettä ja lämmintä on sopivasti. Ei ole tarvinnut paljon kasteluvesiä kanniskella.

Poika tuli vaimonsa kanssa Melbournen talvesta kotomaahan lämmittelemään. Valoisampaa on ja autot ajavat vaihteeksi tien oikeaa reunaa. Mutta ulkolämpötiloista ei kuulemma paljon erota missä ovat. Paitsi asunnot sentään ovat lämpöisempiä täällä. Poika ja miniä värjöttelevät siellä kotonaan viidentoista asteenkin lämmössä välillä. Ja Kerttu-koira kinuaa emännän viereen saalin alle.

Ensimmäisen viikon poika ja miniä viettivät miniän kotipuolessa rannikkoseudulla valmistelemassa ja juhlimassa miniän veljen häitä. Sunnuntaina myöhään ajelivat sitten tänne Keski-Suomeen. Kahtena päivänä olemme tankanneet yhdessäoloa, sillä edessä on taas pitkä ero lokakuulle ja sen jälkeen ainakin ensi vuoden kesään saakka. Ilo ja haikeus vuorottelevat mielessäni ja kulkevat käsikkäinkin.

Ensi töikseen poika sai minussa aikaan pienen hepulin. Ikuisti sen vielä pöydän reunalle asettamaansa videokameraan! Alkoi nimittäin käärimään hihaansa ylös ja sieltä alkoi paljastumaan TATUOINTI! Eikä mikään pieni pyrstöllä varustettu merenneito, vaan koko olkapää ja olkavarsi hauiksen alapuolelle asti oli yltympäriinsä koukeroiden ja värien koristama. Arvelin ensin pojanvekkulin säikyttelevän äitiparkaa väliaikaisilla koristuksilla, mutta aidoksi vakuutteli. On kuulemma vielä keskenkin, sillä kärpäsloukun lehdet ovat vielä vailla vihreää väriä... Turvotustakin siinä hauiksen seudussa diagnosoin; myrkkyjä mitä myrkkyjä! Mutta ihan lihastahan se sitten olikin... Ja hitsipahus vieköön, ei auttanut mamman muuta kuin myöntää, että pojan ja tatskataiteilijan yhdessä suunnittelema kuvio, joka istuu kauniisti käsivarren ja olkapään muotoja seuraillen ja on taitavalla kädellä saatu aikaan, on kaunis. Yksi puute siinä on: Siinä ei lue "Äiti" eikä edes "Mother". Mutta siihen asiaan ei kuulemma tule korjausta. Eikä siihen, että kenties yhtä kauan kuin tatska, säilyy tallennettuna huokausten, naurun, kauhistelun ja ihastelun sekainen yksinpuheluni.

Toissapäivänä ajelimme yhdessä kanavalle, jonka ääressä on viihtyisä puisto ja herkullisista leivonnaisistaan tunnettu kahvila. Puistoon oli juuri avattu seudun taiteilijoiden veistosnäyttely. Materiaalina oli lähinnä puu, josta kukin oli ideoinut omanlaisensa teoksen. Veistoksia oli kymmenkunta eri puolilla aluetta. Kaksi niistä jäi erityisesti mieleeni, sillä ne herättivät eniten ajatuksiani. Laitan niistä kuvat; klikkaa suuremmaksi.

Ensimmäinen oli Matti Reivin teos "So we stab the mother earth".

Ja toinen Hannu Castrénin "Ristisanatehtävä". En huomannut ottaa siitä koko kuvaa, sillä se oli vain reilun metrin pituinen pätkä valkoiseksi maalattua lauta-aitaa, johon oli leikattu pyöreä kolo kurkistusta varten. Toiselta puolelta kurkistamalla näkyi järvimaisemaa. Ja toiselta puolelta rehevä puisto... tai toisen kurkistajan kasvot... tai...

Sateet ovat saaneet pionit ihanaan kukoistukseen. Pihallamme oleva pioni kannattelee suuria, tuoksuvia kukkia. Sen verran on ollut taukoja sateessa, että olemme voineet istuskella pöydän ääressä kukkien keskellä. Toissailtana meille kokoontui salaatille ja kahville pojan ja miniän lisäksi juuri pois, omaan asuntoon muuttanut nuorin tytär poikaystävänsä kanssa sekä siskoni pojan perhe ja siskoni tytär. Aikuisia oli yhteensä yhdeksän ja lapsia kaksi, kahdeksan- ja yksivuotiaat. Joukosta puuttuivat vielä siskoni ja hänen miehensä sekä siskon tytön poikaystävä. Mutta tälläkin joukolla, niin rattoisaa.

Eilen aamulla olin sitten vetää aamukahvin henkeeni, kun huomasin, että vihreä toukka oli saanut lentomatkan. Tämä lentue oli juuri laskeutumassa läheisen pionin lehdelle. Kärhöt saavat kerran kesässä vihreitä toukkia lehdilleen ja tällainen toukka oli saanut lennättäjän. Muista toukista pitävät linnut huolen, olemme oppineet. Pikkulinnut ahkeroivat ja keräilevät lihavat toukat pojilleen ravinnoksi. Mutta tuo kuvassa oleva toukan lennättäjä lienee pistiäinen. Kuva on pojan ottama. Siinä vaiheessa lentue oli siirtynyt kuun liljan lehdelle. Poika antoi luvan liittää kuvan blogiin.

Huomenna rakkaat, kaukaiset vieraamme jatkavat matkaa tapaamaan ystäviään ennen kotimatkansa alkamista. Ja me suunnistamme etelää kohti ja muutumme mummiksi ja papaksi.

Sinkkuelämää

2008-06-28T19:18:00.007+03:00

Tällä viikolla olin sinkkuna. Sillä kesäisin Miehen sydän kaipaa mökille, lapsuuden kotikonnuille, tutuille poluille, viljelemään peltotilkulla hernettä, juureksia, mansikkaa, vadelmaa ja seuraamaan pienten omenapuiden satonäkymiä. Minä taas rakastan kaupunkikesää, joka tarjoaa ainakin kotikaupungissamme monenlaisia luontoelämyksiä. Tai ainakin haluaisin koluta uusia ja uusia polkuja esimerkiksi kansallispuistoissa tai maakuntaurilla. Tai istua laivan kannella ihaillen järviluontoa. Tai... Mutta nyt olin kaupungissa jo työnkin vuoksi, sillä tänä kesänä tankkaan voimia vain muutamalla viikon pituisella lomasella pitääkseni pitkän loman vasta lokakuussa.

Sinkkuna olo kuulostaa niin villiltä ja vapaalta. No, kyllähän kävely työhön ja työstä pois on aika villi juttu. Mutta jotain seikkailua piti edes yhteen iltaan keksiä.... Kesäteatteriin! Mikäpä siinä, tuttu esiintyjäkaarti esitti tuttuun tyyliinsä tutuhkon tarinan ihan viihdyttävästi. Seikkailu alkoi vasta, kun huomasin jättäneeni bussikortin kotiin. Nuorin tytär oli ennen yövuoroon menoaan tiputtanut minut autosta esityspaikkaan, eikä kotimatka siinä kiireessä tullut ollenkaan mieleeni. Vasta esityksen aikana heräsin veikkailemaan lähimmän pankkiautomaatin sijaintia, uuden pankkikorttini tunnusta sekä sitä, joudunko kävelemään kolme, viisi vai kenties kymmenen kilometriä, kotiin saakka. Onneksi tähdet olivat minulle suopeassa asennossa, sillä pienen eksyilyn jälkeen löytyi muutaman kilometrin päästä automaatti, tunnusluku oli oikein ja bussikin saapui kohtuullisen odotusajan jälkeen. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä olin jälleen kotona.

Niin, ja oli minulla toisena iltana luontoseikkailukin! Että luonto osaakin olla julma! Pyöräilin nimittäin katsastamaan vanhempieni haudalle istutetut kukat ja, koska ilma oli niin kaunis, jatkoin matkaa ja pyöräilin pitkin talojen välissä kulkevia pikku kujia sekä järveä kiertävää väylää. Sitä ruusujen, vastaleikatun nurmen ja järven tuoksua! Yllättäen huomasin sorsaemon ja joukon poikasia lepäilevän nurmella lähellä järven rantaa. Pysäytin pyöräni vähän kauemmaksi ja kävelin hiljaa lähemmäksi. Jäin kuvaamaan perhettä varoen säikyttämästä niitä.

Siinä kuvatessani souteli rannan läheisyydessä toinen sorsaemo neljän, aivan pienen untuvikon kanssa.

Toinen emo nousi myös maihin ja kutsui pienet poikasetkin mukaansa. Ne alkoivat syödä rannassa jotain maasta.

Silloin, aivan yllättäen, jo aikaisemmin rannassa olleen poikueen emo hyökkäsi. Se alkoi nokkia pientä poikasta, joka pyllähti nurin. Ja toista poikasta... Sitten emot alkoivat taistella keskenään. Pian pienten poikasten emo alkoi paeta poikaset perässään ja kiukustunut sorsa nokki vielä pakenevia poikasia. Olin varma, että joku niistä kuolisi tuoksinassa, mutta ilokseni pois uivassa sorsaperheessä oli edelleen neljä poikasta. Ja hyökkääjä, hyväkäs, lyllersi poikiensa luo suupielissään tukko höyheniä. Draama oli ohi.

Näitkö ehkä järven rannalla naisen, jolla oli päässään punainen pyöräilykypärä, huutavan taistelevalle sorsalle, että "mee hoitamaan siitä omia poikiasi!!!" (Jos näit, niin se olin sitten minä.)

Kuiske

2008-06-28T18:16:00.002+03:00

Valokuvatorstain 96. haastesana on "kuiske". Rannan heinissä voi kuulla tuulen kuiskeen. (Klikkaa kuva isommaksi.)

Viisikymmentäkahdeksan jalkaa

2008-06-22T21:55:00.004+03:00

Juhannus vietettiin sitten sateen ja ukkosen vuorotellessa pikaisen auringonpaisteen kanssa. Meteorologit olivat etanaa viisaampia säiden ennustamisessa. Meitä oli koolla yhteensä lopulta kaksikymmentäyhdeksän henkeä. Nuorimmainen oli sylissä kannettava. Muut kävelivät, juoksivat ja kiipeilivät senkin edestä. Ilmat muuttivat suunnitelmiamme, mutta eipä se haitannut, sillä hyviä vaihtoehtoja oli tilalle kylliksi. Päivällä meno oli liikuntapainotteista, kuten jalkapallo, lentopallo, sähly, keilaus, uinti, sulkapallo, curling, melonta ja GPS-suunnistus. Kukin osallistui mielenkiintonsa mukaan. Illat painottuivat seurusteluun, leikkiin ja grillailuun. Seitsemän 3-8 -vuotiasta pyöri välillä isompien mukana sujuvasti tai keksivät omia yhteisiä leikkejään.

Juhannuskokon sytyttäjä joutui uhraamaan paljon aikaa ja sytytysnestettä saadakseen kokon lopulta syttymään. Sade alkoi parahiksi niin rankkana, että katselijoita ei kokon äärelle juuri kertynyt. Mekin istuimme grillikatoksessa, mistä yritin räpsiä muutamia valokuvia tulesta kuin todisteeksi siitä, että paikalla oltiin.

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Mutta sitä ennen miehet suunnittelivat vielä yhteistä kalastusreissuaan pohjoiseen. Ja naiset pistivät vieläkin paremmaksi. Yhteinen talo Toscanasta viikoksi. Siinäpä yhteinen haave, joka voisi alkaa itää. Ja nuorimmaiset jatkavat treenejään voittaakseen isän ja isoisän jonakin päivänä...

Etana, etana näytä sarves!

2008-06-19T09:12:00.002+03:00

Tuleeko juhannukseksi poutaa?

Ja kappas, näyttääpä etana hyvinkin, että "Jo vain, poutia pitelee." Mutta uskoisiko tuota? Parempi varautua kunnon sadetamineilla matkaan. Lähdemme aattona aamupäivällä viettämään juhannusta yhdessä entisten naapureittemme kanssa erääseen kurssikeskukseen. Sama porukka kuin vappuna, meidän lisäksi neljä pariskuntaa. Ja lisäksi joukkomme vahvistuu muutamilla lapsilla ja lapsenlapsilla. Lähes parinkymmenen vuoden ajan olemme pitäneet "juhannuskisoja" yhdessä. Kolme päivää leikkimielistä pelailua, yhdessä oloa, grillailua, jutustelua ja valmiit ruuat.

Omat lapsemme eivät ole enää vuosiin osallistuneet tähän juhannukseen. Tänä vuonna esikoispoikamme istuu vaimonsa kanssa lentokoneessa kohti Suomea. Lento Melbournesta kestää lähes vuorokauden. Menisi vaan pian viikko ja rapiat; sitten näemme jälleen. Kaksi viikkoa lomailevat täällä ja lentävät sitten takaisin vuodeksi vielä. Haikeutta vähentää suuresti se ajatus, että me näemme jälleen lokakuussa.

Vanhempi tyttäremme viettää juhannusta perheensä kanssa tahollaan. Ikävä jo heitäkin. Mies oli heille vasta muuttoapuna, mutta työ esti minua osallistumasta. Parin viikon päähän on järjestettävä käynti etelässä heidän luonaan.

Nuorin tyttäremme on työssä koko juhannuksen. Ja suunnittelee muuttoa meidän väliaikaisesta huomastamme omaan kotiin. Kuun vaihteessa olisi muuton aika; samoina päivinä kun esikoinen ja miniä ovat täällä. Laskeskelimme Miehen kanssa, että kuinka monessa muutossa olemme lapsiamme avustaneet. Lähentelee pariakymmentä. On siinä peräkärry saanut kyytiä! (Tytölle pitää järjestää joku mukava yllätys juhannusaatoksi, kun tulee iltamyöhällä kotiin. Lähteäkseen taas aamuvarhaisella.)

Tämä viikko on ollut lomaa. Monta kertaa olen ollut etusormet pystyssä päivitääkseni blogia. Mutta on kiirettä pidellyt. Ei millään ole ehtinyt! Puutarhahommia (siis oikeasti), tyttären kanssa kaapiston tuunausta, pyöräilyä, käveleskentelyä, Globetrottersissa häviämistä. Ja huipennus lienee sellainen, jota edes julkkikset eivät sadassa lomavinkissään (vrt. maanantainen iltapäivälehti) olisi keksineet: Tiistaipäivä liemiruuilla, sitten illalla cocktail joka kirvoitti kauhean kuvotuksen ja eilen tunti tutkimuspöydällä. Huipennuksen huipennus on kuitenkin se, että ei löytynyt syytä huoleen.

Voivoi, nyt loppuu aikani olla koneella. Paljon pulistavaa jää taas toiseen kertaan. Lähdemme Miehen kanssa kaupoille juhannusvarusteita etsimään.

Satoi tai paistoi, Oikein Hyvää Juhannusta sinulle! Sadekin voi olla kaunista!

Se ei pelaa, joka pelkää

2008-06-16T01:25:00.002+03:00

Tässä istun mieli hiukkasen kirvelevänä. Ei auttanut, vaikka kädessä oli tukku sadan dollarin seteleitä. Ja lentolippuja moneen eksoottiseen kaupunkiin. Ja vaikka omistin neljä tärkeää avainta!

Miehelle jäi dollareita vieläkin enemmän. Ja lentolippuja. Avaimia oli jossain vaiheessa kouran täydeltä, mutta nuorin tyttäremme sai haltuunsa niistä liian monta. Ryöstö, sanon minä! Ei antanut edes ikätasoitusta.

Tietäähän sen, kun lähellä puolta yötä täytyy tehdä vaativia ratkaisuja. Alussa haukotuttikin niin, että vesi tirskui silmistä. Mutta nyt, pirteät etusormeni kirjoittavat raporttia suoraan rikospaikalta. Ja ryöstäjämme myhäilee tyytyväisenä, unta odotellen.

Joku arvasi ehkä jo pelin. Globetrotters, Maailman Matkaajat. Suosittelen sullekin!

Kateellinen? Minäkö?

2008-06-15T19:43:00.016+03:00

Asumme hyvin lähellä järven rantaa, linnuntietä. Jos järven aikoo kiertää, joutuu menemään sillan yli. Ja sillalla on pysähdyttävä katsomaan.

Kateellinen? Minäkö? Mnjoooh! Suuriin haaveisiini lukeutuu toive päästä veneellä vesille kauas, kauan... Mieluimmin istuisin purjeveneessä, missä kuuluisi vain tuulen humina, laineiden liplatus ja lokkien huudot. Tai vaihtoehtoisesti hitaasti putputteleva perätuuppari kävisi laatuun. Sanoo hän, joka on seilannut lähinnä väliä Turku - Tukholma. Tai soutanut lapsena rantavesiä pitkin kilometrin suuntaansa vastalypsetyn maidon hakuun korkkiliivit päällä. (Äidin vaatimuksesta.)

Mutta matka jatkuu. Lehvien lomasta pilkottaa järven selkä.

Joku huutaa. Ja toinen liittyy huutoon. Ohhoh, tuollaista peliä en tiennyt olevan olemassakaan. Välillä yksi ja toinen oli uppeluksissa ja hinaamassa rantaan kanoottiaan tyhjentääkseen sen vedestä ja ampaistaakseen takaisin pelin tuoksinaan.

Voi kesää ihmetellä noinkin, pää alaspäin. Kerran nuorin tyttömme tuli tukka märkänä kotiin. Kaverit olivat lyöneet vähäiset rahansa yhteen ja kustantaneet huimapäätytön benjihypyn. Tyttö oli halunnut hiustenkin kastuvan.

Sorsaemo johdatti poikasensa rannalla liikkujilta turvaan. Pienten höyhenpallojen parvi eteni jo vauhdikkaasti.

Sitten, loputtomat kukkien meret huumasivat minut kauneudellaan. Matkasta ei tahtonut tulla mitään. Kun oli kuvattava ja kuvattava ja kuvattava. Luonto on kukkien sitojista parhain...

Minäkö? Siis kateellinen?

Riitelyä

2008-06-14T20:30:00.005+03:00

Riita
riidan jälkeen
asetan piirteesi
jakoviivalle

- ja aina jää
osamääräksi

rakkaus.

(Juha Jokiaho)

Joskus tulee tarve pohtia elämää. Olenko uskollinen? Myös itselleni? On onnellista löytää jälleen se tunne, että synnyimme samalla tähdellä.

Sattumalta katsoin oikealle

2008-06-12T23:49:00.003+03:00

Valokuvatorstain 94. haaste on "sattumalta".
(Klikkaa kuva suuremmaksi.)

Kun vettä

2008-06-10T21:12:00.003+03:00

tihuttaa, pisaroi, tippuu, putoaa, valuu, sataa, lirisee, lorisee...

Voi jättää kastelematta kukat, nurmen, pensaat. Ajaa bussilla suoraan kaupunkiin. Ostaa huulipunan ja piirtää sillä iloisen suun.

Tilasin hyvän päivän

2008-06-08T10:38:00.011+03:00

"Sen saa, mitä tilaa..." sanotaan yhdessä laulussa. No, ei se elämä ihan niin yksinkertaista ole. Paljon saamme ottaa vastaan ihan tilaamatta. Ja toisaalta silloinkin jää vielä mahdollisuus myös omiin valintoihin. Eilen tilasin hyvän päivän.

Sillä eilen jäin kotiin kahdestaan auton kanssa. Tytär teki pitkän työpäivän; kaksi työvuoroa peräkkäin. Ja Mies matkusti kahdeksi päiväksi bussilla mökille, lapsuudenkotinsa maille.

Mutta minulle jäi siis auto. Autollahan voi ajella ihan minne vaan, mutta minäpä olen opettanut automme! Sanon sille vain "Aja!" ja se kyyditsee minut suoraan kirpputorille. (Tästä salaisesta intohimostani olenkin joskus maininnut.) Kirpparilla olo on parhainta silloin, kun voi unohtaa kellon ja tutkia tarjontaa aivan rauhassa. Ja kun yleensä ei etsi mitään, voi vain kulkea avoimin mielin ja löytää mahdollisia aarteita. SPR-kirpparit ovat nykyisin suosikkejani, koska ne ovat siistejä ja tavara on esikarsittua. Eilen löytyi muutama pusero ja kaksi kaunista silkkihuivia. Ylitettyäni ennakkoluuloni olen löytänyt mukavia vaatekaapin piristyksiä kirpparilta. Jotkut ovat selvästi ulkomailta hankittuja. Ja ostamani ovat olleet lähes käyttämättömiä tai jopa aivan uusia. Odottaneet komerossa kenties aikansa tullakseen sopivamman kokoiseksi tai pettäneet omistajansa kutistumalla siellä ylättäen. Pienillä ompelutaidoilla olen voinut tehdä omannäköisiä asuja; nappeja vaihtamalla, hihoja lyhentämällä, muuttamalla pääntien muotoa ja parantamalla istuvuutta voi jo tehdä paljon. Parin euron ostosta uskaltaa käsitellä rohkeammin.

Kirpparilta suunnistin vakituiseen ruokamarkettiimme. Miehellä on tänään syntymäpäivä ja ostelin jotain mökille sopivaa tarjottavaa. Koska tarinan mukaan vietämme päivää kolmistaan grillin äärellä istuillen, ei kovin erikoisia ostoksia ollut tarpeen etsiä.

Päivän lopuksi olimme tyttären kanssa sopineet, että haen hänet työpaikalta. Kahdella bussilla matkan taittaminen vie lähes tunnin muuten. Houkuttelin mukaan ystäväni ja yhdistimme huvin ja hyödyn. Kuulumisten päivittäminen vie aina oman aikansa, mutta innokkaina amatöörikuvaajina oli mahdollisuus luontokuvaukseen tyttären työpaikan ympäristössä. Vaikka aurinko paistoikin vielä iltayhdeksän aikoihin, oli päivä kuitenkin jo kuvaamiselle hämärä monin paikoin. Salaman käytöstä en pidä. Tekniikan puutetta, kyllä. Mutta niin hauskaa se oli!

Kännyni on näköjään tämän päivän autossa tyttären työpaikan parkkipaikalla, joten lupaa pyytämättä laitan tähän aluksi nyt ystäväni illalla lähettämän kuvan, salaa ottamansa. Kuvauskohteeni ovat siinä kielot. Pitää sopia hinnasta sitten myöhemmin. :)

Loppuaika ennen puoltayötä meni ihmetellessä kamerasafarin tuotoksia ja yrittäessä kuvankäsittelyohjelmalla pelastaa mitä on pelastettavissa. Viikon luontokuvan sain retkellä kuitenkin otettua, tuon voikukan siemenpallukan. Aurinko sai sen hohtamaan niin kauniisti.

Ja laitanpa vielä ylistykseksi kuvankäsittelyohjelmalle muutaman ennen - jälkeen - kuvan. Ihmeellistä!

Ja nyt. Olen käyttänyt taas tähän blogiini enemmän aikaa kuin lupasin itselleni! Tulee kiire. Äkkiä siistiä päälle ja salaatin tekoon sekä pakkauspuuhiin. Saattaapa olla, että joukkoomme ilmestyy yllättäen muitakin (tilattuja) grillin ääreen...

Kesällä päivät ovat lyhyempiä

2008-06-06T10:34:00.004+03:00

Kesällä päivät ovat lyhyempiä. Kyllä. On vähemmän aikaa istua oman ja muiden blogien äärellä. Ei millään malta. Ei edes lyhentynyt yöuni jätä aikaa bloggaamiseen. Koko viikko on mennyt harjoitellessa nukkumista. Ei nyt vaan onnistu ilman unilääkettä. Siitepölyjen vuoksi aloitettu lääke on vienyt uneni. Vei yhdet vaivat ja toi toiset... siis balanssissa on asiat. Nukun koiranunta, heräilen, näen unia. Edellisyönä uneksin käveleväni aamutakki päällä kohti kaupunkia ja väsytti niin...

Olen ymmälläni. Yhden verenpainelääkkeen vuoksi en voi saada siedätyshoitoa. Sekin verenpainelääke on tarpeen, että jaksan käydä työssä. Ja allergialääke valvottaa niin, että en jaksa käydä työssä. Minkä noista nyt sitten valitsee. Täytyy viedä tuo vyyhti ensi viikolla tietäjälle pohdittavaksi.

Viikko on sujahtanut tyyliin mikä milloinkin huvittaa ja mitä jaksaa. On tullut lenkkeiltyä, tehtyä puutarhatöitä, uudistettua yhtä puseroa, maalattua tyttären tuunauksessa olevaa kirpparikaapistoa, tavattua muutamaa ystävää. Kuvittelin lukevani kesken jääneen kirjan loppuun, mutta en ole saanut aikaiseksi. On tuntunut paremmalta tehdä käsillä kuin ajatella liikaa.

Eilen ajelimme miehen kanssa sata kilometriä tapaamaan ystäviä, joihin tutustuimme aikoinaan lasten, tyttöjemme kautta. Lähes kaksikymmentä vuotta sitten tyttöjemme partioleirille tuli mukaan ryhmä inkeriläislapsia Pietarin (silloin vielä Leningrad) alueelta. Leirin jälkeen lapset olivat vielä viikon vieraana partiolaisten perheissä. Meille tuli kolme tyttöä. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka lapset löysivät yhteisen sävelen ilman yhteistä kieltä. Kyynelsilmin erkanimme toisistamme, kun vieraamme lähtivät kotimatkalle.

Sen jälkeen meille tuli ystävällinen puhelinsoitto; ymmärsimme tuskin toisiamme. Yhden tytön, Elenan, äiti soitti. Hänen vanhempansa olivat suomalaisia, mutta kotona oli puhuttu venäjää. Yhteydenpitomme jatkui harvakseltaan. Kortteja jouluksi, syntymäpäivänä, varovaisia puhelinsoittoja. Muutaman Suomenvierailun yhteydessä saatoimme nähdäkin. Ja viimein perhe muutti Suomeen pieneen kaupunkiin. Heiltä on vaadittu paljon jaksamista. Mutta on ollut ilo seurata, että opiskelu, ahkeruus ja ystävällisyys, taito olla ihmisten kanssa, on auttanut heitä aloittamaan elämän täällä uudessa maassa. He ovat törmänneet ennakkoluuloihin, mutta se ei ole jättänyt pysyviä kuhmuja.

Vierailimme eilen toista kertaa heidän uudessa talossaan. Piha oli vielä kesken ja varasto alkaa nousta tänä kesänä. Isäntä kertoi iloisen ylpeänä, kuinka oli käyttänyt koko viimekesän lomansa rakentamalla yksin terassin. Eilen ajatuksemme oli vain piipahtaa kahvilla, mutta siinä emme ole koskaan onnistuneet. Sillä he ovat erinomaisia ruuan laittajia ja vieraita kestitään. Alkukeittona oli kylmä borssikeitto, niin hyvää. Keiton ja teen jälkeen ajoimme heidän viljelypalstalleen kasteluavuksi ja saimme mukaan monivuotisen sipulin sekä ruohosipulin taimen. Ja sieltä palattuamme tein emännän kanssa yhdessä kala-aterian. Tai enemmänkin toimin pikku apulaisena silppuamalla sitäsuntätä. Herkullista, uunissa haudutettua lohta kaikkine höystöineen.

Muutamaa tuntia myöhemmin kuin olimme suunnitelleet lähdimme ajelemaan yötämyöten kotiin. Ja kuten aina,ilmeisesti venäläiseen tapaan, annettiin mukaan evästä sekä isännän Miehelle ojentama pullollinen jotakin kirkasta. Matkaan meidät lähetettiin lämpimillä halauksilla.

Inhimillinen tekijä; Valokuvatorstain 93. haaste.

2008-06-06T00:09:00.006+03:00

(Klikkaa isommaksi.)

Naapurin Täti

2008-06-04T22:53:00.004+03:00

Kauhea ajatus. Minusta oli tulla Naapurin Täti! Siis tiedäthän, sellainen, jonka nähdessään lapset sanovat "Ssssssh!" ja hiljenevät ja liukenevat ilmaan. Ja se oli lähellä!

Tarina alkaa siitä, kun alkoi kuulua jatkuva NIUK - NAUK - NIUK - NAUK ... tasaisella rytmillä. Nyt arvaan, että senioribloggaaja jossain henkäisee: "Heteka!" ja ajatus karkaa nuoruuteen joitakin kymmeniä vuosia sitten. Mutta ei, ei heteka, vaan TRAMPOLIINI! Tuo joissakin esikartanoissa kehitelty rakennelma, joka tekee ihmisen leijuvaksi silmänräpäyksen ajan ja uudella ponnistuksella jälleen ja uudella ponnistuksella jälleen ja uudella... loputtomiin!

En voi sanoa ilahtuneeni, kun näin trampoliinihökötyksen nousevan rivitalopihamme naapuriin pensasaidan taakse ja yli. Melkoisen massiivinen rakennelma! Mutta silmä tottuu. Ja oikeastaan hiljaa paikallaan seisova hökötys on ihan miellyttävä. Kun vertaa sitä hökötykseen, joka naukuu tuntikausia yhtä soittoa neljän ala-asteikäisen vaihtaessa vuoroa jatkuvalla syötöllä ilman taukoa... Iltakymmeneen. Päiväkausia. Ei kuulu silloin linnunlaulu. Eikä kuule ajatuksiaankaan. Puolustukseksi on sentään sanottava, että meteli on iloista. Ei lasten iloinen meteli haittaa, ainakaan päiväaikaan. Yleensä.

Sain keskittää suuren määrän positiivista ajattelua, että en muuttunut Naapurin Tädiksi. Käsi tapaili jo pihaharjaa, mutta olikin siirrettävä nopeasti suun eteen estämään heteka-aikaisten Suomifilmien repliikkejä. Siis niitä erityisesti miesten aggressiivisia tunteita mehevimmin ilmaisevia. Ja toinen käsi tärisi pidätellessään heristelemään yrittävää etusormea. Välillä oli käytävä sisällä lepuuttelemassa korvia ja lohduttautumassa tiedolla, että innokkaimmatkaan trampoliinin koukkuun jääneet tuskin koko kesää pomppivat.

Hyvin tiesin. Reilun viikon kuluttua alkoi niukuna naapurista vähenemään. Tänään vain päivällä ja kohtuullisia määriä. Ei se enää haittaa. Pensaatkin ovat kasvaneet sen verran, että hökötys alkaa maisemoitua. Vai silmäkö lie on tottunut. Voin huokaista helpotuksesta. Naapurisovut tallella.

Kiipeän kesään

2008-06-03T23:04:00.007+03:00

Ihmisen luonto on viisas. Herättää nukkujan, "Herää, pahvi!" Pysäyttää ajattelemaan. Huomasin torstaikuvastani, että se ei kuvannutkaan kesää, tai suvea, kuten oli tehtäväksi annettu. Vaan siinä katsottiin suvea sivusta. Hämärästä, lähes mustana piirtyvien puiden lomasta saattoi nähdä kesän pilkottavan, aika lähellä.

Kesä onkin tuolla kumpareen päällä. Siellä pilkottaa koivuja. Niissä on linnuilla pesät. Ja kukkia niiden juurella. Ensin on vain kiivettävä voikukkien yli. Varovasti. Niitä tallaamatta.

Kesäkuvia

2008-05-29T17:51:00.008+03:00

Valokuvatorstain 92. haaste on " Jo joutui armas aika... ". Kuvausretken kohde oli helppo päättää, sillä läheisellä lintutornilla ja matkalla sinne, on ollut hyvä seurata kevään ja kesän edistymistä. Kuvista valinta oli sitten jo vaikeampaa.

Ensimmäinen kuva on napattu juuri ennen lintutornia.

Sorsan rouva ja kuusi poikasta soutelivat lähistöllä kaislikossa.

Suursiivous

2008-05-29T09:30:00.003+03:00

Aijjj, kauheeta. Kuten huomaat, on minulla menossa suursiivous ja kaikki on sekaisin. Tässä vaiheessa on hyvä väistää takavasemmalle, etsiä ulkoiluvaatteet, kamera ja kiikari - rahapussikin kaiken varalta - ja hiipiä ulos.

Ilmiselvästi tarvitsen tukiopettajaani. Ja nuorin tyttömmekin nukkuu seinän takana yökköuntaan. Seliseli, mutta nyt mentiin...

Elämä on

2008-05-28T19:44:00.003+03:00

" Elämä on niin kukkuroillaan tapahtumia, elämyksiä, ajatuksia, tunteita, yhtä kimaltelevaa ja solisevaa tulvaa. On kuin heittäisi pöydälle kourallisen erivärisiä helmiä - ne leviävät siihen sikin sokin. Jos niitä koskettaa sormella, syntyy heti kuvioita, uusia mielijohteita - onhan jokainen lausekin oikeastaan juuri tuollainen helmikourallinen. " (Tito Colliander) Tämän tekstin löysin, kun haeskelin jotain ajatusta onnittelukorttiin satakymmenvuotissynttäreille (50 + 60) vietäväksi.

Tänään se sitten tulvi yli. Piti hakea sairaslomaa. Reilu kuukausi sitten siitepölyjen vuoksi taas kerran aloitettu lääke muutti uneni koiranuneksi ja aloin heräillä aamuisin aivan liian aikaisin. Nyt, kun työtä on ollut kohtuullisesti, jaksoin aika pitkään yrittää omin avuin selvitä työssä. Mutta kun yöunen määrä jää yö yön perään alle kuuteen, alle viiteenkin tuntiin, tulee tunne, että on otettava breikki. Yritän ensi viikon loppuun saakka löytää kadotettua unta. Varmasti löydänkin.

Blogilla käyneet lampaiden ystävät muistuttaisivat tässä kohtaa lampaiden laskemisesta hyvänä keinona kadotettuun yöuneen. Tiedä häntä. Mitä siitä seuraisikaan, jos aamuinen lehdenjakaja löytäisi minut aamutakissa ja -tossuissa oikosenaan penkillä puistotyöntekijälampaittemme aitauksella.

Eikä hovimestaristamme ole uneen saakka laskettavaksi. Olkoonkin, että sen paikka on eteisen peilin vieressä, että sen ei tule ikävä. Laumaeläin kun on. Hovimestarimme on kotoisin Kuressaaresta - Aivan ihana paikka muuten kesällä! - Siellä hovimestarimme seisoi käsityöliikkeessä ja pyysi päästä mukaan. Kainalossa toin. Hovimestarin tehtävä on, tietysti, tervehtiä sisään saapuvia vieraita.

Tässä kuvassa hovimestari on kesäasussaan, johon hän sonnustautui wapuksi. Solmio on kirpparilöytö. Jos tutkit kuvaa tarkkaan (klikkaa), huomaat, että solmiossa on eksoottisia kaloja. Tarkoituksemme oli tällä solmiolla nopeuttaa merten takaa palanneen nuorimman tyttäremme kotiutumista. Olihan hän vasta nähnyt noita kaloja luonnollisessa ympäristössään.

Toisessa kuvassa taasen hovimestarilla on talvilook. Voisi muuten vilustua.

Mutta nythän on kesä. Nämä lammasmaiset ajatukset johdattavat minut - en voi vastustaa - rosvopaistiin, jota olemme mökillä joitakin kertoja saaneet nauttia. Hiekkaisessa rinteessä on kuoppa odottamassa tämän kesän herkuttelijoita. Ja taas ei nukuta, kun nälättää...

Toukotöitä

2008-05-24T21:15:00.006+03:00

Tänään osan päivästä vietin rivitalopihamme kukkaistutuksia kohentaen ja taistellen rikkaruohoja vastaan. Tulppaanit ja helmilijat lopettelevat vielä kukintaansa...

... norjanangervo aloittelee ja alppikärhö sekä pieni rautatieomenapuu avaavat nuppunsa minä hetkenä hyvänsä.

Ja voikukka. Se kukkii hehkuvana keltaisena rivistönä pensaan juurella. Ihmettelen, kuinka tällainen yritys- ja erehdyspuutarhuri voikaan saada kehitettyä niin elinvoimaisen ja kestävän voikukkalajikkeen.

Kaupungin jokavuotiset puistotyöntekijätkin näkyivät aloittaneen jokakesäisen pestinsä lähikoivikossa. Kesän mittaan niitä siirrellään kaupunginosassamme paikasta toiseen sitä mukaa kuin urakka etenee. Nämä työntekijät ovat isojen ja pienten asukkaiden suuressa suosiossa.

Mutta nyt, pitää vapauttaa peukalo pitämään Suomen puolta Euroviisuissa. Kansalaisvelvollisuus. Ellen sitten häviä taistelua unta vastaan ennen viisutaistelun ratkeamista.

Onneksi on viikonloppu

2008-05-23T21:52:00.003+03:00

Onneksi on perjantai, sillä nyt väsyttää, vääääsyttä-ä-ä-äää. Lomasta on vasta viikko, mutta tiivis loma-ajan ohjelma ei antanut tarvittavaa lepoa ja se on painanut koko viikon. Tänään heräsin vajaan viiden tunnin unen jälkeen puolitoista tuntia liian aikaisin. Ja silti melkein myöhästyin työstä! Tai vähän myöhästyinkin. Kupsuttelin aamulla kaikkea turhaa, kun kerran oli "rutkasti aikaa"... Luonamme tilapäisesti asuva, (mutta harvoin näkyvä) nuorin tyttäremme tuli vielä juttelemaan iltapäivän yhteisestä suunnitelmasta ja sekoitti ajantajuni täysin. Eihän se toki tyttären syytä, ihan ikiomaa... Muutama sata metriä ennen työpaikkaa piippasi autoradio kahdeksaa ja jo ulko-ovelta saatoin nähdä kollegoiden rivin... istuivat ja odottivat kokouksen alkua. Ja pari pirteää kollegaa työnteli käytävällä valmiiksi lastattua kahvikärryä sämpylöineen. Olivat aamulla jo kaupasta hakeneet tarpeet ja tehneet kaikki valmiiksi. Uhhh! Silti huikkasivat iloiset huomenet, mokomat. Ihania työkavereita mulla. Ei tarvinnut keräillä tuhkaa pään päälle ja kieriä tervassa ja höyhenissä.

Työssä väsymyksen huomaa siitä, että kuuntelemisen herkkyys kärsii. Ja välttelee kysymyksiä. Työkalut tylsyy... Viikonloppu, tai oikeastaan huominen päivä, pitää nyt käyttää itsekkääseen oleiluun ja yrittää nukkua...

Mutta hitsi kun meikä on niin innostuvaa sorttia. Tänäänkin olin aivan kuitti ja halkipoikkipinoon, niin eikö nuorimmainen saanut minut innostumaan kanssaan kirpparille huonekaluostoksille. Hän muuttaa jälleen heinäkuun alussa omaan asuntoon, samalle paikkakunnalle onneksi, ja sisustaa jo mielessään uutta asuntoaan. Sinne löytyi siis kirpparilta pikkurahalla kolme kirjahyllyn alaosaa, jotka hän hioo, päällystää osittain vaaleakuvioisella tapetilla ja lakkaa pinnan. Osan kaapista hän taas maalaa, sekä vaihtaa vetimet ja alle laittaa tai laitattaa pyörät. Lisäksi löytyi tulevalle parvekkeelle pöytä, hiottava ja maalattava sekin. Niinpä kirpparin jälkeen oli tutkittava vielä kolmen kaupan tapetti- ja maalivaihtoehtoja. Ostopäätös jäi vielä hautumaan. Taitaa pitkä matka merten taa tuntua vielä taskunpohjalla.

Tässä yksi kaapeista. Laitan kuvan siitä sitten tuunattuna myös.

Takapenkille haimme vielä Miehen, joka tuoksui viiniltä ja myhäili tyytyväisenä vietettyään työpaikalla juhlaa kesän alkajaisiksi ja ajatellessaan pian alkavaa lomaa. Miehen pyörä sidottiin auton perään koukkuun. Ei olisi haitannut vaikka olisi pudonnut matkalla... entinen pyöränränkkäni, jota Mies pitää erinomaisena ajopelinä siksi, että se ei kelpaa edes varkaille...

Sunnuntaina onkin taas vilskettä, sillä haemme kaupungin toiselta laidalta Miehen tädin, joka lähtee kanssamme matkaan satakymmenvuotispäiville. Nojoo, yhteensä. Puolentoistasataa kilometriä ajettuamme saamme osallistua Miehen vanhimman siskon tytön viisikymmen- ja hänen miehensä kuusikymmenvuotispäiville. Ovat syntyneet samana vuodenpäivänä. Hmmm, onkohan horoskooppi sittenkin totta, sillä niin on vakka kantensa löytänyt.

No joojoo, lähden nukkumaan. Hitsi, kun meinaan taas innostua ja istua iltakauden tässä polkkaamassa... Surffailut jätän huomiseen. Hyvää yötä! Ja viikonloppua myös! Hengähdä sinäkin!

Myyräperspektiivistä

2008-05-23T20:59:00.003+03:00

Valokuvatorstain 91. haaste: 2 Valokuvatorstain kaksivuotisjuhlan kunniaksi.

Nämä kaksi ketunleivän kukkaa kuvasin eilen pitkospuiden vierellä matkalla lintutorniin. Oli liian pilvinen päivä lintujen kuvaamiseen. Hieman satoikin.

Tutkielma

2008-05-22T20:38:00.006+03:00

Valokuvatorstain 91. Haaste:
"Meillä on synttärit! Tässä kuussa torstaiblogit ovat toimineet 2 vuotta. Runotorstain puolella on kirjoitettu satoja kauniita, karheita, syvällisiä, leikkimielisiä ja haastavia runoja. Valokuvatorstaihin osallistuneet ovat vastanneet haasteisiimme vakavien, hassujen, luovien, tutkiskelevien ja pysäyttävien valokuvien kera! Lämmin kiitos kaikille osallistujille.
Ja sitten tämänkertaiseen haasteeseen, joka on... juhlan kunniaksi...

Voit myös osallistua ennenjulkaisemattomalla kuvalla, joka liittyy valokuvausharrastukseesi (esim. kuvausretkiisi) Valokuvatorstain puitteissa. Hyviä inspiksiä!"

Digikuvaajana olen nuorempi kuin Valokuvatorstai ja siihen osallistujana vain kuukauden ikäinen. Vauvaikä varjelee minua terveeltä itsekritiikiltä ja siksi voin häpeilemättä julkaista kaksi muovikassitutkielmaani, jotka tein,kun kokosin ensimmäisiä kuviani haasteeseen "Rappion estetiikka". Kauneinta kuvissa on se, että ne todistavat muovikassinkin maatuvan ajan kanssa. Numeroa kaksi edustavat myös ne kaksi muovikassillista roskia, jotka keräsimme samaisella kuvaussessiolla.

Paljon Onnea Valokuvatorstain pitäjille. Hieno idea!

Pääskysestä ei päivääkään

2008-05-21T21:40:00.004+03:00

En keksinyt tänään mitään hyvää tekosyytä olla lähtemättä iltalenkille Miehen kanssa. Tunnilla venähtänyt työpäivä - sitä syytä olisi tosin voinut kokeilla. Mutta kesäinen ilta, auringonpaiste ja lämpö houkuttelivat ulos. Kamera ja kiikari matkaan ja menoksi... Päätimme suunnistaa kohti läheistä lintutornia, josta on hyvä tähystellä kesän edistymistä. Rastaiden huilukonsertti oli vaimennut ja räksien säksätyksen, punarinnan laulun ja lokkien huutojen seassa kuului välillä taivaanvuohen mäkättävä ääni. Tornista saatoimme havaita vain silkkiuikkupariskunnan ja muutaman pesivän lokin. Koivikosta pyrähti harakka karkuun kiukustuneita räkättirastaita; oli varmaan aikonut mennä iltapalalle naapuriin. Korkealla lenteli parvi pääskyjä. Ja kaiken yllä leijui täydessä kukassa pursuilevien tuomien tuoksu.

Mutkaiset pitkospuut ja polut; niiden kulkemiseen ei väsy. Koskaan ei tiedä, mitä mutkan takana näkyy.

Kortteet nostelivat jo päätään.

Ja rentukat hohtivat kuin pienet auringot.

Tänään on muuten aihetta pieneen juhlaan. Olen parantanut sijoitustani Blogilistalla melkoisesti. Alkuviikosta sijoitus oli 16161. Eihän siinä mitään... onhan Suomessa sentään viitisen miljoonaa asukasta. Mutta se pisti miettimään, kun samaisen Blogilistan mukaan blogeja oli vain 15163.

Valokuvatorstai; 90. haaste.

2008-05-19T22:22:00.005+03:00

Blogiyhteisö nimeltä BlogCatalog haastaa bloggaajat kautta maailman kirjoittamaan ihmisoikeuksista torstaina 15.5.2008. Ihmisoikeudet on osa BlogCatalogin haastesarjaa Bloggers Unite - Blogging for hope.

Linkki: YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus
Valokuvatorstai haastoi käsittelemään aihetta valokuvan keinoin.

(klikkaa suuremmaksi)

3 artikla. Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

Meillä, kaikilla kansoilla, on vielä paljon tavoiteltavaa.